Pienen tauon jälkeen

Hetkinen vierähti kun viimeksi tänne päivitin kuulumisiani. Viimeksi kun kirjoitin, olikin meneillään vieroitusoireet, jotka voin nyt sanoa jo jääneen taakse. Eli siis enää ei heitätä etäisyydet härän pyllyä eikä jatkuvia pikkusykäyksiä tunnu. Ainoastaan kovempi sykkeen nousu (kilpajuoksu bussin kanssa tms.) aiheuttaa samankaltaisia oireita, mutta tuokin on harvoin. 

Ja sain minä sen osa-aikaisen työnkin! Olen nämä ensimmäiset päivät ja viikot jaksanutkin, vaikka pöpöt ovatkin pitäneet välillä kotona lepäämässä. Mutta tuntuu, että jaksan ja onneksi alku on perehdytyksineen aika rauhallinen. Töitä on mahdollisesti ja toivottavasti tiedossa enemmänkin kuin vain 1-3 päivää viikossa, mutta aika näyttää. 

Jos aivan saisin toivoa, niin tekisin kyllä osa-aikaista varmasti pysyvämminkin. Sitä kun kerran päätyi oravanpyörään, jonka vauhti sen kuin vain kiihtyi, on enemmän merkitystä muullakin. Harrastuksista löytyy sellaisia, joista myös toivoisin joskus olevan rahallista hyötyä. Totuus on kuitenkin se, että jotta voin muuna aikana tehdä muuta, tarvitsen rahaa ja rahaa saadakseni on käytävä töissä. Eli katsotaan, päädynkö jossain vaiheessa tekemään täyttä viikkoa. 

Rahasta puheen ollen laskeskelin tämän pehmeän laskun onnistuvan kun selvitin, että minulla on mahdollisuus soviteltuun päivärahaan. Vasta viime viikolla selvisi, ettei sekään ole aivan niin varmaa. Minulle unohdettiin kertoa kun asiaa loppu vuodesta selvittelin, että terveydentila voi vaikuttaa asiaan. Eli jos en ole täysin työkykyinen, ei silloin voi olla oikeutettu päivärahaankaan... että kuinkas sattuikaan! Tätä asiaa on nyt väännetty ja käännetty ja nyt vain toivon, että asiat lutviutuu parhain päin. Uskaltaudun ottamaan riskin ja annan TE-toimiston pitää minua täysin työkykyisenä. Silloin on olemassa riski, että minulle tarjotaan työtä, ja jos kieltäydyn, sitä seuraa karenssi päivärahaan. 

Kaipaan aikaa, jolloin ei tarvinnut olla mitään hakemuksia ja anomuksia täyttämässä vaan kk-palkka kilahti tilille ja summakin oli ennakoitavissa ja tiedossa. Nyt hakemuksista ja selvityksistä huolimatta joutuu elämään pienessä epävarmuudessa. Mutta toisaalta näitä lippulappuja kun on tasaiseen tahtiin täyttänyt jo 2,5 vuotta, en jaksa enää panikoida tai kantaa huolta enempää. Nyt ainakin olen paremmissa voimissa kuin taistellessani kuntoutustuesta. Sitäkään en koskaan saanut, vaikka se olisi minulle kuulunut, mutta silti olen pärjännyt. 

Mutta hakemussekamelskasta huolimatta olen edelleen kiitollisin mielin siitä, että tilanteeni on parempi kuin sairauslomalla. Ja pikkuhiljaa opin, kuinka tunnistaa alkavia merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Pikkuaskelin edetään ja kun toukokuussa seuraavan kerran tapaan hoitavan lääkärini selviää, kuinka kykenevä työhön olen. 

Sähköiskujen jälkeen

Innostuin siitä, että tällä kertaa minun aikani sairastaa on loppusuoralla. Sairausloman jälkeen oli työkokeilu ja nyt työkokeilua seuraa paluu työelämään. Se tuntuu edelleen uskomattomalta! Niin hienolta, etten taida sitä vieläkään ymmärtää! Sain kuin sainkin itselleni osa-aikaisen työn (täyteen viikkoon en vielä pystyisikään) ja vieläpä paikasta, jonne jo joskus aiemmin haaveilin pääseväni!

Olo on siis todella kiitollinen! Sen pimeän tunnelin päässä voi oikeasti näkyä valoa, olematta kuitenkaan se päältä jyräävä juna. Niin monet kuopat koluttua ja monta kertaa kaaduttua juuri kun olin päässyt pystyyn, on nyt vuorossa jotain hyvää. En tosin vielä uskalla uskoa sitä täysin varmaksi ennen kuin nimi on paperissa. Sitä ennen jännitän, tapahtuuko jotain joka vie tämän mahdollisuuden nenäni edestä. Vaikka eikai minullakaan niin huonoa tuuria voi olla? 

Uudesta elämästä innostuneena päätin irtaantua myös lääkityksestä. Se olikin suunnitteilla vuoden vaihteeseen ja terpeutin valvonnassa sitten lähdin sitä toteuttamaan. Lääkeaineille olen ollut hurjan herkkä koko ajan ja nyttenkin kesän alusta on Cymbaltan annokseni ollut 37,5 mg, eli pienin mahdollinen. Joskus jos olin unohtanut lääkkeen, sen tunsi kyllä hyvin, vieroitusoireet alkoivat seuraavana päivänä takuuvarmasti. 

Lääkkeen lopetuksen aloitin ottamalla tuon yhden kapselin joka toinen päivä. Taisin niin mennä ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jätin vielä yhden lääkkeettömän päivän väliin. Otin lääkkeen joka kolmas päivä noin viikon ajan ja sitten vain päätin yhtenä aamuna, että enpä otakaan enää. Se päivä oli 18.12., jolloin olisi ollut taas aika ottaa kapseli, mutta 15.12. jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut. 

Osasin varautua, että oireetta ei lopetus tule menemään, eikä niin todella käynytkään. Kaikista helpointa on olla vain paikallaan, liikkumatta ja siirtämättä katsettakaan kovin paljoa. Ainakin alussa tuosta oli apua, vaikka joskus paikallaankin alkoi huimata tai zoomi ei oikein ottanut toimiakseen. 

Huimauksesta onkin tullut päivittäistä ja varsinkin liikkuessa etäisyydet tuntuvat heilahtavan hetkeksi aivan sekaisin ja sykähdys kulkee päästä rintaan. Sykäykset olen yhdistänyt myös sykkeen nousuun. Jos kävelen ripämmin tai vaikka nousen portaita reippain askelein, alkaa heitättää enemmän kuin muulloin. Pahimpina päivinä nuo sykäykset muuttuivat sähköiskuiksi, jotka ylsivät jalkoihin asti. Silloin onnistuin kaatumaankin pariin kertaan, sen verran etäisyyksien hahmottaminen ja tasapaino meni sekaisin. 

Noiden fyysisten sykäyksien (pehmeämpi tuntemus kuin sähköisku, muistuttaa sitä tunnetta kun säikähtää ja sen fyysisesti tuntee rinnassaan) lisäksi lääkkeen vähennys on vaikuttanut mieleen ja tunteisiin. Heti ensimmäisistä lääkkeettömistä päivistä alkaen huomasin olevani herkillä, itkin helposti ja koko ajan tuntui kuin saisin pidellä itseäni kasassa. Luulin sen aluksi johtuvan muusta, mutta kyllä se tuntuu vieroitusoireita olevan. Lisäksi pinna on ollut kireämpi. Olen välillä kuin tulta ja tappuraa, aiheestakin kyllä, mutta reaktioni on vain 10-kertaisina siihen normaaliin reaktioon nähden. 

Tänään on 12 lääkkeetöntä päivää takana ja vaikka edelleen huomaan noita sykäyksiä, alkaa psyykkinen puoli tuntua tasaisemmalta. Kun silloin tällöin vierotusoireita kuitenkin on, aloin uteliaisuuksissani googlettamaan, millaisia kokemuksia Cymbaltan lopettamisessa on muilla ollut. En tiedä kannatti tuo, nimittäin joillakin oireet ovat kestäneet jopa kuukausia! Minä kun ajattelin aloittaa työt tammikuun alkupuolella ilman oireiluja ja selvällä päällä! 

Vasta toisten kokemuksia luettuani, hoksasin, että viime aikojen unettomuus voi hyvinkin olla sitä kemiallista sekasotkua aivoissa, jota lääkkeen lopettaminen saa aikaan. Muutamana yönä on ollut hurjan vaikea saada unta, uni on ollut niin levotonta, että sen on miehenikin huomannut ja aamulla olen herännyt kuin haudasta nousseena. Nyt muutaman viime yö on uni tullut paremmin, eikä aamustakaan ole enää niin puolikuollut olo. 

Nyt onkin mielenkiintoista seurata kuinka kauan kestää, että aivot tottuu pärjäämään omillaan. Kuinka kauan kestää, että elimistö sopeutuu aikaan ilman Cymbaltaa. Ja suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, voisinko oikeasti pärjätä ja elää ilman lääkettä. Sitä odottelen ja toivon, että niin todella olisi. Olen valmis kohtaamaan elämän vuoristoradan ilman turruttavia apuja, koska se tasapaksu elämäkään ei loppuviimein ole hyväksi. Ainakaan kun sairaus ei enää ole niin valloillaan. Cymbalta oli minulle kuitenkin se oikea lääkkeen tuoma apu, jota kolmesta eri vaihtoehdosta testattiin. 

Nyt on kuitenkin aika lopettaa se, koska terapian voimin vahvistun ja opin opittavani tulevaa varten. Ja niinhän se onkin, että lääke auttaa pahimman yli, tasaa mieltä sen mitä pitää, että on sitten valmis työstämään itse ongelmat pois. Ja vaikka joskus se kipeää tekeekin aukaista kipeitä solmuja ja vaikka muuttuminen pois vanhasta joskus sattuukin, on hienoa huomata millaisen matkan on kulkenut ja kuinka paljon ehjemmäksi ihmiseksi kasvaa!

Ulkopuolisiako?

Terapiassa on monta kertaa käsittelyssä ollut ulkopuolisuus, minun ulkopuolisuus eri vaiheissa elämääni. Kaikkea en ole itsekään huomannut, koska en ole muusta tiennyt, mutta oireiden syytä kun lähdetään kaivelemaan jotta niistä pääsee eroon, tulee esiin myös sellaista jota ei itse ole nähnyt. Mutta totta on, että koen olevani ulkopuolinen monessa asiassa. Eikä se aina ole negatiivistakaan. Kaikkeen en kaipaa mukaan, joten osaksi ulkopuolisuus voi olla myös oma valinta. 

Viime aikoina on ajankohtaisena ollut minun ja mieheni yhteinen ulkopuolisuus. Olemmehan me toisaalta erilaisia tässä yhteiskunnassa, vaikka emme tokikaan niitä ainoita. Itsellänikin oli jollain tapaa sisään rakennettuna ajatus siitä, kuinka ihmisen elämä kuuluu mennä. Opintojen jälkeen kuuluu tulla työelämä ja kun on löytänyt itselleen elämänkumppanin, kuuluu perheen päälukukin kasvaa. Vielä perisuomalaiseen ajatusmaailmaan kuuluu se oma talo ja auto, koirakin vielä niin perhepotrettikin on täydellinen. 

No, minulla on ammatti ja sen jälkeen olen tehnyt töitä. Kunnes sairastuin. Työ on tärkeä mittari Suomessa, sillä ihmisen kuuluu olla nöyrän ahkera ja "otsansa hiessa ansaita leipänsä". Se ajatus on syvällä minussakin. Sitten tipahdankin tuosta kelkasta, sairastun ja jään tuon ahkeroivan yhteiskunnan ulkopuolelle. Hurja syyllisyys painaa, koska pitäisihän minun nuorena ihmisenä painaa töitä. Mutta en pysty. Koko muu maailmaa vilistää hurjaa vauhtia eteenpäin kun minä raahaudun murto-osalla siitä vauhdista joka oli ennen. Siirryn katsomoon kun ennen olin osa näytelmää.

Jotain on muuten tapahtunut ihmisten ajatuksissa. Työelämän oravanpyörän kahleet tuntuvat yllättävän monesta raskailta ja elämästä toivotaan saavan muutakin kuin sen otsan hikeen ja palkkaa säännöllisesti tilille. Jotkut ovat kertoneet jopa ihailleensa minua, että irtisanouduin entisestä työstäni ja pysähdyin, otin aikaa itselleni ja kuuntelin, mitä oikeasti haluan elämälläni tehdä. Minulla se ei ollut tosin oma päätös, sairastuin vastoin omaa tahtoani. Mutta totta on, että sairastumiseni on mahdollistanut nyt tuon monen kaipaaman pysähtymisen. 

Sitten se perhe-elämä. Minulla on vierelläni mies, joten se asia on plakkarissa. Sitten kuuluu tulla se perheen perustaminen. Sitä toisaalta on se kumppanin löytäminen ja eläminen siten perheenä, mutta onhan se ajatus meissä syvällä, että sitten joskus tulee ne lapset, riippuen kuinka ne siihen hektiseen elämään mahtuu ja sopii. Me olimme valmiita perheenlisäykseen omasta mielestämme jo yli neljä vuotta sitten. Silloin sitä toivoimme ja yritimme saadakin. Kun sitä perheenlisäystä ei sitten tulekaan - niitä lapsia ei vain hankita, kuten usein kuuluu sanottavan - tuli monesti leikkimielisesti sanottua, että meidän lapset on meidän karvakuonot ja se riittää. 

Tottahan sekin, mutta taas olemme tietyllä tapaa ulkopuolella. Lapsettomuus ei tänä päivänä ole samanlainen asia kuin ennen, nykyään se on myös monen oma valinta, joten mitään ulkoista painostusta emme onneksi ole asian suhteen kokeneet. Itse olen ajatellut kun lasta ei ole kuulunut, että toisaaltahan näin on parempi. Käänsin asian vaivihkaa omaksi päätökseksi. 

Rehellisesti sanottuna en tiedä, onko lapsettomuudessamme omaa päätöstä mukana. Olemme monella tapaa tyytyväisiä omaan pikkuperheeseemme näin, mutta haluaisimmeko jotain muuta? Välillä, varsinkin tämän pahan maailman menoa seuratessa, tulee sellainen olo ettei se ole niin suuri juttu vaikkei lapsia tulekaan. Sitten joskus mietimme, että olisihan se mukava, nähdä meidän oma pieni ihminen kasvavan ja oppivan. Voisi seurata kummanko meistä piirteitä hänessä on vai kasvaako hänestä ihan omanlaisensa persoona. 

Kun syksyllä tutkimuksissa selvisi, että emme tule saamaan lapsia, edes kovin helpolla hoidoillakaan, ei lapsettomuus enää tuntunut omalta valinnalta. On helpompi pohtia jotain suunnitelmaa ja tulevaa kun on ajatus omasta vallasta päättää. Sitten kun kuulee, ettei oma kroppa kykenekään lisääntymään, kun jokin niin luontainen kyky onkin pois, ei asia olekaan enää niin vain päätöksistä kiinni. Nyt on vain tyydyttävä kohtaloon olisi se oman toiveen mukainen tai ei. 

Yllättävän rauhallisesti olemme asian ottaneet, vaikka asiassa kyllä riittää pureskeltavaa. Myös siinä, että lapsettomuuden myötä olemme jälleen kerran ulkopuolisia. Olemme pariskunta perheiden keskellä. Meillä ei ole perhe-elämän ruuhkavuosia, meillä ei olla päivääkään äitiyslomalla tai hoitovapaalla tai meillä ei vietetä leikkimielisiä synttäreitä. Joulu, se lasten juhlakin lähestyy, ja meillä se tarkoittaa taas hieman hämillistä aikaa kun emme oikein tiedä minne kuulumme tai kuinka senkin juhlan viettäisimme. Joulu ja sen merkitys on kuitenkin meille niin tärkeä, että luulenpa sen juhlistamisen onnistuvan vaikka vain vierekkäin sohvalla istuen.

Onko onni elää elämää massan mukana vai olla sen ulkopuolella? Vielä en tiedä vastausta. Sen tiedän, että ulkopuolisuus tuntuu kyllä enemmän negatiiviselta kuin hienolta mahdollisuudelta. Kun olo on irtonainen ja sellainen, ettei oikeasti kuulu mihinkään, niin voiko se olla kuitenkin hyvä? Entä kun sellaisia ihmisiä elää vielä yhdessä? Olemmeko pariskuntana tuuliajolla vai onnekkaina poissa elämän oravanpyörästä? Jään pureskelemaan tuohon vastausta, katsotaan tulenko sen keksimään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kuitenkin kaikille!

Voinnin mittari

Takaisin linjoilla! Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa. Huomasin itse jo aiemmin, että tästä blogistani näkee sen, missä kunnossa olen. Tai osittain. Kun menee paremmin, en edes tule vilkaisemaan tätä, en koe tarvetta kirjotittaa, enkä edes ajattele blogia. Kun taas menee huonommin, mietin mielessäni kirjoittamista ja mielessäni jo kirjoitan sitä seuraavaa postausta. Niin, arvata saattaa, että notkahdusta on jaksamisessa, koska näpyttelen kirjaimia toisensa perään. 

Työkokeilun viimeiset metrit on edessä. Sitä suunniteltiin jo jatkettavaksikin, koska vointini ei ole sallinut suunnitelman toteuttamista sellaisenaan. Tässä vaiheessa minun pitäisi jo tehdä täyttä viikkoa, mutta päivittäinen töissäolo on itseasiassa nyt lyhyempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Aloin uupumaan uudelleen, joten jalkaa on syytä nostaa polkimelta. 

Terveydellisistä syistä työkokeilua voisi hakea lisääkin. Tarkoitus on kuitenkin kokeilla omaa työkykyä ja tarkoitus olisi sitä vähitellen lisätä täyteen tuntimäärään. Teimme kuitenkin toisenlaisen päätöksen. Työkokeiluni on siltä osin ollut onnistunut, että se  on osoittanut vointini riittävän osa-aikaiseen työhön. Ja onnekseni sellaista on palkkaa vastaan tarjollakin! 

Lisäksi syynä työkokeilu  loppumiseen alkuperäisen suunnitelman mukaan on se, että yrityksessä jossa olen, ei yksinkertaisesti ole tekemistä minulle. Turhaudun kun istun päivästä toiseen tietokoneella, tekemättä mitään järkevää. Välillä siivoan, välillä jutustelen toisten kanssa. Välillä saan jonkun projektin tehtäväksi, mutta kun innoissani senkin teen aika nopeasti, löydän itseni taas naputtelemassa pöytää miettien, millä seuraavaksi päiväni kuluttaisin. 

Työkokeilusta olen kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, kiitollinen. Olen saanut uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä, olen päässyt näkemään ammattini toisenlaista toteuusta lähemmin, johon muuten ei olisi tainnut olla mahdollisuutta. Minusta on lisäksi pidetty hyvää huolta. En joutunut takaisin oravan pyörään, vaan siitä on pidetty huolta, että pidän taukoni ja lähden oikeaan aikaan kotiin. Vaikka työkokeilupaikka on lähes toinen ääripää sille, josta jäin aikanaan pois, on se ollut minulle hyvä. Eikä toistuvat painajaiseni toteutuneetkaan, enkä joutunut keskelle työelämän helvettiä kun jätin turvallisen kotona olon!

Kerroin alkuun, että tämä blogi toimii yhdellä tapaa näköjään vointini mittarina. Rauhallisesta töihin paluusta huolimatta, on oireet nostaneet muutaman viime viikon aikana päätään. Se on toisaalta pelottavaakin, sillä mitä se on kun on siinä oikeassa työelämässä, suorittamassa työtehtäviä, joista on vastuussa työnantajalleen? Aaltoliikkeenä toipuminen tuppaa aina menemään, mutta mikä  on vielä sitä pientä notkahdusta ja mikä sairauden olemassa oloa suuremmissa määrin?

Terapeuttinikin huomasi muutama viikko sitten uupumukseni. Siitä se notkahdus alkoi. Aloin olla väsynyt ja takki tyhjä, siitäkin huolimatta että arjen tahtini oli aika rauhallinen. Jopa olematon terveen näkökulmasta. Seuraavaksi alkoi hengenahdistus palata ja taas iltaisin saatoin sohvalla haukkoa henkeäni. Sitten rytmihäiriöt kertoivat, ettei kyse ole vaan pikkustressistä, nyt piti olla varuillaan. 

Sairausloma tuli selvänä mieleen kun ensimmäisen kerran aikoihin alkoi nukkuminen olla hankalaa. Pyörin ja hyörin ennen nukahtamista ja mieheni mukaan nukuin tosi levottomasti. Saatoin odotella unta pitkään tai herätä yöllä saamatta kovin helposti unta uudelleen. Nekin ajat kun olin unessa, oli uneni niin levottomia, että olin jo siitä väsyksissä aamulla kun kello herätti uuteen päivään. Painajaisetkin palasivat.

Kuluneella viikolla toistui sitten se, josta oikeasti itse ymmärsin, että leikki on kaukana. Muisti pätki pahemmin. Ennen niin helpot asiat muistaa, liukuivat pois mielestä kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä. Alkoi olla kunnoton olo kun huomasin, että alan muuttua siihen suuntaan mitä olin sairauslomallakin, jolloin välillä katsoin hämmentyneenä aterinlaatikkoa ja mietin, millä välineellä ruokaa syödään. Tai kun seisoin suihkun edessä ja mietin, miten saan siitä tulemaan vettä... 

No, onneksi ymmärrän itsekin tilanteen ja hyvä, että terapeuttini huomauttaa heti, kun on aika pysähtyä kuuntelemaan vointia. Osaan oireistakin kun vain tottuu, eikä se normaali terve olotila ole niin selvänä mielessä, on hyvä kun joku muistuttaa niiden olevan oikeasti oireita. Rytmihäiriöt tai univaikeudet eivät kuulu ihmisen elänään, ne ovat oireita. Sen kun osaisin pitää kirkkaana mielessäni!

Nyt tahti hidastuu, vaikka paljon uutta on edessä. Rajaan vapaa-ajalla tekemisiäni, olen vaatimatta itseltäni liikoja (tai yritän) ja annan itselleni aikaa hengähtää. Tuo jos mikä kuulostaa hölmöltä varsinkin sen jälkeen kun kerroin, että osan työkokeiluajasta en ole tehnyt mitään. Mutta on yllättävän raskasta olla. Olen ihminen joka tekee kun sen aika on ja tekemistä on, mutta paikallaan, työvaatteet päällä, on kuin suorittaisi rangaistusta. Ja sekin uuvuttaa. 

Masentunut tietämättään?

Minulla meni kauan, että ymmärsin sairastavani masennusta. Sen tajuamiseen taisi mennä jopa puoli vuotta kun olin kotona. Paremmin sen olisin ymmärtänyt, jos olisin sopinut siihen stereotypiaan masentuneesta. En ollut vain alakuloinen, apaattinen ja surullinen. Hymyilin, olin reipaskin välillä, nauroin kun nauratti. Ja koko matkan kuulin kommentteja siitä, kuinka oli vaikea uskoa minun olevan masentunut. Mutta totta se oli. Olin masentunut, ja olen sitä vähän vieläkin. 

Kodin Kuvalehden artikkelissa kerrotaan viisi eri merkkiä, joista voi tunnistaa masennuksen. Nämä merkit ovat niitä, joita ei heti tule yhdistettyä masennukseen. Niitä merkkejä on hermostuneisuus, levottomuus, erilaiset kivut, yhtäkkinen hitaus, lyhyt pinna ja himo epäterveelliseen ruokaan. Tunnistan itseni näistä jokaisesta kohdasta.

Käypä lukemassa koko juttu täältä. 

Elämälle pelisäännöt

Kuulun niihin, joiden on helpompi elää ja olla kun tietää säännöt. Vaikka joskus niitä tuleekin rikottua, toimivat ne ohjenuorana tilanteissa, joissa välttämättä ei itse tiedä kuinka olla ja mennä. Tällä viikolla terapiassa selvisi, että tarvitsen ohjeet myös vaikean anoppitilanteeni kanssa. Nyt kun tiedän kuinka mennä eteenpäin, on olo huomattavasti aiempaa kevyempi! 

Yrityksistä huolimatta välit anoppiin ovat ja pysyvät tulehtuneina. Kun vastapuoli nostaa vain kädet pystyyn ja haluaa, että aika parantaa, on vaikea yksin saada tilanne korjaantumaan. Hyvät tai ainakin jollain tapaa toimivat välit ovat olleet toiveissani, mutta nyt olen ymmärtänyt luovuttaa ja erottaa haaveet todellisuudesta. On aika hyväksyä tilanne ja sen tämän hetkinen toivottomuus ja keskittyä elämään elämää eteenpäin. 

Kuulostaa helpolta. Olen kuitenkin painiskellut asian kanssa lähes vuoden, joten työstämistä nämä isot asiat vaativat. Toisaalta se lopullinen havahtuminen tapahtui lähes sormia napsauttamalla viime kerralla terapeutin luona. Sen jälkeen olen hetken asiaa pureskeltuani päättänyt, että en enää edes yritä. En pidä mitään yhteyttä anoppiini, en elätä toiveita paremmasta. En mieti enää päätäni puhki  ja itseäni uuvuksiin, mitä asialle olisi tehtävissä. Annan asian nyt vain olla. 

Oloni on tämän asian jättämisen jälkeen ollut kevyempi. Toki vielä on työtä siinä, että miehenikin ymmärtää tilanteen samalla lailla kuin minä. Meillä molemmilla on ollut sisäänrakennettu ajatus perhemallista, jossa jokainen sukupolvi elää elämää toistensa rinnalla arkeaan jakaen, yhteisönä. Joskus se ei vain mene niin. Välttämättä sellaista yhteistöä ei tule koskaan olemaankaan, joten omista toiveista on silloin luovuttava. 

Nyt on kuitenkin aika keskittyä tulevaan ja omaan työkokeiluuni. Saan nyt pelisäännöt löydyttyä keskittyä meidän perheeseen, omaan jaksamiseen ja kaikkeen siihen mitä tulevalla on meille antaa. 

Mietintää hoidosta ja uutisia

Tänään on paljon mielessä ollut meidän ihmisten pelko, arkuus tai haluttomuus hoitoon. Itsessänikin sitä piirrettä on jonkin verran, mutta parempi loppuelämä on hyvä kannustin ottamaan apu vastaan kun siihen on mahdollisuus. 

Kuka tahansa, joka tämän sattuu lukemaan, on varmaan itsekin kuullut jonkun kieltäytyvän lääkäriin menosta tai haluttomuudesta astella jonkun ammattilaisen puheille. Tänään olenkin pohdiskellut mielessäni, mistä tämä mahtaa oikein johtua. Pelkäämme kai ja se on toki inhimillistä. Niin, en oikein keksi syyksi kuin pelon. Tai eikai lääkärissä käynti koskaan hauskaa ole, mutta jos toisessa vaakakupissa on elämän laadun paraneminen, eikö se kannattaisi? 

Nyt kun itsellä ainakin toivottavasti alkaa tilanne olla pysyvämmin hallinnassa, toivon olevani ainakin jonkinlainen elävä esimerkki siitä, kuinka lääketiede voi auttaa. Minulla kun oli sairaulomalle jäädessäni rypäs niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin oireitaa, olen nyt voiton puolella! 

En tuomitse hoitoon menemättömyyttä, jokainen tekee päätöksensä oman hakintansa mukaan. Kunhan pohdiskelen ja samalla toivon, että jokainen apua tarvitseva sitä saisi. Ja toivon, että jokainen sellainen näkisi mahdollisuuden siellä "hoidon tuolla puolen" :)

Sitten niitä uutisia! Päivä imaisi mehuja, vaikka tunne onkin hyvä. Tänään on nimittäin kirjoitettu nimet paperiin ja työkokeilu on sovittu alkavaksi tämän kuun puolivälissä! Työkokeilu on sovittu kolmeksi kuukaudeksi, jonka jälkeen elämä onkin taas kysymysmerkkejä pullollaan. Jostain syystä se ei edes itseasiassa minua pelota, niinkuin muutama kuukausi aikaisemmin. 

Annan siis vielä mahdollisuuden ammatilleni, tosin eri ympäristöstä, jonka jälkeen sitten mietin haenko samalle alalle vielä töihin vai olisiko uuden ammatin opiskelu seuraava askel. Elämme siis jänniä aikoja! Toivotaan vain, että terveys kestää! Mutta onhna onneksi niitä hoitoja :) Ja huomenna pääsen lisäksi pitkästä aikaa terpeuttini vastaanotolle. Olo on siitä helpottunut, koska jollain tapaa olen jäänyt jo vähän koukkuun keskustelutuokioihin! :) 

Uskomisesta

Nyt täysin asian vierestä, tai ei oikeastaan edes vierestä. Mutta laitanpa kuitenkin :)

Törmäsin netissä tällaiseen tarinaan ja samalla kun se hymyilytti, se muistutti siitä kuinka totta se onkaan. Johtuuko kristityn kodin kasvatuksesta vai mistä, ettei evoluutioteoria ottanut upotakseen minuun koulussakaan. En koskaan pystynyt ymmärtämään sitä, miten apina olisi hiljalleen kehittynyt ihmiseksi. Ja miten ne apinaa kehittyneemmät yksilöt ovat kadonneet mutta apina itse ei? Mutta uskostahan kyse on evoluutiossakin. Ja minulle toimii paremmin luomiskertomus kuin tarina kalasta, joka hivuttautui maan kamaralle ja kasvatti jalat :)

Askel kerrallaan

Elämää voi elää onneksi vain sen yhden päivän verran. Siihen on pitänyt taas keskittyä kun ympärillä tapahtuu ja uudet kuviotkin odottavat toteutumistaan. Ja huomenna se uuden suunnittelu saakin askeleen eteenpäin kun tiedossa on kesksutelua työkokeilupaikan kanssa. Mahdollisesti teemme sopimuksen kokeilusta tai jos jotain mutkia tulee matkaan, otan toisen työkokeilupaikan, josta varmistuksen jo sainkin. 

Lääkäri varoittelikin, että tämä alkusyksy voi nostaa oireita pintaan. Niin se on tehnytkin. Muita oireita ei onneksi ole ilmaanunut kuin hengenahdistus. Välillä haukon happea kuin kala kuivalla maalla, mutta itseasiassa en ole siitä juuri nyt niin huolissani. Kun oireita osasi odottaa ja tietää niiden syyt, on niiden kanssa eläminenkin hieman helpompaa. Ja Propralia sain kehotuksen käyttää tämän jakson yli niin paljon kuin kroppa ja mieli tarvitsee.

Vaikka tulevassa on paljon epävarmuutta, tunnen kiitollisuutta. Matka tähän pisteeseen ei ole ollut helppo ja mutkaton, mutta kaikesta tähän astisesta on selvitty! En katso taaksepäin katkerana, enkä pohdi miksi kohdalleni tällainen elämänvaihe on tullut. Ennemminkin näen tämän porttina johonkin uuteen, jota itsekään en vielä tiedä. Uskon, että tälläkin kaikella se oma tarkoituksensa on. 

Jotain hyötyä siitä on ollutkin, että oma mieli on järkkynyt. Olen itse voinut olla edes hetkisen olkapäänä läheiselle, joka on sairastunut liian suuren taakan alla. Toivon sydämestäni, että hän pääsisi helpommalla kuin minä, että toipuminen olisi nopeampaa kuin minulla ja että jos pystyn, voisin myös auttaa! 

Ei aivan vielä

Joku viisas on sanonut, että epätietoisuus on pahinta ja sitä se toden totta on! Vaikken mielestäni aktiivisesti asioita pyörittele päässäni, enkä ole se pahin murehtija, on silti oireita pinnalla merkkinä siitä että päässä pyörii liikaakin asioita. 

Vaikka varsinaista masennusoireistoa ei ole enää niin näkyvänä, sekoittaa stressi mennen tullen. Siihen ei kroppa ole vielä tottunut. Tulevat työkokeilukuviot jännittävät. Tuleeko soittoa vai ei ja jos tulee niin onko suhtautuminen edelleen positiivinen? Jos pääsen niin jaksanko? Yksi paikka minulla on onneksi varmana, mutta ykkösvaihtoehto odotuttaa vielä varmistumistaan. 

Jostain syystä pitkästä aikaa myös anoppi tuli yöllä uniin. Uni oli painajainen, jossa anoppi vei voiton ja onnistui erottamaan mieheni ja minut toisistamme. Jollakin lailla anoppi onnistui unessa saamaan minut syylliseksi kaikkeen ja hänet tilanteen uhriksi. 

Vaikka tässä realityssa elämme ilman asian vatvomista, on anoppiasia kuitenkin vieläkin avoin ja nousee keskusteluun tasaisin väliajoin. Etäisyys tuntuu toimivalta, mutta selvää on että mieheni kaipaa sitä perhettään, joka hänellä joskus oli. Meitä kumpaakin mietityttää sekin, tuleeko tähän koskaan mitään muutosta vai tälläkö mennään. 

Epätietoisuus. Se viheliäinen, joka syö, vaikkei asiat olisikaan mielessä taukoamatta. Vaikka pyrin aina olemaan murehtimatta, tulee sitä silti mietittyä vaihtoehtoja ja ajateltua mikä tilanne on vaikka vuoden päästä. Mutta kaikkeen tarvitaan kaksi, myös tämän sillan rakentamiseen. Jos anoppi pysyy toimettomana, ei taida vaihtoehtoja montaa olla. Mutta surku, erityisesti mieheni kannalta! 

Mielessä on monta muutakin asiaa kuin työkokeilu ja anoppi pyörinyt viime aikoina. Päätimme tutkituttaa, missä vika mahtaa olla kun emme jälkikasvua ole saaneet. Alustavasti kysyttiin jo ajatuksiamme lapsettomuushoidoista. Olen aina ajatellut etten niihin lähtisi, mutta entäpä jos lievimpiä kokeilisikin? Vai haluammeko lapsia? Onko meistä vanhemmiksi? 

Mielessäni on ollut myös ystäväni, jonka sairaus on ottanut askeleen pidemmälle. Vaikka en suostu luopumaan toivosta hänen osaltaan, on tällaiset uutiset pelottavia. Terapianikin on katkolla terapeutin sairausloman vuoksi ja minä mietin hänenkin terveyttään. Ja mitähän vielä... Liikaa ajatuksia pienen ihmisen päässä! 

Peruin tämän päivän menon, koska olisin suoriutunut siitä vain Propralin voimin. Oma järki ei siihen sanonut juuri mitään, mutta mieheni herätti todellisuuteen. Hän muistutti, etten saanut tehdä liian stressaavia tai ahdistavia asioita. Ja totta, nyt olisi aika taas antaa pään rauhassa totutella uusiin asioihin ja valmistautua tuleviin haasteisiin. 

Vielä kun löytyisikin se nappi, jolla voi päättää keskittyvänsä elämään vain tässä hetkessä!

Diagnoosina melkein terve

Enpä vielä joku aika sitten olisi uskonut, että joskus vielä voin tällaisen tekstin kirjoittaa! Oireita on eikä tie ole vielä käyty läpi, mutta alan olla jo kovin lähellä! Nyt kuitenkin diagnoosini on lievä masennus, lähellä remissiota.

Samalla kun se tuntuu uskomattoman hienolta, se on myös hämmentävää. Kaksi vuotta poissa pelistä on kuitenkin pitkä matka ja siihen on mahtunut vaikka ja mitä. Olen sanonutkin tässä kesän aikana, että puoli vuotta taaksepäin en ollut vielä varma, selviänkö tästä edes hengissä. Tässä sitä kuitenkin ollaan, hengissä! Vieläpä pelonsekaisesti innoissani siitä, että tulevaisuudessa näkyy valoa. 

Tämän päivän käynti psykiatrilla antoi paljonkin toivoa. Sairauslomani on tämän kuun loppuun ja ensimmäistä kertaa se jätettiin siihen. Saan uuden saurauslomalapun tarvittaessa kun se tähän mennessä on kirjoitettu yleensä kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Syyskuun alusta minun olisi tarkoitus olla takaisin työelämässä, tosin työkokeilun turvin. Lääkitystä ei vielä pureta, vaan odotetaan suurimmat muutokset ohi. Tiedossa on kuitenkin jännityksen tuomaa oireilua, jota on ollutkin jo reippaan viikon verran ja johon tarvitsen voimia. 

Työkokeiluasia lähtikin vauhdilla eteenpäin. Viime torstaina sitä suunniteltiin konkreettisemmin ja jo perjantaina selvisi kahden paikan näyttävän minun ottamiseeni vihreää valoa. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta voin siis olla turvallisin mielin, että joku minut ottaa kokeuiluun. Ja nimenomaan kokeiluun. Yritän tässä takoa päähäni, ettei minun tarvitse olla valmis ja kykenevä, vaan vasta testaillaan kuinka työelämään sopeudun ja kuinka jaksan.

Elämä on ihmeellistä. Kun niinä epätoivon hetkinä voisi nähdä välähdyksen siitä, että jokin asia on ratkeamassa... Se antaisi voimia jaksamaan! Niinhän sitä sanotaan, ettei koskaan pitäisi luopua uskosta ja toivosta. En ehkä koskaan olekaan, olenhan minä tässä nyt, mutta vaikeaa se on ollut, 

Osittain innoissani, osittain peloissani odotan vielä tuntematonta tulevaa!

Jännittää

Kun on ensin tipahtanut pois sieltä työelämän oravanpyörästä ja saanut sitten elämään jotain rytmiä tai tolkkua kotona ollessa, voi muutokset äkkiseltään pelottaa ja jännittää. Niin kävi nyt kun tänään pyörät minun paluustani työn pariin liikahtivat tuuman verran eteenpäin. 

Työkyvystäni ei paljoa ole vielä tietoa, mutta vointi on kohentunut kuukausien aikana. Seuraavana vuorossa olisi kokeilla, kuinka kestän töissä edes pienissä määrin. Ja tämä kokeilu tapahtuisi työkokeilun puitteissa. Paluu entiseen ei kuitenkaan ole mahdollista. Onneksi! Ajatus paluusta saa aikaan jokalaista ahdistusta ja saa tuntemaan kuin olisin tekemässä u-käännöstä kohti mennyttä. Kaiken tämän jälkeen haluan sen puhtaan pöydän, jolta ponnistaa. 

Tapasin tänään sosiaalialan asiantuntijan, tai työkykyvalmentajan. Hän on tomeran tuntuinen henkilö ja tarttuu toimeen reippain ottein. Vaikka tuleva jännittää, koen olevani hyvissä käsissä. Ja mikä tärkeintä, minun parastani ajatellaan ja sitä, mikä paikka tai työ voisi minulle olla hyväksi. Olo on siis jännityksen keskellä myös turvallinen. 

Sain työeläkevakuutusyhtiöltä ennakkopäätöksen työkokeilusta, joten sen osalta ei pitäisi olla ongelmia. Vaikka olenkin enemmän miettinyt uusia suuntia ja uutta ammattia, tuntuu työkokeilu omassa ammatissani kuitenkin ihan järkeenkäyvältä. Onhan minulla koulutus ja ammattitaito jossain tuolla muistin sopukoissa eikä sitä varmasti kannata suoraan heittää hukkaan. Ja työkokeilun jälkeen selviää, olenko vielä kykenevä omaan ammattiini ja jos en, voin sitten alkaa stressaamaan uusien urien parissa :) 

Innokkaana en ammattiini ole palaamassa. Se kuitenkin taitaa kuulua asiaan, että työuupumuksen jälkeen ja sen pahan maun, joka töistä pois jäämisestä jäi, omaan työhön yhdistää paljon negatiivista. Toisaalta kun itse työstä olen ennen sairastumistani nauttinut, niin olen pikkuhiljaa alkanut nähdä itseäni jossain määrin samoissa tehtävissä, vaikkakin uudessa ympäristössä. Eikä mikään onneksi estä sitä, että opiskelisin kuitenkin joskus jotain muuta.

Sitten paluu maan pinnalle. Jännittää! Minun asioiden hoito on vielä vaikeaa ja hidasta. Nukun edelleen vaihtelevasti ja vointi voi jonkin paineen alla heikentyä. Vaikka ajatuksissa näen itseäni työssä käyvänä "normaalina" kansalaisena, pyörii mielessä kuitenkin ajatus siitä että mitä jos en onnistukaan. 

Olen tottunut kotona oloon. Nämä neliöt ja tutut seinät tekevät minulle turvapaikan. Niin hölmöltä kuin se voi toisen korviin kuulostaakin, tuntuu pelottavalta lähteä kotoa työelämän armoille uudelleen. Lähteä takaisin sinne, jossa jo kerrain uuvuin ja menetin kyvyn työskennellä. Sitten täältä kotoa löytyy koirat. Tämäkin kuulostaa varmasti hassulta, mutta mietin kuinka ne pärjäävät tunteja yksin kun minäkin olen töissä. Järki sanoo tähän väliin, että pärjäsiväthän ne hyvin täällä kun tein pitkää päivää. Kaikkeen tottuu, myös eläin. 

Mutta pään sisällä käyn melkoista kamppailua näiden ajatusten kanssa. Tahto suuntaa eteenpäin, mutta samalla jarruttaa. Järki potkii takamukselle ja pois kotoa, mutta samalla varoittaa toivomasta liikaa. Mutta aikahan sen näyttää, mihin pystyn ja mikä työkykyni loppupeleissä on ja kuinka pärjään kun uudelleen astun työelämään. Onneksi tätä elämää ei voi edes elää kuin se yksi askel kerrallaan, koska siinäkin on jo tehtävää minulle! 

Nyt kerään rohkeutta ja voimia työkokeilupaikan löytymiseen. Ja jännitän, niin hyvällä kuin pahalla :)

"Maailman saa sellaiseksi miksikä sen haluaa.."

Minulle on sanottu, että "se on vain pääsi sisällä".
 Luuletko oikeasti, että haluan tuntea näin?

Otsikon sanat kuulin jokunen aika sitten. En sillä hetkellä tiennyt, kuinka syvälle ne iski. Mutta ne sanat iskivät syvälle ja tönäisivät taas lähemmäksi sitä kuoppaa, josta olin nousemassa. Myöhemmin, kun taas pääsin kuopan reunalle, vasta ymmärsin että kyse on ymmärtämättömyydestä, ja pelkästään siitä. 

Niinkin vähän mitä masennusta ymmärretään, löytyy kuitenkin useita hyviä ideoita siitä eroon pääsemiseen ja syitä ehkäpä sitäkin enemmän. Yleensä neuvot ovat sellaisia, mitä innostuksen puutteesta kärsivälle voisi sanoa, "peppu ylös sohvalta ja menoksi vain!". Syytkin ovat jotain samaa lajia, "murehtii liikaa", "on kiittämätön, hänellähän on kaikki hyvin!" ja "hän on perfektionisti". 

Mutta kenellä on oikeus mennä sorkkimaan muiden elämää kysymättä häneltä itseltään? Otsikon sanat sanonut itsekin kertoi, ettei tarkoituksella ole minulta kysellyt mitään. En tullut tarkemmin tietämään siihen syytä, ehkä hän halusi jollain lailla pysytellä neutraalina, mutta hänellä oli kuitenkin omat mielipiteensä ja tuomiot valmiina.

Sanoja on vahva persoona, ainakin ulospäin, joskus jopa kova. Hän toisti useammin sen, että puuttumatta asioihini hän vain toteaa, että maailman saa näyttämään sellaiselta jollaiseksi sen haluaa. Enää nuo sanat eivät minua niinkään satuta, mutta mietinpä vain että onpa rankkaa tekstiä! Luuleeko joku aivan oikeasti, että jotain tällaista olen joskus toivonut? Ettäkö itse yhtenä kauniina päivänä päätin, että alanpa sairauslomalle ja otan parin vuoden tauon työelämästä? 

En ole varma tuleeko meidän kahden välillä suurta ymmärrystä koskaan olemaan. Tyydyn tähän ja opinpa taas, ettei kaikkien kanssa näitä keskusteluja voi käydä. Se minun jatkuva toive saada erityisesti lähimmäiseni minua ymmärtämään alkaa hiipua. Ei sillä ettei se enää minua kiinnostaisi, vaan ehkä minun ei tarvitse saada kaikkia ymmärtämään. Mutta yritän jokaisen tällaisen hämmentävän tilanteen jälkeen miettiä, tekisinkö itse vastaavassa tilanteessa noin? Enkö minä haluaisi ymmärtää jos läheisen käytös vaikuttaa kummalta? 

Masennus jos mikä on suuri mysteeri, edelleen. Sen sairastaminen on kuin liittyisi salaseuraan, jossa vain ne harvat ja valitut saavat sen kiemuroista kuulla. Vaikka masennus ja erilaiset muut psyykkiset sairaudet elävät lehtien sivuilla ja otsikoissa, on se edelleen tavoittamattomissa muilta kuin sitä sairastavilta tai sitä hoitavilta. Sen ymmärtämiseen tosin menee masentuneella itselläänkin kuukausia, jos ei enemmänkin. Eipä siis ihme, ettei sitä viereltäkään voi ymmärtää niin hyvin. 

Toivoisinpa kuitenkin, ettei masentuneen ajatuksen juoksusta tehtäisi päätöksiä. Eikä ainakaan sinne huonompaan suuntaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, millaisen taistelun kukin meistä on milloinkin juuri käynyt oman mielensä ja sairautensa kanssa. Ehkä juuri on voitettu tärkeä erä ja elämä voittaa taas. Siinähän on syytä enemmänkin iloon! Niin, ja kuka estää kuitenkaan kysymästä?

Päivän ajatus

Netissä näkee paljon erilaisia elämän viisauksia ja ajatuksia. Niitä kiertää kuvina Facebookissa ja muutenkin somen ihmeellisessä maailmassa. Olen laittanut niitä talteen, mutta ajattelin jakaa niitä myös täällä. Laitan joskus pelkän ajatuksen ja joskus avaan omia mietteitäni siitä. Muutaman olenkin jakanut täällä.

Tässä ajatus tälle päivälle:

Väittäisinpä, että elämän myllerrykset tekevät joskus paljonkin hyvää. Itse en olisi toivomuslistalle koskaan kerännyt uupumusta, masennusta tai muutakaan viimeisen parin vuoden ajalta kokeemaani. Tänä päivänä kuitenkin kun katson elämääni, tiedän sen olevan parempi kuin se aikaisempi. 

Pari vuotta sitten tuntui, että elämältäni katosi pohja samalla kun tajusin terveyteni heikenneen. Samalla kun masennus veti minua pohjalle, avautui hiljalleen uusia ovia eteeni. Niiden näkeminen vaati tosin kuukausia aikaa, eikä toivoa aina tuntunut olevan. Sitä kuitenkin on, aina. Ja tänään voin nähdä, että kaiken keskellä on se kuuluisa punainen lanka. 

Ehkä kaikella on merkityksensä, vaikeuksillakin!

No, täällä taas!

Täällä siis taas, julkisena niin kuin aina ennenkin. Enpä arvannut, että kutsuttujen blogin lukijoiden on kirjauduttava myös tähän Bloggeriin. Eli enpä vaadi halukkaita seuraajia kirjautumaan palveluun, jolle muuta tarvetta ei ole, jatkan siis niinkuin ennenkin. Ketä siis kiinnostaa, voi edelleen lueskella tarinointiani :)

Nämä toiveet

"Kunpa terveenä sais olla


ja auto pysyis päällä tien

Näitä töitä vielä riittäis


kun tunnossa oon voimien

Nämä toiveet mulla ois

ja joku päivä lupaan olla
 

valmis täältä pois"

Hyvä kirjoitus!

Etelä-Suomen Sanomien sivuilla eilen julkaistu Helena Salakan kirjoitus on täyttä asiaa! Liitän tekstin tähän kokonaisuudessaan, mutta se löytyy täältä.

"Emme me oikeasti tiedä

Kaverini kertoi minulle, että oli saanut tarpeekseen. Hän ei jaksanut lukea enää yhtään yhden ystävänsä kuulumista Facebookissa ja piilotti tämän tilapäivitykset. Hän ei halunnut nähdä enää yhtään kuvaa, joissa tämä äiti poseerasi lapsiensa kanssa sävy sävyyn puettuina. Hän ei halunnut lukea siitä, että tyyppi on jälleen päässyt uuteen unelmatyöhönsä.

Kuukautta myöhemmin kaverini sanoi, että häntä hävetti. Hän oli kuullut ystävältään, että tämä oli sairastunut MS-tautiin. Ystävä oli halunnut pitää sairautensa salassa, koska ei halunnut, että ihmiset näkevät hänet ennen kaikkea sairauden kautta.

Luulemme usein tietävämme, mitä muille kuuluu. Oikeasti me emme tiedä, mitä kaikkea lähimmäisemme käyvät parhaillaan läpi. Se työpaikan ärsyttävä tyyppi, joka ei koskaan morjesta, kärsii edelleen ujoudesta kuin koulupoika. Se täydellinen herrasmies, joka muistaa vaimoaan joka viikonloppu kukilla, muistaa häntä vielä useammin nyrkeillä. Se vanha luokkakaveri, joka kuvissa näyttää kovin vanhentuneen, käy joka ilta tunnin ajomatkan päässä huolehtimassa ikääntyvistä vanhemmistaan.

Sosiaalinen media viihteellistää arkeamme ja olemme lähteneet siihen ihan vapaaehtoisesti mukaan. Emme kirjoita lyhyeen tilapäivitykseen, että kylläpä väsyttää. Kirjoitamme siihen, että leikin koko päivän sairasta valasta lasten kanssa, että saisin välillä torkkua lattialla. Yritämme olla hauskoja silloinkin kun tarvitsisimme apua.

Vaikka tiedämme, että ystävämme päivittävät sosiaaliseen mediaan vain yksittäisiä nostoja elämästään, silti unohdamme kokonaisuuden. Yksi yksinhuoltajaystäväni kertoi, että hänen sukulaisensa otti yhteyttä ja kysyi, että oletkos sinä enää ollenkaan kotona lasten kanssa, kun sinulla on niin paljon bilekuvia. Harva meistä raportoi somessa arkeaan sellaisena kuin se oikeasti on.

Olin kerran työpaikan palaverissa, jossa johtaja kertoi määräaikaisen työntekijän saavan vakituisen paikan. Kukaan ei reagoinut hienoon uutiseen. Yksikään kollegoista ei onnitellut tilanteessa työntekijää. Vastaavasti kerran olin tilanteessa toisessa työporukan tapaamisessa, jossa yksi tiimi oli epäonnistunut projektissaan. Kummassakin palaverissa aisti hiljaisen häpeän.

Mielestäni yksi ihmisyyden mittari on se, miten suhtaudumme lähimmäistemme vaikeuksiin ja toisaalta menestymiseen. Osaammeko iloita ja onnitella ystävää silloin, kun on aihetta juhlaan? Vai koemmeko työkaverin tai ystävän menestyksen uhkana? Entä jaksammeko tukea ystävää silloin, kun hänellä on vaikeaa? Syöpään sairastunut ystäväni kertoi, että yllättävän moni ei jaksa. Hän kertoi myös, että on ollut mahtavaa, kun jotkut ovat yksinkertaisesti kysyneet, voivatko he jotenkin auttaa.

Toisen ihmisen todelliseen tuntemiseen on edelleen olemassa keino. Yhteydenotto. Se tuntuu aina yhtä hyvältä."

Mitä tähän lisäämään, muuta kuin aamen!

Muutosten tuulia blogissa

Kun aloitin blogin kirjoittamisen, ajattelin kirjoittaa täysin vain itselleni. Kirjoittaminen on kuulunut elämääni enemmän ja vähemmän koko elämäni. Teininä päiväkirjan sivut täyttyivät milloin mistäkin ja joitakin pätkiä muistan kirjoittaneeni koneelle. Päiväkirjat olen jossain vaiheessa jokaisen hävittänyt, samoin koneelle kirjoittamani word-tiedostot. Menneeseen en halua jäädä polkemaan, vaan kun asia on eletty ja läksyt opittu, on ollut aika myös kootut tekstit laittaa pois. 

Kirjoittaminen on terapeuttista. Kun olen saanut yhden jutun valmiiksi, tuntuu kuin siltä osin asia olisi paketissa. Silloin taakka on edes vähän kevyempi ja saan keskittyä muuhun. Toisaalta tämän blogin pitäminen on terapeuttista senkin vuoksi, että oma terapeuttini lukee tätä. Ja ihan hyväkin, koska välttämättä joka asiaa en itse edes vastaanotolla muista ottaa puheeksi :)

Tiesin kuitenkin jo blogin alkuvaiheissa, että ainakin pari läheistäni halusi tietää ajatuksiani ja tuntojani. Siksi tein blogista julkisen. Ja kun huomasin blogissani vierailevan sellaisia, joille kirjoitukseni toimivat ehkä jonkinlaisena vertaistukena, oli selvä että pidän blogini julkisena. Jos nimittäin mitenkään voin auttaa jotakuta samassa suossa rämpivää, on blogi ollut enemmän kuin vain oma terapiakanavani. 

Nyt kuitenkin olen päättänyt laittaa ainakin joksikin aikaa blogini salaiseksi, vain kutsuttujen lukijoiden luettavaksi. Blogi kun on kuitenkin täysin minun päiväkirjani ja jollain tapaa se tuntuu vaikealta tiedostaa, että nyt kuka tahansa sitä pääsee lukemaan. Kuitenkin asiat ovat minulle isoja, tärkeitä ja kipeitäkin. 

Mutta jos olet blogin lukija ja haluaisit jatkossakin lukea ajatuksiani, olet tervetullut niitä lukemaan! En jätä ulkopuolelle sellaista, jolle on jotain hyötyä avautumisistani, vaikka ei niissä aina päätä tai häntää olekaan :) Eli laita viestiä sähköpostilla, niin lisään sinut lukijaksi (vai miten se sitten tapahtuukaan). Löysin asetuksen, jossa blogin voi sulkea ulkopuolisilta kokonaan tai pitää kutsuttujen nähtävillä. 

Ajattelin toteuttaa suunnitelman jossain vaiheessa ensi viikkoa, joten kiirusta ei ole. Jos blogi ei anna sinulle mitään, niin heippa siihen asti kun olen valmis taas jakamaan ajatuksiani julkisemmin! Muutoin olet tervetullut tähän omaan hulluun maailmaani! :)

"Kaappijuoppo"

Kerroinkin aiemmin, että vaativa persoonallisuuteni on ollut enemmän pinnalla. Se näkyy jatkuvana puuhasteluna, jota on välillä vaikea saada loppumaan. Tiedostan tilanteen yleensä itsekin ja pyrin jättämään tekemiseni ennen kuin se imee minusta liikaa voimia. Vaativuutta kun yleensä seuraa uupumus. Miehenikin on välillä tarkkana, että kuka meillä puuhastelee, minä vai vaativuus. En aina saa edes mitään näkyvää aikaiseksi, mutta kunhan hääräilen. 

Terapiassa selvisi, että olen tietynlainen "kaappijuoppo". Se missä varsinainen kaappijuoppo ottaa hörpyn pullosta salaa puolisoltaan, minä saatan siivota vielä vähän. Tämä selvisi kun kerroin, että joinain iltoina olen puolisoni nukahdettua miettinyt, josko silti menisin vaikka viikkaamaan vaatteita narulta, tai jos tiskikoneen kävisin tyhjentämässä... Aivan järjetöntä! 

Vaikka houkutus vaativuuden hetkellä on suuri hiippailla puuhastelemaan kun toinen on nukahtanut (tiedän, kuulostaa hullulta!), olen tähän asti pystynyt pitämään itseni kurissa. Hetken aikaa käyn kuitenkin kamppailua päässäni, lähteäkö vai ei. Välillä katson nukkuvaa miestäni ja mietin, pääsisinkö lähtemään sängystä niin ettei hän heräisi. 

No, toistaiseksi tilanne on kuitenkin hallinnassa. Tunnistan nämä vaativuuden herättämät ajatukset aika hyvin ja yritän ohjata ajatukseni muualle. Se missä työssä ollessani muodostin arvoni tekemäni työn mukaan, on nyt puuhasteluni tullut mitaksi hyvälle (sairaalle) ihmiselle. Mikä siinä onkaan, että ihmisen arvo tulisi hänen tekemänsä perusteella? 

Lomaako?

Blogi on ollut viime ajat hiljaisuudessa. Miehelläni on nyt lomaa ja samalla myös minä ilmeisesti pyrin lomailemaan. Ehkä jotenkin ajattelin, että voisin ottaa lomaa sairaudesta ja viettää neljä viikkoa kuin kuka tahansa lomalainen. 

Muutaman viikon on vointi ollut aika ok. Enää en välttämättä tiedosta hetkiä ilman oireita, koska niistä on tullut tietyssä määrin niin jokapäiväisiä, mutta mitään pahempaa ei ole ollut. Olemme tehneet lomareissunkin ja yllättävän hyvin jaksoin viikon poissa kotoa. Sitä ennen ja sen jälkeen olen hääräillyt kotona, olen puunannut ja riehunut imurin kanssa. Sain jopa ikkunoita pestyksi, lattiatkin on pesty pitkästä aikaa. Kuitenkin hiljalleen olen alkanut ymmärtää, ettei sairas lomaa pidä. Vaikka sitä lähtisi maailman ääriintai hukuttaisi itsensä askareisiin, on sairaus silti varmasti mukana. Se ei jätä, vaikka välillä jäisi enemmän pinnan alle. 

Aiemmin kovin uskollinen seuralaiseni Masennus on ehkä ymmärtänyt jotain loman päälle eikä se ole ollut kovin aktiivista seuraa. Samoin Uupumus on pysytellyt etäämmällä, onneksi. Vaativuus on taas tainnut ymmärtää tilanteen väärin ja on vieraillut luonani enemmän kuin aikoihin. Olen joutunut aivan tsemppaamaan, että jättäisin siivoilun, koska se on minun vaativuuteni estradi. Koirataloudessa se puuha on välillä yhtä tyhjän kanssa, mutta pysynpä liikkeellä. 

Tänään olisi sitten ollut tarkoitus lähteä vanhempieni luokse toiselle paikkakunnalle. Eilen illalla aloinkin haukkoa henkeäni siihen malliin, että oli kuunneltava järjen ääntä... Sama se mitä haluaa, pää tekee mitä tekee. Itselleni oli suuri pettymys huomata, että pitkästä aikaa sairauteni heittäytyy esteeksi suunnitelmille. Mutta olenhan minä tiennyt, että vaikka vointini on kesän aikana vähän kohentunutkin, ei tie paranemiseen ole vielä päätöksessään. 

Mikä sitten ahdistaa? Sen kun aina tietäisi. Sitä huomaan jännittäväni aina kotoa lähtiessä, että ymmärretäänkö minua. En näytä sairaalta, en kulje raaja paketissa eikä minulta ole vaikkapa hoitojen myötä lähtenyt hiuksia. En tiedä kuuluuko se osaksi masentuneen järjen juoksua, ettei olo ole kovinkaan monesti ymmärretty. Tämä masentuneen järki kuitenkin sanoo, että viime viikkoina on tapahtumaa ollut tarpeeksi, kenties liikaa. Raja tulee siis siinäkin mitä pystyy tekemään, sitä ei vain tiedä koskaan etukäteen. 

Sanoinkin miehelleni, että olisipa ihminen siinä mielessä kuin kännykkä, että kun alkaa akusta loppua virta niin siitä tulee ilmoituksia kunnes pääsee latinkiin tai kunnes lopahtaa täysin. Sen taidon varmasti opin minäkin paremmin terapiassa ja olen onneksi monta asiaa siellä itsestäni ja sairastamisesta oppinutkin. Mutta näillä mennään nyt. 

Katselen ikkunasta vuorottelevaa sadetta ja paistetta, siinä menee loppuviikkoni nyt. Opinpa taas jotain ja ehkä tunnistan taas hieman paremmin uupumuksen jatkossa.