Uuden odottelua ja yhteistä hyvää

Tänään pitkästä aikaa olemme mieheni kanssa menossa kaupungin järjestämään kriisikeskukseen juttelemaan. Kävimme aiemmin keväällä siellä neljä kertaa ja nyt viimeinen viides kerta on jäljellä. Ongelmamme, toisin sanoen mieheni suku, ei ole muuttunut, mutta meidän tiimi on vahvistunut. Onneksi! Mutta itse otan, siinä sivussa miehenikin, kaiken tarjolla olevan avun vastaan. 

En tiedä mitä seuraa tämän viimeisen käynnin jälkeen. Tarvittaessa mietitään jatkoa jollain tapaa ja toisaalta toivoisin, että sellaista meille tarjotaan. Asiat, joiden kanssa painiskelemme, ovat kuitenkin sen verran suuria, ettei aina se oma pieni pää riitä niiden kanssa painiskelemaan. Jotenkin meistä molemmista on tullut vieraita tutuissa piireissä ja ulkopuolisia omiemme keskellä. Muutenkin kuin negatiivisessa mielessä. Meillä on toisemme ja se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin koskaan. 

Tulevaisuudessa on siis pitkästä aikaa jotain mitä odottaa. Myös omassa prosessissani selvitä masennuksesta takaisin terveiden kirjaan ja työelämään. Viime viikon käynti sosiaalialan asiantuntijan luona toi konkretiaa suunnitelmiin. Juuri kun olin päättänyt, että vaihdan alaani ja aloitan täysin uuden sivun elämässäni, onkin ainoa järkevä minun kohdallani työkokeilu omalla alallani. 

Paluu takaisin samoihin tehtäviin ei tunnu hyvältä, mutta ymmärrän että tämäkin on kokeiltava. Työeläkevakuutusyhtiö on mukana sitten helpommin uudelleenkouluttautumisessa jos nähdään ensin, kuinka omassa ammatissani sujuu. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata samaan toimipisteeseen, sen tyrmäsi aika voimakkaasti myös tämä asiantuntija. Yritämme löytää tarpeeksi erilaista työnkuvaa ammattini puitteissa ja se kuulostaa minulle jo paljon helpommalta askeleelta. 

Jos sitten käy niin, että työkokeilu epäonnistuu, alkaa mietintä siitä täysin uudesta sivusta elämässä. Silloin joudun enemmän pyörittämään mielessä sitä, että mikä minusta sitten isona oikein tulisikaan. Sitä miettiessä olen nyt saanut ainakin vain suuren ahdistuksen aikaiseksi. Liekö syynä masennus, kun en saa otetta mistään ajatuksesta tai vaihtoehdosta. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat liian kaukaisilta, että voisin saada niistä kiinni. Mutta nyt voin hetkeksi keskittyä työkokeiluun ja siihen, kuinka se sitten syksyllä menee. 

Vaikka työelämään odotan pääsevänikin, huomaan jännittäväni tulevaa. Kodista on tullut se oma turvallinen linnake, jonka seinien sisäpuolella on hyvä olla. Uskaltaudun ulos, mutta olen mielelläni täällä koiriemme kanssa. Toisaalta muistikuvat työelämästä eivät ole kovin ruusuisia. Parhaiten muistan sen ajan ennen sairauslomaa. Silloin ne seinät alkoivat kaatua päälle ja olisin vaikka ennemmin kuollut kuin herännyt uuteen työpäivään. 

Tiedän useamman joka nauttii työstään. Välillä mietin, mikä silloin on vialla. Onko oma elämä muuten huonoa jos töissä on mukavaa? Mutta onhan minullakin ollut niitä aikoja kun töihin lähtö ei tuntunut pahalta. Saatoin joskus jopa jäädä rupattelemaan työkavereiden kanssa vaikka työaika oli jo päättynyt. Ei ollut kiirettä pois eikä työ tuntunut niin pahalta. Voinkohan tulevaisuudessa löytää jotain samankaltaista? Voisiko työelämä olla vaikka vain neutraali, ei kamala mutta ei hyväkään paikka? Sen taitaa aika näyttää. 

Lääkkeen annoksen pienentäminen on osoittautunut hyväksi. Pää on edelleen selvemmän tuntuinen nyt kuin ennen ja vieroitusoireitakaan ei enää ole niin paljoa. Toisaalta, jostain syystä pienikin viive lääkkeen ottamisessa saa aikaan vieroitusoireet ja paljon voimakkaampana kuin isomman annostuksen kanssa. Eilen päivällä viimeksi huomasin oireista, etten aamulla ollut lääkettä ottanutkaan. Aiemmin oireet tulivat vasta illalla tai seuraavana päivänä. 

Mutta pitkästä, pitkästä aikaa voin huomata pieniä askelia eteenpäin. Jotain tapahtuu ja on jotain mitä odottaa. Se on yllättävän iso asia nyt kun elämä muuten tuntuu lähes pysähtyneen tänne kotiin. Pessimisti ei pety ja siksi en uskalla iloita näistä liikoja. Voihan se olla, että huomenna matto katoaa taas jalkojen alta. Mutta kun kirjoitan tämän ylös, voin ainakin joskus lukea että on oikeasti jotain tapahtunut. Ja nimenomaan siihen parempaan suuntaan. 

Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Rämpimisen riemu

Jalkojeni alla on ollut taas jonkin aikaa suo. Askeleet on raskaat ja liikkeelle lähtö tahmaista taaperrusta. Olo on kaikin puolin raskas. Hetken meni taas jo paremmin ja virtaakin oli, jopa niin että olo oli jo hetkisen suht normaali, mutta johonkin se katoaa. Ystäväni Uupumus kai säikäyttää sen matkoihinsa ja alkaa taas tuttu väsynyt matka. 

Eroa kuitenkin aiempiin uupumuksiin on. Ennen uupumus tarkoitti makaamista, nukkumista ja olemista kykenemättä mihinkään. Syöminen,ruuan laitto ylipäätään tai vessassa käynti olivat hurjia ponnisteluita, koska ei vain kyennyt. Nyt olen kuitenkin mennyt ja tehnyt. Olen noudattanut kiitettävästi dieettiohjelmaa, ja ilmottauduin jopa kuntosalille vuosien tauon jälkeen! Olen laittanut tiskejä, ulkoiluttanut koiria ja käynyt kaupassa. Mutta kaikkea varjostaa hurja väsymys ja voimattomuus. Kun ei jaksaisi. Eikä itseasiassa ole juuri edes tahtoa. Mikään ei juuri nyt meinaa kiinnostaa. 

Tällainen olotila pännii! Kun sitä niin toivoisi voivansa, haluaisi kyetä ja kaipaisi energiaa joka veisi eteenpäin. Mutta kun ei niin ole eikä pysty. Ja sekös turhauttaa! Pääni sisäinen piiskuri ei anna rauhaa vaan pakottaa tsemppaamaan. Se syyllistää levosta ja alleviivaa huonouttani ja uupunutta menoa. Se ehkä laittaakin minua liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä. 

Tässä kun olotila seikkailee suht normaalin ja uupumuksen väliä, olen oppinut suurimmat haasteeni. Kun vointi on parempi, minulta puuttuu kyky rajata tekemisiä ja tunnistaa voimien vähentymistä. Elän kuin mitään ei olisikaan ja maksan siitä sitten seuraavien päivien voimattomuudella. Minun pitäisi oppia kuulemaan itseäni paremmin ja havaita kun alan tarvitsemaan lepoa. Siinä onkin haastetta ja opittavaa! 

Toinen haasteeni on nukkumisrytmi. En tiedä onko kyse vain todella huonosta tavasta vai liekö jotain taudinkuvaan kuuluvaa, etten meinaa saada itseäni unten maille ihmisten aikoihin. Valvon ja venytän toistuvasti iltaa yön puolelle. Selaan kännykällä nettiä, vaikka useammin on meillä tehty sopimuksia, ettei kännykkää enää sängyssä näprätä. Mutta sopimuksista huolimatta se löytyy joka ilta kädestäni ja jos päivän uutiset on jo luettu, valvon jonkin hölmön pelin kanssa vielä hetken. 

Tämä alkoi viimeisinä viikkoina tai kuukausina ennen kuin jäin pois töistä. Silloin aiemmin mielsin sen haluttomuudeksi mennä nukkumaan ja herätä taas töihin. Halusin paeta todellisuutta, koska seuraavaan aamuun herääminen ei houkutellut lainkaan. Nyt aamulla ei odota töihin meno, mutta ilmeisesti stressi ja pelko tulevasta pitää seuraavaa päivää uhkaavana. Tulevaisuus kun on edelleen, niinkuin koko sairausloman ajan on ollutkin, täysi kysymysmerkki. Epävarmuus tulevista töistä stressaa, halusin tai en. 

Valvomisesta tai liiasta reippailusta en voi olla ylpeä, mutta jotain hyvää viime päiviin sentään liittyy. Dieetti on purrut ainakin puntarin mukaan ja neljä kiloa olen saanut karistettua pois!! Enkä edes pilkun tarkasti ole ruokavaliota seurannut, vaan esimerkiksi kahvipöydässä olen kohteliaasti ottanut mitä on tarjolle laitettu. Kaloreista yritän kuitenkin pitää jonkinlaista kirjaa mielessäni. 

Mutta nyt rämmitään! Suossa ollaan ja vain odotan, koska jalkojen alla tuntuu taas kovempi maa. Voipi olla, että taas alkaa helpottamaan kun ensi viikon kolmikantakin on takana päin eikä suurempia aiheita stressin ole. No, sen näkee sitten. 

Masentunut lähellä

Kerran googlaamalla selvisi, että netissä on aika paljonkin erilaisia ohjeita masentuneen kohtaamiseen. Vielä tänäkin päivänä masennuksesta tiedetään kovin vähän. Tai toki asiantuntijoilla siitä on paljonkin tietoa, mutta monesti törmää erilaisiin ennakkoluuloihin ja stereotypioihin. Ei siis ole ollenkaan huono juttu, että näitä neuvoja tasaisesti julkaistaan, silloin me sairastelijat pääsemme vähemmällä. 

Tällä kertaa satuin törmäämään netissä Kodin Kuvalehden artikkeliin masennuksesta, otsikko kertookin mistä on kyse: 8 tärkeintä neuvoa: Auta masentunutta oikein. Minusta teksti oli niin hyvä, että laitanpa siitä otteita myös tänne blogiin. Seassa on muutama oma kommentti ja ajatus. 

"Pysy lähellä. Älä pakene masentuneen luota, vaikka välillä tekisi mieli. Jos et tiedä, mitä sanoisit, älä sano mitään. Halaa vaikka. Hiljainen hyväksyntä auttaa."

Ehkä sitä on tullut itsekin mietittyä, kuinka kiusallisia hetkiä toiset kokevat lähelläni. Aiheutanko kenties sääliä tai epäilyjä, tulisiko minun itse sanoa jotain vai pitäisikö olla kuin ei mitään? Mutta totta on, etten kaipaa muuta kuin läsnäoloa. En ainakaan sääliä, vaan sitä normaalia yhteydenpitoa ja niin normaalia elämää kuin mahdollista. 

"Älä kannusta ryhdistäytymään. Masentunut kuulee kannustuksen vaatimuksena ja näkee sinut ihmisenä, joka ei ymmärrä häntä lainkaan. Varo ihan erityisesti lausetta ”Tartu itseäsi niskasta kiinni”. Masentunut pystyy hädin tuskin tarttumaan vesilasiin."

Yhä edelleen masennus koetaan heikkoutena. Siihen olen syyllistynyt itsekin kun en ole pitänyt itseäni riittävän vahvana selvitäkseni ehjänä tässä maailmassa. Mutta hoputtaminen on saanut vain ahdistumaan entisestään. Jos voisi, sitä olisi terve ja kiinni normaalissa elämässä, mutta jostain syystä olen sairastunut ja tämä tie minun on kuljettava. 

Ajan mittaan olen kuitenkin ymmärtänyt itsekin, ettei kyse ole henkisistä vahvuudesta tai heikkoudesta, kyse on sairaudesta. Monet, monet kerrat olen sanonut, kuinka paljon helpompaa olisi kun jalka olisi paketissa tai sairastaisin jotain jonka muutkin voisivat nähdä. Silloin omaa jaksamistaan tai itseään ylipäätään ei tarvitsisi selitellä. Ei tarvitsisi puolustautua. 

Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, minulle parhaimpia hetkiä on olleet ne, kun vaikkapa mieheni on halunnut tietää tarkemmin päivästäni. Silloin kun en ole juuri pystynyt kuin istumaan sohvalla koko päivän, on mieheni saattanut kysyä miltä minusta on tuntunut. Hän halusi päästä vielä syvemmälle masentuneen mieleen, jotta ymmärtäisi. 

"Älä vähättele. Muista, että masennus on sairaus, ei väsymystä tai alakuloa. Masentunutta ei auta yhtään tietää, että on sitä ennenkin jaksettu ja välillä kaikilla on rankkaa. Masentunut ei haluaisi olla masentunut."

Aamen tälle! Matkan varrella olen kuullut mietintää siitä, kuinkahan aikanaan on ihmiset jaksaneetkaan kun ovat kuitenkin sodassakin olleet.. Sanottiin minulle sekin, että kyllä nuoren on töitä jaksettava tehdä.... Olen kuullut myös, että oloni varmasti paranee kun kevät saapuu ja aurinko alkaa paistamaan taas enemmän..... Voin kertoa, ettei yksikään näistä mietinnöistä ole vienyt toipumistani eteenpäin. 

"Kysy ja kuuntele. On mahtavaa, jos saat masentuneen puhumaan. On mahtavaa, jos maltat itse kuunnella."

Vaikka itse en kaipaa asioiden vellomista, tekee hyvää kun joku haluaa kuulla asiani. Se tunne, että voin sanoa kokemuksiani ja kokea olevani silti samalla viivalla kuin toiset, on todella hyvä. 

"Masentunut kaipaa enemmän kuuntelijaa kuin neuvojaa."

Aika alussa omaa sairauslomaa selvisi, että masennuksesta toipuminen ja sen hoitaminen ottaa oman aikansa. Toipumista ei paljoa voi nopeuttaa, muuten kuin noudattamalla lääkäreiden ja muiden hoitavien tahojen neuvoja. 

"Lakkaa sanomasta, miten paljon hyvää on. Masentunut tietää, että hänen elämässään on myös hyviä asioita, mutta hän ei saa niistä hyvää oloa. Masennus on sairaus, joka vie elämänhalun ja -ilon. Hyvien asioiden luetteleminen ei saa masentunutta tuntemaan iloa vaan yksinäisyyttä ja arvottomuutta: Taaskaan minua ei ymmärretä, en saisi tuntea näin."

Niin. Esimerkiksi luontoon on patistettu kerta toisensa jälkeen. Olen sinne mennytkin, mutta se ei vain tunnu miltään, ei hyvältä eikä huonolta. Järki kertoo, että olen saanut raitista ilmaa ja muutama kalori on palanut, mutta siihen se jää. Enkä sille vain voi mitään. 

Aina löytyy joku, jonka asiat ovat huonommin, mutta kukaan (ainakin väitän niin) ei kykene kokemaan elämäänsä toisin sen kuullessaan. Masentuneen aivoissakin on tapahtunut muutoksia, joten sormien napsauttaminen ei vain tepsi. 

"Muistuta, että masennus ei ole oma vika. Muista se myös itse. Kuka vain voi sairastua masennukseen. Masentuneella ei ole mitään syytä tuntea itsensä epäonnistuneeksi tai arvottomaksi."

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Mielenterveysongelmat ovat tänä päivänä aikamoinen pommi ja niistä tietäminen on mielestäni tärkeää. Siksipä itsekin jaan tietoa mielelläni eteenpäin. Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä.

Vaaniva vaativuus

Viimeaikaset tapahtumat (nimettömien kirjeiden mysteeri) on herättänyt minussa taas vaativan persoonallisuuden pintaan. Ilmeisesti puran ahdistusta, kiukkua tai mitä ikinä, järjestelemiseen. 

Henkeä on taas ahdistanut ja toisen nimettömän kirjeen saatua myös pumppu rytmitteli joitakin kertoja epätahtiin. Kirjeiden mysteeri onneksi on nyt selvinnyt ja asia alkaa jäämään onneksi taka-alalle. Mutta vaikutukset vielä näkyy ja tuntuu voinnissani. Eipä se taida ihme ollakaan. 

Ensimmäistä kertaa sairauslomani aikana minulla oli viiden päivän putki, kun jaksoin joka päivä touhuta jotain. Menojakin oli enkä seuraavaa päivää maannutkaan sohvalla kykenemättä tekemään mitään. Tuon putken jälkeen oli yhden päivän uuvahdus, jolloin istuin paikallani, mutta sen jälkeen  vaativuuden piiska taas heilahti ja jatkoin uurastusta. 

Viime aikoina elämämme ei ole ollut kovin kummoisessa hallinnassa tai järjestyksessä. Masentunut mieli tekee kaikesta haastetta ja siinä meillä on ollut mieheni kanssa tekemistä ja jaksamista. Jopa niin, että miehenikin on saanut ponnistella oman vointinsa vuoksi. Hallinnan tarve selvästi minulla on ja siksi terapiassa olemme pohtineetkin, että hallintani keskittyykin nyt tavaroiden läpikäyntiin, turhan pois heittämiseen ja uudelleenorganisointiin kotonamme. 

Tyhjensin yhden osan vaatehuoneestamme, kävin jokaisen laatikon läpi, imuroin vaatehuoneen joka nurkan ja pakkasin tavarat uudelleen. Samalla kun tein inventaarion. Ahersin monta tuntia putkeen ja vain pakosta (kun nälkä oli jo tarpeeksi kova tai kun vessaan menoa ei vain voinut enää siirtää) pidin tauon. Kuulostaa varmasti monen korviin hulluutta, mutta tervetuloa vaativan persoonan maailmaan! Se on hullua!

Helpommaksi tämän persoonahäiriön kanssa elämistä ei tee se, että nautin niin kovasti lopputuloksesta. Kun katson siistiin vaatehuoneeseen tai kodinhoitohuoneemme kaappeihin, joissa jokaisella tavaralla on oma paikkansa, nautin! Mutta se vie veronsa ja sillä on hintansa. Yhtenäkin iltana ennen puoltayötä mieheni toppuutteli lopettamaan kun vielä riehuin imurin kanssa. Tai kun vielä sänkyyn päästyäni vielä mietin, että jos kuitenkin tekisin vielä jotain. Yhden illan pelastus oli se, kun mieheni nukahti käsi ympärilläni. En raaskinut herättää häntä lähtemällä touhuamaan. 

Kaikki tämä häärääminen alkoi kun ensimmäinen mystinen syyttävä ja elämäämme puuttuva kirje tuli. Olen kahdesti itkenyt tämän ahdistuksen vuoksi, mutta molemmilla kerroilla vain vähän. En ole huutanut kiukkua ja viihani. En raivonnut pettymystäni. Terapeutin sanoin, olen aika viilipytty. Pinnan alla voi kuohua, mutta puran sen muuhun. Näin se varmasti on, ainakin mitä katson aikaansaamaani jälkeä kodissamme. 

Mutta onneksi on Propral! Se rauhoittaa ja vieläpä huomaamatta. Se on ollut pelastukseni niinä hetkinä, kun haluan päästä vaikeasta hengityksestä ja yleisestä ahdistuksesta eroon. Sitä sai miehenikin reseptin kun hän alkoi käymään kierroksilla. Voimme siis tiukan paikan tullen napata napit naamaan :) 

Olen kuitenkin edennyt askeleen eteenpäin. Olen vahvistunut ja alan arvostamaan itseänikin enemmän. Olen hitaasti mutta varmasti nousemassa jaloilleni. Ja vaikka taas tuo vaativuus pääsi valloilleen hetkeksi (tai toivon että vain hetkeksi!), olen alkanut hallitsemaan sitäkin. 

Jotain hyvääkin

On hassua huomata pitkään sairauslomalla oltua, että prosessissa tapahtuu jotain hyvää minulle. Vaikka masennus ja sairaustuminen on tuntunutkin yleensä vain huonolta ja negatiiviselta asialta elämässä, näen nyt jo mitä hyvää se tekee minulle ihmisenä. 

Sen suuren vihan kokemuksen jälkeen, josta aiemmin kirjoitinkin, alkoi päätä nostamaan minussa aivan uusi ääni - itsevarmempi minä. Sellainen minä, joka ei salli toisten tallloa päältä mennen tullen. Liika kiltteys on vienyt minua tähän asti. Olen uskonutkin, että vain se on oikea tapakin elää. Kääntämällä se toinenkin poski kun tulee satutetuksi. Mutta ei enää. Nyt uskallan kertoa rajani ja pitää puoliani. 

Olisiko tätä tapahtunut, jos olisin jatkanut normaalia arkeani töissä sairastumatta? Olisinko voinut jotenkin oppia itsestäni ja oman itseni arvostamisesta jotain näin tärkeää? En usko. Ensimmäistä kertaa aikoihin, olo tuntuu hyvältä. Juurikin siksi, että olen oppinut jotain arvokasta, joka varmasti kantaa loppuelämäni. Moni oppii tämän jo lapsuudessa, mutta joskus se pitää oppia aikuisiällä. 

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan! 

Kun toinenkin oireilee

Viime viikko meni todella sairauslomalla ja tämä viikko tuntuu olevan samanlainen. Mielelläni vain lepäisin ja nukkuisinkin. Yleensä olen yrittänyt puuhastella edes vähän. Vaativa kun olen. 

Pitkienkään unien jälkeen ei olo tunnu kovinkaan virkeältä. Siinä vaiheessa päivää kun on virkeimmillään, alkaa jo pimentymään... niin, syksy! Se niin pitkä ja pimeä jakso, jonka välillä tekisi mieli skipata. Ehkäpä käyn hakemassa ulkovarastosta kirkasvalolampun ja koitan sillä saada puhtia edes pysyä hereillä. Tai sitten vedän peiton korville ja vaivun talviunille. 

Olen kuitenkin iloinen siitä, että mieheni lauantaisen uupumisen jälkeen hänen vointinsa on ollut paremman tuntuinen. Hän onneksi kävi maanantaina lääkärissä ja ymmärtää, että itsestään huolehtiminen on täkeää. Se on tärkeää erityisesti nyt kun minä sairastan. Hän totesikin, ettei halua sellaiseksi mitä minä olen. Jos siis en muuhun pysty tällä hetkellä, niin voin olla ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä seuraa kun uupuu liikaa ja sairastuu. Vielä meitä ei ole täällä kahta saikkulaista, toivottavasti ei koskaan olekaan. 

Laskeskelemme rahoja ja mietimme jos meitä vaikka onnistaisi päästä hetkeksi pois. Lentää vaikka vain pariksi päiväksi jonnekin kauas arjesta. Se tekisi hyvää ja varsinkin nyt kun meitä on jo kaksi enemmän tai vähemmän uupunutta. Ensi viikolla ehkä mieheni pääsee pitämään viimeisen kesälomaviikkonsa, joten silloin ajallisesti se saattaisi onnistua. 

Mutta se raha... Sanotaan, ettei raha tee onnelliseksi, mutta melkeinpä väitän ettei se aivan paikkaansa pidä. Kyllä se siihen ainakin paremmat mahdollisuudet antaa.

Viikko sairauslomaa

Tämän, aika uuvuttavankin, viikon jälkeen on hyvä aloittaa viikonloppu vailla suunntielmia. Tai jos säät sallii, niin pihalla ehkä voisi hieman ahertaa, mutta muutoin pyjama päälle ja sohvalle. Tällä viikolla jokaisena päivänä olen taistellut unta vastaan. Herääminen kestää ja pikkupätkissä pystyn suoriutumaan iltaan. Välillä leväten. 

Tänään terapeutti totesikin, että tämä oli hyvä kuulla, olin ollut siis sairauslomalla. En ollut itse ajatellutkaan! Jatkuva väsymys ja otteettomuus ennemminkin aiheuttaa syyllisyyttä. Sitä miettii, mitä pitäisi tehdä tai mitä olisi hyvä tehdä. Mitä olisi järkeväkin tehdä. Mutta miksi? Olen sairauslomalla, eikä minun kuulu tehdä muuta kuin levätä!

Sitähän se kroppa on yrittänyt kertoa jo kuukausia. Nyt kuuluisi antaa periksi ponnistelulle ja suorittamiselle ja oikeasti levätä. Mutta kuinka vaikeaa tuo onkin toteuttaa! Se julma pikkupiiskuri korvien välissä kyllä keksii sanomista puolitiehen jätetyistä asioista tai täysin tekemättä jääneistä. Se muistuttaa, mitä olin joskus ajatellut tehdä enkä vieläkään ole edes aloittanut. 

Jotenkin nyt se oma lamppukin syttyi. Vihdoin! Olen tällä viikolla sallinut itselleni olla se, mitä on tarkoituskin olla. Olen syystäkin kotona. Olen uupunut. Olen sairas ja työkyvytön, kyvytön siihen kaikkeen suorittamiseen ja tekemiseen. Vielä kun muistaisin tuon vielä ensi viikolla.. No, katsotaan!

Samalla opin jotain muutakin. Tai on useamman kerran ollutkin terapiassa puhetta, että minulle sopii lyhyet ja nopeasti valmistuvat tekemiset. Innokkaana aloitin virkkailemaan kahta mattoa, toista siskolleni ja toista itselleni. Olen tehnyt niitä viikkokausia, tai paremminkin kuukausia, saamatta niitä valmiiksi. Viime viikkoon asti ne olivat vielä näkyvilläkin muistuttamassa. 

Viikonloppuna siivotessa päätin piilottaa matot itseltäni. En tarkemmin miettinyt miksi, mutta totesin itselleni, että kyllähän minä ne sitten löydän kun taas jaksan jatkaa niitä. Tänään ymmärsin, että olin toiminut oikein. Jos olisinkin virkannut patalappua, ei työ olisi jäänyt niin helposti kesken. Ja olisin onnistunut ehkä saavuttamaan onnistumisen tunteenkin. Mutta päätinkin virkata mattoa, ja vielä kahta! Päätin tehdä jotain, mihin voimat ei riitä, ja vielä tuplasin sen! Huh! 

Elämä on oppimista ja sen huomaan näinä terapiapäivinä. Vaikka toipuminen kestää, niin saan todistaa tätä pikkuriikkistä askelta eteenpäin. Hyvä minä! :)