Ääripäästä toiseen

Tässä sen taas näkee. Kun kaksi päivää jaksan touhuta ja pysyä aikataulussa, seuraa sitä jonkinasteinen kooma. Tiistai oli täynnä ohjelmaa. Ensiksi terapia, jota ennen hinnoittelin kirpparille tuotteita ja siivoilin. Terapiasta salille, jossa personal trainer piiskasi oikein kunnolla. Tosin puskin niinkin tosissani, että jonkin moinen heikotus keskeytti viimeiset liikkeet. Aloin äkisti voimaan todella pahoin ja makasin hetken pukuhuoneen lattialla jalat kohti kattoa. 

No, se olotila meni ohi ja sitten kotiin. Lenkille naapurin kanssa ja syömään. Pikavauhtia ehostus ja lähtö kesäteatteriin yhdessä mieheni kanssa. Hän oli voittanut liput töistä ja tietenkin hyödynsimme tämän mahdollisuuden. Teatterista vielä ajelulle ja syömään, sitten kotiin. 

Seuraavana päivänä aamulla smoothiet meille molemmille ja menoksi. Minä lähdin samalla kuin mieheni koirien kanssa puistoilemaan. Käytiin kahdessakin koirapuistossa ja sitten vein kirpparitavarat myyntiin. Kaupan kautta kotiin ja sitten on vauhti alkanutkin jo hiipua. Illalla sain vielä jotain pientä tehtyä, mutta nyt on jo energiavarastot käytetty tyhjiksi. Hyvät yöunetkaan ei riittänyt lataamaan akkuja. 

Kello on nyt puoli yksi ja olen jo kahdet päiväunet nukkunut. Aika lupaava alku siis tähän päivään. Pyykit odottavat pestyinä koneessa. Yritän tästä sohvalta saada hyvän ponnistuksen, että saisin ne laitettua, mutta sitä ponnistusta olen odotellut jo pari tuntia. Vielä olisi kauppareissu edessä... huoh!

Jos tapana olisi käyttää voimasanoja, olisi nyt se hetki kun päästäisin ne ulos. Mutta mitäpä nekään auttaa, kuulostaa vain rumalta. Tällainen pännii kuitenkin aikalailla! Sitä kun yrittää, yrittää levätä ja yrittää touhuta. Yrittää olla yrittämättäkin, vaan ei auta. Niitä voimia kun ei vain ole eikä niitä pysty itselleen taikomaankaan. 

Vaikka olo lääkkeen vähennyksen jälkeen onkin ollut mukavampi, jaksan vieläkin ihmetellä kuinka vähän vaikutusta on terveemmillä elämän tavoilla. Vaikka kroppa tuntuu voivan paremmin, ei viesti siitä yllä tunnepuolelle mitenkään. Järki vain kertoo, että nyt on parempi. Treenit salilla menevät paremmin. Jaksan enemmän ja suuremmilla painoilla. 

Painokin on lähtenyt laskemaan ja puntari kertoo, että olen kohta 7 kiloa kevyempi. Mutta sekään ei tunnu missään! Toki vähemmän pömpöttävä maha on mukavemman näköinen, mutta senkin kertoo järki. Missä ne tunteet ovat??

Näillä tunnelmilla onkin mukava aloittaa juhannus. Senkin sanoo järki, koska ulos katsoessa tai lämpömittarin lukeman perusteella sekään ei tunnu todelta. Siitä en kuitenkaan syytä omaa sairauttani sentään! :) Mutta kai taas mennään se kuuluisa päivä kerrallaan. Odotetaan hissukseen kuinka ne energiavarastot täyttyvät ja sitten kokeillaan taas mitä jaksetaan. 

Masentava masennus

Monien muiden tietämieni sairauksien lisäksi, masennus on nykyisin yksi niistä, joita en toivoisi edes vihamiehelleni. Vaikka nyt voin itsekin huomata joitain merkkejä toipumisestani, on masennus silti tiukasti minussa. Kuinka tiukasti ja saadaanko se joskus irroittamaan otteensa? Se jää nähtäväksi.

Voimia ei vain ole eikä niitä tunnu mistään löytyvänkään. Ruokavalioremontin jälkeen voisi luulla, että vireystila kohenisi. Niin ainakin monelle käy, minulle ei. Samoin lisääntyneen liikunnan voisi luulla vaikuttavan. Sitä jopa suositellaan kaikille jaksamista parantamaan. Mutta ei, ei vaikutusta. Suoraan sanottuna mikään ei tunnu missään. Toki viidellä kilolla keventynyt kroppa antaa hieman syytä tyytyväisyyteen, mutta vain hieman. 

Nyt vain kaipaisin sitä, että voisin tuntea tunteita, joita ennen tunsin ja jaksaa. Ennen kaikkea haluaisin jaksaa niinkuin ennen ja löytää sen kultaisen keskitien. Koska vielä on ne energisemmät päivät, jolloin painan eteenpäin melkein kykenemättä lopettamaan. Niinä päivinä imaisen kerralla energiavarastoni tyhjäksi ja niitä lataillaan sitten parikin päivää, joskus enemmänkin. Tämä tuli nähtyä näiden muutaman päivän aikana. Onko syynä sitten masennus itse, se yhdistettynä vaativaan persoonaan, lääkkeen aiheuttamaa vai kenties hormonien heittelyä? 

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukkumatti taisi kiiruhtaa ohitseni. Mieheni nukahti puolilta öin ja siinä tasaista tuhinaa kuunnellen olin hereillä vielä kolmelta. Seuraavana aamuna, yhden heräämisen jälkeen, heräilin kahdeksan maissa. Tiedossa oli suureen peräkonttikirppistapahtumaan meno, mutta onneksi ei sentään myymään.

Kirppistori kierrettiin, kävimme syömässä ja suuntasimme kotiin. Siinä kohtaa alkoi väsymys painaa, mutta sisäisen piiskurin voimin sain itseeni vauhtia. Sitä vauhtia ei meinannutkaan saada pysähtymään. Touhusin niin sisällä kuin pihalla, jopa illalla sänkyyn mennessä matkalla järjestelin kaikkea mitä vain huomasin. Sain piiskurin kuitenkin hiljenemään ja vedin peiton korviin. 

Tässä sitten tuon ekstratehokkaan hetken jälkeen on muisti takkuillut ja voimat olleet vähissä. Aamupäivien menojen jälkeen en ole loppupäivinä jaksanut tehdä mitään. En ole edes saanut ruokaa eteeni. 

Reilun viikon päästä onkin sitten aika psykiatrille. Tällä kertaa odotan sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olen jo täysin motivoitunut irrottautumaan lääkityksestä ja näkemään mitä se tuo tullessaan. Haluan näiden kaikkien kuukausien jälkeen kohdata masennukseni ilman lääkeaineita. Haluan nähdä mitä se sitten on. Jollain tapaa nimittäin luulen, ettei tämä tästä paljoa huonommaksikaan voi mennä. Tai ainakin ne pohjamudat on jo aiemmin nähty, joten nekään eivät pelota. 

Katsotaan siis, mitä tuleva tuo. Juuri nyt minua masentaa masennukseni ja nämä vuodet ja kuukaudet, joita olen se mukanani rämpinyt. Olenko tehnyt itse jotain, mikä on tämän kaiken saanut aikaan? Olisiko asiat toisin, jos olisin oireisiini reagoinut ajoissa? Pääsenkö tästä vielä joskus eroon?

Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Rämpimisen riemu

Jalkojeni alla on ollut taas jonkin aikaa suo. Askeleet on raskaat ja liikkeelle lähtö tahmaista taaperrusta. Olo on kaikin puolin raskas. Hetken meni taas jo paremmin ja virtaakin oli, jopa niin että olo oli jo hetkisen suht normaali, mutta johonkin se katoaa. Ystäväni Uupumus kai säikäyttää sen matkoihinsa ja alkaa taas tuttu väsynyt matka. 

Eroa kuitenkin aiempiin uupumuksiin on. Ennen uupumus tarkoitti makaamista, nukkumista ja olemista kykenemättä mihinkään. Syöminen,ruuan laitto ylipäätään tai vessassa käynti olivat hurjia ponnisteluita, koska ei vain kyennyt. Nyt olen kuitenkin mennyt ja tehnyt. Olen noudattanut kiitettävästi dieettiohjelmaa, ja ilmottauduin jopa kuntosalille vuosien tauon jälkeen! Olen laittanut tiskejä, ulkoiluttanut koiria ja käynyt kaupassa. Mutta kaikkea varjostaa hurja väsymys ja voimattomuus. Kun ei jaksaisi. Eikä itseasiassa ole juuri edes tahtoa. Mikään ei juuri nyt meinaa kiinnostaa. 

Tällainen olotila pännii! Kun sitä niin toivoisi voivansa, haluaisi kyetä ja kaipaisi energiaa joka veisi eteenpäin. Mutta kun ei niin ole eikä pysty. Ja sekös turhauttaa! Pääni sisäinen piiskuri ei anna rauhaa vaan pakottaa tsemppaamaan. Se syyllistää levosta ja alleviivaa huonouttani ja uupunutta menoa. Se ehkä laittaakin minua liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä. 

Tässä kun olotila seikkailee suht normaalin ja uupumuksen väliä, olen oppinut suurimmat haasteeni. Kun vointi on parempi, minulta puuttuu kyky rajata tekemisiä ja tunnistaa voimien vähentymistä. Elän kuin mitään ei olisikaan ja maksan siitä sitten seuraavien päivien voimattomuudella. Minun pitäisi oppia kuulemaan itseäni paremmin ja havaita kun alan tarvitsemaan lepoa. Siinä onkin haastetta ja opittavaa! 

Toinen haasteeni on nukkumisrytmi. En tiedä onko kyse vain todella huonosta tavasta vai liekö jotain taudinkuvaan kuuluvaa, etten meinaa saada itseäni unten maille ihmisten aikoihin. Valvon ja venytän toistuvasti iltaa yön puolelle. Selaan kännykällä nettiä, vaikka useammin on meillä tehty sopimuksia, ettei kännykkää enää sängyssä näprätä. Mutta sopimuksista huolimatta se löytyy joka ilta kädestäni ja jos päivän uutiset on jo luettu, valvon jonkin hölmön pelin kanssa vielä hetken. 

Tämä alkoi viimeisinä viikkoina tai kuukausina ennen kuin jäin pois töistä. Silloin aiemmin mielsin sen haluttomuudeksi mennä nukkumaan ja herätä taas töihin. Halusin paeta todellisuutta, koska seuraavaan aamuun herääminen ei houkutellut lainkaan. Nyt aamulla ei odota töihin meno, mutta ilmeisesti stressi ja pelko tulevasta pitää seuraavaa päivää uhkaavana. Tulevaisuus kun on edelleen, niinkuin koko sairausloman ajan on ollutkin, täysi kysymysmerkki. Epävarmuus tulevista töistä stressaa, halusin tai en. 

Valvomisesta tai liiasta reippailusta en voi olla ylpeä, mutta jotain hyvää viime päiviin sentään liittyy. Dieetti on purrut ainakin puntarin mukaan ja neljä kiloa olen saanut karistettua pois!! Enkä edes pilkun tarkasti ole ruokavaliota seurannut, vaan esimerkiksi kahvipöydässä olen kohteliaasti ottanut mitä on tarjolle laitettu. Kaloreista yritän kuitenkin pitää jonkinlaista kirjaa mielessäni. 

Mutta nyt rämmitään! Suossa ollaan ja vain odotan, koska jalkojen alla tuntuu taas kovempi maa. Voipi olla, että taas alkaa helpottamaan kun ensi viikon kolmikantakin on takana päin eikä suurempia aiheita stressin ole. No, sen näkee sitten. 

Täällä taas!

Johonkin se aika taas on hurahtanut.. en huomannutkaan, että viimeisestä kerrasta on vierähtänyt jo pari viikkoa! No täällä sitä ollaan, hengissä vielä tiukasta dieetistä huolimatta! :)

Ensimmäinen viikko uudella ruokavaliolla meni yllättävän hyvin. Yllätin itsenikin, ettei mieleni oikeastaan tehnyt mieli mitään herkkuja ja kaupassa karkkihyllynkin ohitin ilman kiusausten kanssa painiskelua. Seuraava viikko olikin jo sitten haastavampi ja taisi olla keskiviikko kun retkahdin... Korvasin päiväruokani helposti naposteltavilla suupaloilla ja muutamalla virpojille ostetuilla namilla. 

No, vaikka retkahdus tapahtuikin, en soimannut itseäni suuremmin. Vähän vain. Tarkoitus olikin, että olen mukana dieetissä omien voimieni ja kykyjeni mukaan. Ja oli ilo huomata, ettei tällä kertaa herkkujen määrä ollut lähelläkään entistä. Pieni määrä riitti ja siitäkin meinasi vähän pukata huonoa oloa. 

Tämä pääsiäisen aika olikin sitten toinen juttunsa. Nyt on tullut maistettua niin suklaata kuin mämmiäkin, mutta niitäkin kohtuudella. Ja mitä olen kirjaillut syömisiäni, niin kertaakaan ei onneksi ole mennyt kalorimäärät yli. Jossain määrin siis mukana ollaan näistä poikkeuksista huolimatta. Mutta tylsintä kaikista on se, kuinka hidasta muutos kuitenkin on. 

Tarkoitus on tietenkin päästä fiksulla tahdilla takaisin niihin mittoihin, joissa olin, mutta silti nyt olisi kiva nähdä suurempiakin muutoksia. Läskit ne vain höllyy ja lyllyy matkassa vaikka reippaana tyttönä olen pitänyt näistä tarkoin suunnitelluista suupaloista kiinni. No, malttia kai tässäkin kysytään, niinkuin kaikessa! 

Mutta mietinpä vain, kuinka epäreilua tämä kaikki on! En ole törmännyt vielä siihen, että kokisin yhtä suurta himoa terveysruokaan kuin vaikkapa herkulliseen pitsaan, joka aina on ollut yksi suurista kiusauksistani. Suklaata himoitsen tälläkin hetkellä, mutta porkkanat kaapissa eivät huuda yhtä lujaa minua. Mikä siinä onkaan, että kaikki terveydelle haitallinen tai lihottava onkin niin hyvää, mutta vaikka parsakaalin puputtaminen tuntuu enemmänkin rangaistukselta? 

Enpä siis toisaalta ihmettele, että vaikeampi ongelma on liikalihavuus kuin -laihuus. Herkkuja on monen moisia, vaikka myönnän kyllä, että esimerkiksi herkullinen salaatti currylla maustetun kanan kanssa on todella hyvää sekin. 

No, pyyhkäisempä kuolan suupielestä ja menen pilkkomaan taas päivän kasviksia kulhoon. Tänään tosin lihana on lampaanlihaa (hyvin vähärasvaista sekin), joten vaihtelua tähän dieettiin tälä kertaa! :)

Mukavaa toista pääsiäispäivää sinne ruutujen toiselle puolelle!

Nyt mennään eikä meinata...

Olen luonteeltani aika utelias, avoin uusille asioille ja helppo uhri yllytyksille. Tuohon kun lisää vielä pienen ripauksen kilpailuviettiä, on yllytyshulluus hyvin paketissa. Ja nyt taas mennään kohti tuntematonta, vaativa persoonallisuus tietenkin piiskurina!

Viimeksi kirjoitinkin jumittavasta ongelmastani, niistä kroppaani kertyneistä läskeistä. No, nyt siskoni innoittamana, päätin antaa niille häädön ja otin osaa Fitfarmin kuuden viikon superdieettiin. Se alkaa tänään ja se kestää kokonaiset kuusi viikkoa. Sen aikana on mahdollista tipauttaa jopa 10 kiloa. Kuulostaa houkuttelevalta, varsinkin kun kesä lähestyy ja minä taivastelen makkaroita, joita löytyy aivan uusista paikoista kehoani. 

Mutta olen itseasiassa aika peloissani... Nyt vasta todella ymmärrän, että kuulun lohtusyöppöihin ja olen heti päätöksen (ja maksun) jälkeen miettinyt kaikki herkut läpi, joihin ei ole asiaa koskea seuraavien viikkojen aikana. Voin napsia päivän tarvittavat kalorit suklaalla ja muulla herkulla ja jättää terveellisen ruuan pois. Toisaalta se ruuan tekeminen kun on ollut aikamoinen haaste koko sairausloman aikana, niin nyt sitä sitten pitäisi pystyä tekemään.. hui!

Pelottavaa on myös tietyn rytmin ja ohjelman seuraaminen. Tämä on ensimmäinen kerta sairauslomallani kun olen jossain määrin tällaiseen sitoutunut. Aamuheräämiset on jo ajoittunut hyvin klo 8-9 välille, mutta muuten päivä on mennyt hyvin vaihtelevalla rytmillä. Syön kun jaksan tai kun nälkä on tarpeeksi kova. Nyt olisi tarkoitus pitää ruokailussa rytmiä ja syödä vain tarkkaan laaditun ohjelman mukaan. 

Toisaalta suurena motivaationa on painonpudotus. Olen tuskastellut tässä jo viikkoja ja kuukausia läskieni kanssa ja sillä on ollut hurja vaikutus itsetuntooni ja mielialaani. Voi siis olla mahdollista, että tämän jälkeen voisin paremmin myös henkisesti. Niin ainakin toivon! Ja toisaalta, nyt kun joku kertoo, mitä milloinkin syön, on yksi ongelma vähemmän. Ruuan keksiminen kullekin päivälle on nimittäin aikamoista kun nämä voimavarat ovat mitä ovat. Ruokapuolen hoitaminen on ollut ahdistavaa kaikkinensa, joten hyvällä tuurilla tämä projekti helpottaa myös sitä. 

Tämä aamu meni vielä perinteisellä aamupalalla, maustamattomalla jogurtilla ja myslillä, koska vielä en ole täydentänyt kaappiani tarvittavilla ruuilla. Tänään on tarkoitus tehdä ostokset minulle ja miehelleni (joka minua tukeakseen lähtee myös mukaan!) ja sitten show alkakoon! 

Superdieetti alkaa kovin inhottavalla tavalla, nimittäin itsensä kuvaamisella alusvaatteisillaan. Etoo jo valmiiksi nähdä itsensä kaikkine kiloineen edestä, sivulta ja takaa.. Mutta toivon, että jonkin ajan päästä voin verrata peilikuvaa kuviin ja hymyillä saavutuksille. 

Nyt siis vain peukut kohti taivasta ja menoksi!

Jumittava ongelma

Aiemmin ongelmani oli paisuva. Se suureni pikkuhiljaa kunnes oma pinnani alkoi kiristyä tarpeeksi ja pyysin jo lääkäriltäni apua. Nyt tämä ongelmani on jämähtänyt paikalleen. Se  piinaa liikkumatta minnekään, nimittäin paino. Sanonnasta "Luota läskiin, se ei jätä hyvinä eikä pahoina päivinä" on tullut liiankin totta elämässäni. 

Paino nousi vuoden sairauslomalla ollessa yli kymmenen kiloa. Nyt mittari on jäänyt näyttämään 13 kiloa enemmän kuin sairauslomalle jäädessäni ja olen vakavasti alkanut miettiä puntarin vaihtamista. Mutta epäilen, ettei ongelma poistu sillä, koska vaatteet kiristävät aivan samoin kuin syksyllä. Ja sitä kun ei enää ole parikymppinen, ei paino muutu ollenkaan niin helposti. Kovalla työllä onnistun saamaan puoli kiloa pudotettua, mutta sitten kun herkuttelen yhden kerran, on painoa tullut tuplasti sen verran takaisin. 

Kesän lähestyessä paino alkaa vaivata enemmän. Kun talvea kohti alkoi pukeutua peittävämmin ja peitellä makkaroitaan vaatekerrosten alle, alkaa nyt ahdistamaan ajatus taas paljastaa totuutta kun ei enää toppavaatteet sitä peitä alleen. Bikinikunnosta ei siis ole puhettakaan tämän sairastelun aikana, ainakaan minulla! 

Jotkut (minun näkökulmasta onnelliset) laihtuvat masennuksen aikana, mutta kuinka ollakaan, minun tuurilla vaikutus on ollut täysin päinvastainen. Luultavasti kiloja minuun sai kertymään Venlafaxin, jonka piti ennemminkin laskea painoa. Vain hyvin, hyvin harvoissa tapauksissa lääke saattoi sitä lisätä. En todellakaan koe olevani onnekas ollessani muuta kuin tyypillinen tapaus. 

Nyt Cymbaltan kanssa olen pysynyt samoissa kiloissa. Siinäkin yleinen haittavaikutus on painon lasku, mutta tämänkin lääkkeen kohdalla olen harvinaisempaa sorttia. Melko harvinaisena haittaoireena on painon nousu, mutta onneksi en enää ole kuin mäkeä alas vierivä lumipallo. 

Mutta mitä sitten tekee masentunut ihminen jota paino ahdistaa? Hän aikansa tsempattuaan avaa suklaalevyn, syö sen ja potee vielä suurempaa morkkista kuin ennen sitä! Paperi sujautetaan roskiksen pohjalle, ettei puoliso järjen äänenä kertoisi teon olleen mitä typerin. Erityisesti kun toiveissa olisi olla hoikempi. Kun konstit eivät tepsi, on luovuttaminen aina tosi lähellä. Kun salaattia on pureskellut aikansa, ottanut hölkkäaskelia ja jumpannut kotona puntarin muuttamatta lukemiaan, ei innostusta enää löydy ja sitä lohduttaa itseään herkulla. Fiksua!

Jospa suunnitelmat toteutuvat ja kesällä voisi alkaa purkaa lääkitystä! Odotan sitä, koska vaikkei kaikkiin haittaoireisiin kiinnitä läheskään aina huomiota, on niitä yllättävän paljon lääkkeessä kuin lääkkeessä. 

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Paisuva ongelma

Enpä olisi itsekään uskonut, kuinka monioireinen sairaus masennus on. Sen lisäksi, että on veto pois, unohtelen asioita, nukun välillä huonommin, kärsin hengenahdistuksesta tai rytmihäiriöistä (listaa voisi jatkaa loputtomiin), on viime päivinä korostunut vielä yksi oire. Olen reilun vuoden sairauslomalla paisunut kuin pullataikina! 

Jo keväällä otin lääkäreiden kanssa puheeksi pikkuhiljaa kertyneet kilot. Silloin se jäi kuitenkin muiden oireiden varjoon eikä sen syytä sen kummemmin mietitty. Loppukesällä alkoi pinna jo kiristymään ja sanoin lääkäreille, etten enää kestä kohoavaa painoani. Silloin käytössä ollut Venlafaxin vaihdettiin Cymbaltaan. Ainoa syy, jonka itse olin keksinyt painon nousuun, oli juurikin lääkitys. 

Toki kiloja kertyy huomaamatta muistakin syistä. En liiku nyt niin paljon kuin ennen ja olen joskus sortunut lohtusyömiseen. Mutta vaikka olen kokeillut kaikenmoisia keinoja laihduttaa (jopa paljon mainostettua nutraamista), ei paino muuttunut paria kiloa enempää. 

Lääkkeen vaihto on tainnut tepsiä, koska painon nousu on pysähtynyt. Onneksi! Se on jämähtänyt näyttämään 12 kiloa enemmän kuin sairausloman alkupuolella. Ja sekös masentaa! Nyt ilmojen kylmetessä olen saanut siitä muistutusta kerta toisensa jälkeen. Siis sen jälkeen kun kesän sinnittelin keksien päälleni jotain makkarat peittävää.

Viime viikolla hain talvitakkeja esille ja kiireessä nappasin villakangastakin päälleni. Autossa jo tunsin, että hihat kiristävät, mutta en ehtinyt enää vaihtaa takkia. Kylmissäni kävellessäni sitten paljastui totuus, takki ei mennyt kiinni! Untuvatakkiani kokeilin eilen, se onneksi meni nipin napin kiinni. Näky vain ei ollut kovin kaunis.

Eilen lähdin naapurin kanssa lenkille. Kiire tuli taas, koska olen aika hidas. Nappasin toppahousut kaapista ja samalla muistin, että viime talvena ne meni juuri kiinni. Niinhän siinä sitten kävi, ettei ollut toivoakaan saada niitä kiinni nyt. Menivät sentään ylös asti! Aikaa ei ollut etsiä toisia paksumpia housuja, joten jätin sepaluksen auki, käänsin lipareet niin, ettei etumus olisi suurilla muhkuroilla, ja peitin pitkällä paidalla totuuden. Mutta kuinka noloa! Eikä ollut helppoa vaivihkaa nostella housuja kävellessä. 

On siis tulossa mielenkiintoinen talvi. Nyt kun en saa mistään rahaa, on turha haaveilla uusista vaatteista. Toisaalta, enpä liian pienissä voi ihmisten ilmoille ainakaan mennä, joten taitaa olla pakko lähteä ostoksille. Veronpalautukset on onneksi tulossa (kiitos sen, että unohdin tehdä veroprosenttiin muutoksen kun jäin saikulle). 

Jälleen kerran voin todeta, ettei masentuneella kovin paljoa syytä ole nautintoon. Osaan nauraa itselleni, enkä ilman huumoria olisi selvinnytkään. En näistä läskeistäkään. Ehkäpä yksi sanonta pitää paikkansa, että näin suurta persoonallisuutta ei vain voisi pakata pienenpään pakettiin :)