Sähköiskujen jälkeen

Innostuin siitä, että tällä kertaa minun aikani sairastaa on loppusuoralla. Sairausloman jälkeen oli työkokeilu ja nyt työkokeilua seuraa paluu työelämään. Se tuntuu edelleen uskomattomalta! Niin hienolta, etten taida sitä vieläkään ymmärtää! Sain kuin sainkin itselleni osa-aikaisen työn (täyteen viikkoon en vielä pystyisikään) ja vieläpä paikasta, jonne jo joskus aiemmin haaveilin pääseväni!

Olo on siis todella kiitollinen! Sen pimeän tunnelin päässä voi oikeasti näkyä valoa, olematta kuitenkaan se päältä jyräävä juna. Niin monet kuopat koluttua ja monta kertaa kaaduttua juuri kun olin päässyt pystyyn, on nyt vuorossa jotain hyvää. En tosin vielä uskalla uskoa sitä täysin varmaksi ennen kuin nimi on paperissa. Sitä ennen jännitän, tapahtuuko jotain joka vie tämän mahdollisuuden nenäni edestä. Vaikka eikai minullakaan niin huonoa tuuria voi olla? 

Uudesta elämästä innostuneena päätin irtaantua myös lääkityksestä. Se olikin suunnitteilla vuoden vaihteeseen ja terpeutin valvonnassa sitten lähdin sitä toteuttamaan. Lääkeaineille olen ollut hurjan herkkä koko ajan ja nyttenkin kesän alusta on Cymbaltan annokseni ollut 37,5 mg, eli pienin mahdollinen. Joskus jos olin unohtanut lääkkeen, sen tunsi kyllä hyvin, vieroitusoireet alkoivat seuraavana päivänä takuuvarmasti. 

Lääkkeen lopetuksen aloitin ottamalla tuon yhden kapselin joka toinen päivä. Taisin niin mennä ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jätin vielä yhden lääkkeettömän päivän väliin. Otin lääkkeen joka kolmas päivä noin viikon ajan ja sitten vain päätin yhtenä aamuna, että enpä otakaan enää. Se päivä oli 18.12., jolloin olisi ollut taas aika ottaa kapseli, mutta 15.12. jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut. 

Osasin varautua, että oireetta ei lopetus tule menemään, eikä niin todella käynytkään. Kaikista helpointa on olla vain paikallaan, liikkumatta ja siirtämättä katsettakaan kovin paljoa. Ainakin alussa tuosta oli apua, vaikka joskus paikallaankin alkoi huimata tai zoomi ei oikein ottanut toimiakseen. 

Huimauksesta onkin tullut päivittäistä ja varsinkin liikkuessa etäisyydet tuntuvat heilahtavan hetkeksi aivan sekaisin ja sykähdys kulkee päästä rintaan. Sykäykset olen yhdistänyt myös sykkeen nousuun. Jos kävelen ripämmin tai vaikka nousen portaita reippain askelein, alkaa heitättää enemmän kuin muulloin. Pahimpina päivinä nuo sykäykset muuttuivat sähköiskuiksi, jotka ylsivät jalkoihin asti. Silloin onnistuin kaatumaankin pariin kertaan, sen verran etäisyyksien hahmottaminen ja tasapaino meni sekaisin. 

Noiden fyysisten sykäyksien (pehmeämpi tuntemus kuin sähköisku, muistuttaa sitä tunnetta kun säikähtää ja sen fyysisesti tuntee rinnassaan) lisäksi lääkkeen vähennys on vaikuttanut mieleen ja tunteisiin. Heti ensimmäisistä lääkkeettömistä päivistä alkaen huomasin olevani herkillä, itkin helposti ja koko ajan tuntui kuin saisin pidellä itseäni kasassa. Luulin sen aluksi johtuvan muusta, mutta kyllä se tuntuu vieroitusoireita olevan. Lisäksi pinna on ollut kireämpi. Olen välillä kuin tulta ja tappuraa, aiheestakin kyllä, mutta reaktioni on vain 10-kertaisina siihen normaaliin reaktioon nähden. 

Tänään on 12 lääkkeetöntä päivää takana ja vaikka edelleen huomaan noita sykäyksiä, alkaa psyykkinen puoli tuntua tasaisemmalta. Kun silloin tällöin vierotusoireita kuitenkin on, aloin uteliaisuuksissani googlettamaan, millaisia kokemuksia Cymbaltan lopettamisessa on muilla ollut. En tiedä kannatti tuo, nimittäin joillakin oireet ovat kestäneet jopa kuukausia! Minä kun ajattelin aloittaa työt tammikuun alkupuolella ilman oireiluja ja selvällä päällä! 

Vasta toisten kokemuksia luettuani, hoksasin, että viime aikojen unettomuus voi hyvinkin olla sitä kemiallista sekasotkua aivoissa, jota lääkkeen lopettaminen saa aikaan. Muutamana yönä on ollut hurjan vaikea saada unta, uni on ollut niin levotonta, että sen on miehenikin huomannut ja aamulla olen herännyt kuin haudasta nousseena. Nyt muutaman viime yö on uni tullut paremmin, eikä aamustakaan ole enää niin puolikuollut olo. 

Nyt onkin mielenkiintoista seurata kuinka kauan kestää, että aivot tottuu pärjäämään omillaan. Kuinka kauan kestää, että elimistö sopeutuu aikaan ilman Cymbaltaa. Ja suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, voisinko oikeasti pärjätä ja elää ilman lääkettä. Sitä odottelen ja toivon, että niin todella olisi. Olen valmis kohtaamaan elämän vuoristoradan ilman turruttavia apuja, koska se tasapaksu elämäkään ei loppuviimein ole hyväksi. Ainakaan kun sairaus ei enää ole niin valloillaan. Cymbalta oli minulle kuitenkin se oikea lääkkeen tuoma apu, jota kolmesta eri vaihtoehdosta testattiin. 

Nyt on kuitenkin aika lopettaa se, koska terapian voimin vahvistun ja opin opittavani tulevaa varten. Ja niinhän se onkin, että lääke auttaa pahimman yli, tasaa mieltä sen mitä pitää, että on sitten valmis työstämään itse ongelmat pois. Ja vaikka joskus se kipeää tekeekin aukaista kipeitä solmuja ja vaikka muuttuminen pois vanhasta joskus sattuukin, on hienoa huomata millaisen matkan on kulkenut ja kuinka paljon ehjemmäksi ihmiseksi kasvaa!

Mietintää hoidosta ja uutisia

Tänään on paljon mielessä ollut meidän ihmisten pelko, arkuus tai haluttomuus hoitoon. Itsessänikin sitä piirrettä on jonkin verran, mutta parempi loppuelämä on hyvä kannustin ottamaan apu vastaan kun siihen on mahdollisuus. 

Kuka tahansa, joka tämän sattuu lukemaan, on varmaan itsekin kuullut jonkun kieltäytyvän lääkäriin menosta tai haluttomuudesta astella jonkun ammattilaisen puheille. Tänään olenkin pohdiskellut mielessäni, mistä tämä mahtaa oikein johtua. Pelkäämme kai ja se on toki inhimillistä. Niin, en oikein keksi syyksi kuin pelon. Tai eikai lääkärissä käynti koskaan hauskaa ole, mutta jos toisessa vaakakupissa on elämän laadun paraneminen, eikö se kannattaisi? 

Nyt kun itsellä ainakin toivottavasti alkaa tilanne olla pysyvämmin hallinnassa, toivon olevani ainakin jonkinlainen elävä esimerkki siitä, kuinka lääketiede voi auttaa. Minulla kun oli sairaulomalle jäädessäni rypäs niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin oireitaa, olen nyt voiton puolella! 

En tuomitse hoitoon menemättömyyttä, jokainen tekee päätöksensä oman hakintansa mukaan. Kunhan pohdiskelen ja samalla toivon, että jokainen apua tarvitseva sitä saisi. Ja toivon, että jokainen sellainen näkisi mahdollisuuden siellä "hoidon tuolla puolen" :)

Sitten niitä uutisia! Päivä imaisi mehuja, vaikka tunne onkin hyvä. Tänään on nimittäin kirjoitettu nimet paperiin ja työkokeilu on sovittu alkavaksi tämän kuun puolivälissä! Työkokeilu on sovittu kolmeksi kuukaudeksi, jonka jälkeen elämä onkin taas kysymysmerkkejä pullollaan. Jostain syystä se ei edes itseasiassa minua pelota, niinkuin muutama kuukausi aikaisemmin. 

Annan siis vielä mahdollisuuden ammatilleni, tosin eri ympäristöstä, jonka jälkeen sitten mietin haenko samalle alalle vielä töihin vai olisiko uuden ammatin opiskelu seuraava askel. Elämme siis jänniä aikoja! Toivotaan vain, että terveys kestää! Mutta onhna onneksi niitä hoitoja :) Ja huomenna pääsen lisäksi pitkästä aikaa terpeuttini vastaanotolle. Olo on siitä helpottunut, koska jollain tapaa olen jäänyt jo vähän koukkuun keskustelutuokioihin! :) 

Monin tunnelmin kesäkuuhun

Se ensimmäinen kesäkuukausi alkoi, vaikka sää ei tänään kovin kesäinen ole ollutkaan. Jopa myrskyisä tuuli, sade ja viileys sopisivat ennemmin vaikka syksyyn. Mutta eipä se harvinaista ole, että tähän aikaan vielä saa kesäkelejä odotella. Vielä kun ne parhaimmat on monesti ollut siellä loppukesästä. 

Mutta aiemmin pohdiskelemani naapurustoasiakin vielä mietityttää. Jollain lailla sitä vahvuutta löytyy siihen, että meilläkin on oikeus olla ja elää. Eikä meidän tarvitse aina olla niitä, jotka mukautuu ja nielee vain kun muut niin ajattelevat. Toisaalta, kyllä se mieli välillä matelee kun mietin, että tällaistakin sitten piti tulla. Minun kaltaiselle, joka aina haluaisi olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa, on nämä tilanteet aina tosi inhottavia. Mutta tästä mennään eteenpäin, tavalla tai toisella.

Toisaalta tähän väliin on mukava kertoa jotain hyvääkin täältä sairastuvalta :) Viime torstain psykiatrikäynnin jälkeen päädyimme laskemaan lääkeannostani. Lääkäri ei ollut aivan innokas kokeilemaan tätä, koska masennusoireistoa vielä on. Minä puolestaan olin jo aivan kyllästynyt paikallaan junnaavaan olooni, joten yksissätuumin päätettiin kokeilla. Tosin lupasin nostaa annokseni takaisin entiseen jos vointini huononee. 

Cymbaltaa olin käyttänyt 60 mg annoksella ja nyt se on minimissä, 30 mg:ssa. Olo on itseasiassa jollain tapaa kevyempi. Ja vaikka tänään on ollut taas sairastelupäivä, on pää kuitenkin selvemmän tuntuinen. Enää en ole samanlaisessa pöhnässä kuin tässä aiemmin. Se tuntuu hyvältä! Jo tämä pieni hetki, jolloin en kulje siinä tasaisessa sumussa, on valon syttyminen sinne tunnelin päähän.

Tästä on hyvä aloittaa kesä ja katsoa mitä tuleva tuo tullessaan!

Niskaoteko uupuneesta?

Lukaisin monin ajatuksin Terveystalon Puheenvuoro-palstan kirjoituksen Kuka ottaisi uupunutta niskasta kiinni? Artikkelin on kirjoittanut Annamari Heikkilä, Terveystalon työterveyspsykologi ja filosofian tohtori. 

Heikkilä aloittaa kirjoituksen luettelemalla minullekin tutuksi tulleita faktoja kuten sen, että joka neljäs meistä suomalaisista on työuupunut ja että mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy (jos sitä onnistuisi näin masentuneena saamaan!!). Faktaa on sekin, että lähes puoli miljoonaa syö masennuslääkkeitä. Surullista luettavaa. 

Leukani loksahti kuitenkin auki kun luin Heikkilän omaa näkemystä uupumuksemme syistä. Hän on sitä mieltä, että vaikka sairastumisien takaa löytyy tuhansia eri tarinoita, on yksi syy asenneongelmamme. Nyt kun olen kuukausia tehnyt työtä oman syyllisyydentunteen voittamiseksi, tuntuu pahalta lukea ammattilaisen heittävän syyn takaisin minunkin harteille. 

Heikkilä kertoo meidän suhtautuvan työhön ja omaan itseemme liian vaativasti. Pyrimme mielemme orjapiiskurin voimin tekemään enemmän ja paremmin, toisin sanoen täydellisemmin. Kuvittelemme Heikkilän mukaan myös olevamme juuri niin arvostettuja ja rakastettuja kuin viimeinen työsuorituksemme. Kun täydellistä ei voi saavuttaa, uuvumme. Tuo ajatus on varmasti osittain totta. Minuunkin on sisäänrakennettu suorittaja, joka tekee tekemisestä päästessään. Uuvutan sillä itseäni ehkä täällä kotona, mutta en edelleenkään koe sen olevan niinkään se syy työssä uupumiseeni. 

Kertauksena sen verran, että tein vastaanottotyötä, jossa aikataulu määräytyi joko muun henkilökunnan täyttämän kalenterini tai asiakkaiden netissä itsevaraamiensa aikojen puolesta. Vastaanottoajat olivat toki vakiot, mutta kalenterini ylibuukattiin säännöllisesti, vain kun tulostavoite hiillosti kaikkia. Oma mahdollisuuteni vaikuttaa työtahtiin oli todella vähäinen. Nekin yritykseni, joita kokeilin, eivät onnistuneet. 

Tuosta syystä en ota Heikkilän syytöstä harteilleni, vaikka se toki helpottaisi ammatti-ihmisten työtä. Kun vastuu sairastumisesta heitetään uupuneen harteille, on helpompi puuttua tämän yhden ihmisen pääkoppaan kuin kokonaisen työyhteisön vikoihin. Oman kokemukseni mukaan työterveyshuolto ei paljoakaan puutu työnantajan tekemisiin. Se, kuinka paljon voikaan, on toinen juttu. Mutta viimeisessä kolmikantakeskustelussa esimieheni kertoi työpaikan kiireen vain lisääntyneen ja siksi minun oli turha odottaa ainakaan helpompaa tilannetta siellä. Työterveysläälärin ilmekään ei värähtänyt ja koin olevani tässä asiassa yksin kahta tahoa vastaan.

Onneksi seuraava Heikkilän esittämä syy uupumiseen onkin helpommin luettavaa ja lähempänä omaa kokemustani. Meillä on nimittäin liikaa töitä. Heikkilä kirjoittaa siitä, kuinka ensin stressaannumme, jolloin suorituskykymme ja tuloksellisuutemme kasvaa. Kun sitten stressi jatkuu liian pitkään ja tekemättömät työt kasautuvat, voi siitä vähitellen seurata uupumusta ja masennusta. Kyllä, juuri niin oli itselläni! Se ilmeisesti on työpaikallanikin huomattu, koska poissaoloni aikana minun töitäni on hoitanut kaksi työntekijää. 

Työtehtäviä pitäisi vähentää kun niitä on liikaa ja esimiehen rooli on tässä Heikkilän mukaan ratkaiseva. Näinhän se on, mutta vaikka pidän itseäni jonkin verran optimistina, en usko että se tulee ainakaan omalla työpaikalla suuremmin toimimaan. Esimiesten on ehkä helpompi tuudittautua ajattelemaan, että kyse on vain tuosta uupuneiden asennevammasta. Siksi itse heitän tässä pallon vastuusta työterveyteen tai muille sellaisille tahoille, joilla on mahdollisuus puuttua työnantajien toimintaan. 

Heikkilä summaa kirjoituksessaan todella hyvin omankin kokemukseni työuupumuksesta ja masennuksesta. Se menee näin: "Olivatpa syyt uupumuksen ja masennuksen taustalla mitkä tahansa, inhimilliset kokemukset ovat musertavia. Uupuneen elämä ei tunnu merkitykselliseltä ja elämisen arvoiselta. Tarmo ja toimeliaisuus häviävät, kyky nauttia hiipuu pois. Mieli on jatkuvasti ja säännönmukaisesti alakuloinen. Ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi."

Lopuksi vielä toinen hyvä katkelma Heikkilän kirjoituksesta: "En tunne yhtäkään uupunutta tai masentunutta, joka olisi toipunut ottamalla itseään niskasta kiinni. Mitä vakavampiasteisesta masennuksesta on kysymys, sitä vähemmän tahdonvoimalla on tekemistä sairauden kanssa. Sairastunut ei tarvitse oman sisäisen piiskurinsa rinnalle yhtään ulkoista raipanheiluttajaa. Sen sijaan työkaveri, joka kysyy mitä kuuluu ja jaksaa kuunnella vastauksen on kullanarvoinen. Masentunut ja uupunut tarvitsee hoitoa, mutta myös läheisten ihmisten, ystävien ja työkavereiden tukea ja rakkautta. Oletko sinä työkaveri joka auttaa?"

Tässäpä meille pureskeltavaa näin suomalaisen työn päivänä!

Yöllistä pohdintaa

Tietokoneen kello näyttää tasan 2:00. On yö ja pitkästä aikaa seuraan, kuinka öiset minuutit matelevat. Olen valvonut nyt tunnin, yrittäen välillä vain vetää peiton korville ja jatkaa unta, siinä onnistumatta. Nyt yritän löytää unihiekkani tekemällä muuta, vaikka tämän sinisen valon katselu ei taida siinä paljoa auttaa. 

Unettomuus on tuttua. Siitä tuli liiankin tuttua viimeksi ennen joulua ja pahimmillaan se oli noin vuosi sitten. Noina kumpanakin hetkenä tilanne ei ollut kovin hyvä, alkuun masennus nosti päätään kunnolla ja vei vointini kaikin puolin huonoksi. Toisella kertaa anoppi ja hänen aiheuttamansa ongelmat olivat valvottamassa. 

Nyt kuitenkin tilanne on eri. Nyt pitäis olla kaikki aika hyvällä mallilla. Tämän viikon psykiatrikäynnillä selvisi masennukseni lieventyneen (vihdoin!) ja diagnoosini muutettiin vaikeasta masennuksesta lievän ja keskivaikean välille. Vaativuudesta ei tällä kertaa ollut puhetta, mutta terapeuttini mietti aiemmin, saisinkohan enää tuota diagnoosia kun olin onnistuneesti sen kanssa tehnyt työtä ja saanut sitä kitkettyä pois. Lääkärikäynnillä oli puhetta ensi kertaa 1,5 vuoteen myös lääkityksen purkamisesta! Se tosin toteutetaan kun tilanne on tarpeeksi vakaa, mutta jo tuosta puhuminen sai minussa helpotuksen tunteen aikaiseksi. Lisäksi sain tiedon, että pitkän odottelun jälkeen, ansiosidonnainen päivärahahakemukseni on hyväksytty ja saan rahan tililleni jo torstaina, siis tänään! 

Jännitin käyntiäni psykiatrilla, vaikka hänen kanssa asiat ovat hoituneet aina tosi hyvin. Hänelle minun ei ole koskaan tarvinnut selittää sen enempää oireitani tai ajatuksiani, hän on ymmärtänyt aina heti. On tuntunut, että hän lukee minua kuin avointa kirjaa, eikä vastaanotolle menon tsemppauskaan ole hämännyt. Psykiatri ymmärsi myös jännitykseni, sillä käytiinhän vastaanotolla läpi tilannettani ja tulevaa, joka yhä edelleen on pelkkää kysymysmerkkiä. 

Lääkäri sanoikin tyytyväisen kuuloisena, että vointini vaikuttaa aika hyvältä siitäkin huolimatta, että meneillään on ollut paljon suuria asioita ja epävarmuutta niin toimeentulon kuin tulevaisuuteni osalta. Ja minun kaltaiselle ihmiselle, joka on rakentunut järjestykselle, leijuminen epävarmuudessa ei ole mitenkään suotuisa olotila. Voin siis ilmeisesti onnitella itseäni? Ehkä. 

Mutta alanko nyt kärsiä unettomuudesta myös hyvien uutisten kohdalla? Pitääkö elämän olla tasaisen vaikeaa, jotta nukun? Onko hyvät uutiset niin harvinaisia, että käyn kierroksilla siksi? Vai mikä saa pääni täyteen ajatuksia juuri kun voisin hetkeksi huokaista? Joinko kenties iltapäiväkahvin liian myöhään?

Niin, ihmismieli on outo. Sen kiemurat ja temput ovat välillä tällaisen tavistallaajan selittämättömissä. Mutta ikuisena pessimistinä tai realistina osasin toisaalta odottaa jotain muutakin kuin hyvää. Viiemiset 2-3 viikkoa ovat olleet ihmeen hyviä, joten se takapakki oli tiedossa. Tämä kai sitä sitten on. 

Kello näyttää nyt 2:18. Tässäkin sain hetkisen kulutettua, mutta ehkäpä kokeilen, jos uni tulisi. Hyvää yötä ja huomenta siis kaikille!

Masentunut lähellä

Kerran googlaamalla selvisi, että netissä on aika paljonkin erilaisia ohjeita masentuneen kohtaamiseen. Vielä tänäkin päivänä masennuksesta tiedetään kovin vähän. Tai toki asiantuntijoilla siitä on paljonkin tietoa, mutta monesti törmää erilaisiin ennakkoluuloihin ja stereotypioihin. Ei siis ole ollenkaan huono juttu, että näitä neuvoja tasaisesti julkaistaan, silloin me sairastelijat pääsemme vähemmällä. 

Tällä kertaa satuin törmäämään netissä Kodin Kuvalehden artikkeliin masennuksesta, otsikko kertookin mistä on kyse: 8 tärkeintä neuvoa: Auta masentunutta oikein. Minusta teksti oli niin hyvä, että laitanpa siitä otteita myös tänne blogiin. Seassa on muutama oma kommentti ja ajatus. 

"Pysy lähellä. Älä pakene masentuneen luota, vaikka välillä tekisi mieli. Jos et tiedä, mitä sanoisit, älä sano mitään. Halaa vaikka. Hiljainen hyväksyntä auttaa."

Ehkä sitä on tullut itsekin mietittyä, kuinka kiusallisia hetkiä toiset kokevat lähelläni. Aiheutanko kenties sääliä tai epäilyjä, tulisiko minun itse sanoa jotain vai pitäisikö olla kuin ei mitään? Mutta totta on, etten kaipaa muuta kuin läsnäoloa. En ainakaan sääliä, vaan sitä normaalia yhteydenpitoa ja niin normaalia elämää kuin mahdollista. 

"Älä kannusta ryhdistäytymään. Masentunut kuulee kannustuksen vaatimuksena ja näkee sinut ihmisenä, joka ei ymmärrä häntä lainkaan. Varo ihan erityisesti lausetta ”Tartu itseäsi niskasta kiinni”. Masentunut pystyy hädin tuskin tarttumaan vesilasiin."

Yhä edelleen masennus koetaan heikkoutena. Siihen olen syyllistynyt itsekin kun en ole pitänyt itseäni riittävän vahvana selvitäkseni ehjänä tässä maailmassa. Mutta hoputtaminen on saanut vain ahdistumaan entisestään. Jos voisi, sitä olisi terve ja kiinni normaalissa elämässä, mutta jostain syystä olen sairastunut ja tämä tie minun on kuljettava. 

Ajan mittaan olen kuitenkin ymmärtänyt itsekin, ettei kyse ole henkisistä vahvuudesta tai heikkoudesta, kyse on sairaudesta. Monet, monet kerrat olen sanonut, kuinka paljon helpompaa olisi kun jalka olisi paketissa tai sairastaisin jotain jonka muutkin voisivat nähdä. Silloin omaa jaksamistaan tai itseään ylipäätään ei tarvitsisi selitellä. Ei tarvitsisi puolustautua. 

Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, minulle parhaimpia hetkiä on olleet ne, kun vaikkapa mieheni on halunnut tietää tarkemmin päivästäni. Silloin kun en ole juuri pystynyt kuin istumaan sohvalla koko päivän, on mieheni saattanut kysyä miltä minusta on tuntunut. Hän halusi päästä vielä syvemmälle masentuneen mieleen, jotta ymmärtäisi. 

"Älä vähättele. Muista, että masennus on sairaus, ei väsymystä tai alakuloa. Masentunutta ei auta yhtään tietää, että on sitä ennenkin jaksettu ja välillä kaikilla on rankkaa. Masentunut ei haluaisi olla masentunut."

Aamen tälle! Matkan varrella olen kuullut mietintää siitä, kuinkahan aikanaan on ihmiset jaksaneetkaan kun ovat kuitenkin sodassakin olleet.. Sanottiin minulle sekin, että kyllä nuoren on töitä jaksettava tehdä.... Olen kuullut myös, että oloni varmasti paranee kun kevät saapuu ja aurinko alkaa paistamaan taas enemmän..... Voin kertoa, ettei yksikään näistä mietinnöistä ole vienyt toipumistani eteenpäin. 

"Kysy ja kuuntele. On mahtavaa, jos saat masentuneen puhumaan. On mahtavaa, jos maltat itse kuunnella."

Vaikka itse en kaipaa asioiden vellomista, tekee hyvää kun joku haluaa kuulla asiani. Se tunne, että voin sanoa kokemuksiani ja kokea olevani silti samalla viivalla kuin toiset, on todella hyvä. 

"Masentunut kaipaa enemmän kuuntelijaa kuin neuvojaa."

Aika alussa omaa sairauslomaa selvisi, että masennuksesta toipuminen ja sen hoitaminen ottaa oman aikansa. Toipumista ei paljoa voi nopeuttaa, muuten kuin noudattamalla lääkäreiden ja muiden hoitavien tahojen neuvoja. 

"Lakkaa sanomasta, miten paljon hyvää on. Masentunut tietää, että hänen elämässään on myös hyviä asioita, mutta hän ei saa niistä hyvää oloa. Masennus on sairaus, joka vie elämänhalun ja -ilon. Hyvien asioiden luetteleminen ei saa masentunutta tuntemaan iloa vaan yksinäisyyttä ja arvottomuutta: Taaskaan minua ei ymmärretä, en saisi tuntea näin."

Niin. Esimerkiksi luontoon on patistettu kerta toisensa jälkeen. Olen sinne mennytkin, mutta se ei vain tunnu miltään, ei hyvältä eikä huonolta. Järki kertoo, että olen saanut raitista ilmaa ja muutama kalori on palanut, mutta siihen se jää. Enkä sille vain voi mitään. 

Aina löytyy joku, jonka asiat ovat huonommin, mutta kukaan (ainakin väitän niin) ei kykene kokemaan elämäänsä toisin sen kuullessaan. Masentuneen aivoissakin on tapahtunut muutoksia, joten sormien napsauttaminen ei vain tepsi. 

"Muistuta, että masennus ei ole oma vika. Muista se myös itse. Kuka vain voi sairastua masennukseen. Masentuneella ei ole mitään syytä tuntea itsensä epäonnistuneeksi tai arvottomaksi."

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Mielenterveysongelmat ovat tänä päivänä aikamoinen pommi ja niistä tietäminen on mielestäni tärkeää. Siksipä itsekin jaan tietoa mielelläni eteenpäin. Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä.

Paluu arkeen

Tänään oli ensimmäinen terapiakäynti tälle vuodelle. Joulupyhien ajan oli paussia ja eilen jo mietinkin kuinka paljon sitä olin ehtinyt kaivatakin. En itseasiassa aiemmin ajatellut, kuinka tärkeä rooli näillä säännölliset juttutuokioilla on, mutta tärkeitä ne on. Siksipä, vaikka aika väsyksissä olen ollutkin, on mieleni nyt taas tutun turvallinen ja levollinen kun paluu normiarkeen koitti hoitoni osalta. 

Tällä viikolla taas pitkästä aikaa olen nähnyt tunnelin päässä taas enemmän valoa. Alan näkemään toipumistani itsekin ja se tasapainoisuus, jonka olen pikkuhiljaa saavuttanut, tuntuu hyvälle. Joskus näen itseni sieluni silmin taas terveenä, vahvempana kuin ennen menossa kohti uusia haasteita. 

Matkaa on vielä edessä, sen tiedän, mutta maali on taas askeleen lähempänä. Ja jo se saa olon tuntumaan välillä voittajalta! Juuri nyt nautin tästä, vaikka sitä kestäisi vain hetken. 

Terapian tarpeessa

Tuon lauseen nähtyäni olenkin miettinyt, kuinka totta se onkaan. Se, että tulen joku päivä selviämään työelämässä, vaatii minulta nyt ponnistusta ja terapaa. Minun pitää oppia keinot joilla välttää uusi loppuun palaminen. Se, että tulen jatkossakin selviämään mieheni äidin kanssa, vaatii nyt töitä. Käyn terapiassa, jotta osaan käsitellä koko tunneskaalani ja pääsen asioiden yläpuolelle. 

Välillä tuo kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Tuntuu toisaalta väärältä, että se olen minä joka käy kaksi kertaa viikossa keskustelemassa ja maksankin vielä siitä. Toisaalta taas koen olevani hyvinkin onnekas, että olen saanut mahdollisuudet työstää kaikkia matkan varrella tulleita asioita. 

Työelämä on tänä päivänä aika kaukana inhimillisestä. Meidän pitäisi olla koneita, joita saa nappia painamalla nopeuttamaan tahtia ja tuplaamaan tehokkuuttaan. Terapiaa tarvitsisi kaikista kipeimmin yritysjohtajat, jotta he tietäisivät kuinka työssä jaksettaisiin paremmin ja kuinka paljon tehokkuutta se toisikaan lisää. Pelkkä piiska ei auta. 

Omalla kohdallani olisi iso apu, jos siviilissä eniten unettomia öitä aiheuttaneet ihmiset voisi määrätä hoitoon. Esimerkiksi anopin osalta minulla on menossa terapiassa jo kolmas kierros sekä lisänä käynti kriisikeskuksessa yhdessä mieheni kanssa. Kuinka paljolta olisimme säästyneet, jos jo aikaa sitten anoppini olisi hakenut itselleen apua. 

Oloni on kaikesta huolimatta luottavainen ja ajattelen tämän kantavan koko loppuelämäni. Tiedän, että vaikeuksia on aivan varmasti tulossa elämässä jatkossakin, mutta tulen olemaan vahvempi ne kohtaamaan. En usko, että turhaa terapiaa onkaan. Vaikka joskus huonosti kohdellut taho jatkaakin elämäänsä niin kuin aina ennenkin ja muuttamatta tapojansa, on ainakin itse rakentanut terapian avulla itselleen paremman suojan väärin tekeviä kohtaan. 

Viime vuonna pankissa henkilökohtainen pankkineuvojamme kanssa tuli puheeksi sairauslomani ja työuupumus. Hän sanoikin, että meillä pitäisi olla tilanne sama kuin Amerikassa. Siellä ilmeisesti lähes jokaisella on oma terapeuttinsa ja ennemminkin outoa jos ei ole terapiassa käynyt. Niin pitäisi olla meillä täälläkin. 

Kivun piinaama

Läppärin kello näyttää nyt tasan 3:50. Yö etenee tässä sohvalla unta odotellessa. Heräsin aamulla kurkkukipuun, joka on ollut seurana koko päivän. Silloin jo huomasin, että myös niskani on kipeä. Lapaluun vierestä kipu onkin päivän aikana säteillyt milloin päähän ja milloin käteen. Se ei kuitenkaan hellitä, ei millään konstilla...

Voltaren-tuubi alkaa olla jo lähes tyhjä ja kipulääkkeitä olen ottanut jo muutaman. Kauratyynyn olen lämmittänyt useaan otteeseen ja kokeilin myös linimenttivoidetta, kipeän paikan kevyttä hierontaa ja varovaista venyttelyä. Mutta ei, kipu ei hellitä edes hetkeksi. Kylmää en ole uskaltanut kokeilla, koska viime kerralla se vain pahensi kipua. Tämä on tähän asti pahin niska-hartiakipu, joka minulla on koskaan ollut, joten nyt en uskalla testata mitä kylmä tällä kertaa tekisi. 

Se hyvä puoli tässä on, etten ole koko päivänä niinkään kiinnittänyt huomiota kipeään kurkkuun tai menkkakipuihin. Tosin nyt alkaa kurkkukin kipeytyä entisestään, joten saan seuraavaksi koittaa lääkitä sitä. 

Nyt on vähän semmoinen olo, että kun yhdestä vaivasta pääsee niin toista on jo tulossa. No, eihän tässä vuosia tule aivan itsekseen. Toisaalta olen päässyt helpolla, koska töissä ollessa sairastin kaikki liikkeellä olevat taudit. Tämä flunssa on ensimmäinen reiluun vuoteen ja se on minulta hurjan hyvin! En edes muista milloin olen näin kauan ollut erossa flunssapöpöistä.

Kaaduin toissapäivänä pakkaslumen peittämällä jäätiköllä. Täräytin pääni ja samalla venäytin ainakin kaulani lihaksia. Ne olivat ainakin eilen kipeät jopa puhuessa. Sitä en tiedä mahtoiko jotain semmoistakin sattua, joka voisi nyt olla niskaoireiden takana. Mutta olipa miten oli, kipeä se on ja tekee nukkumisesta tällä hetkellä erittäin vaikeaa,

Nyt alkaa uni voittamaan ja kokeilen josko vaikka tänä yönä hetkeksi torkahtaisin. Ensin nappaan vain kurkkuun jotain kipua lieventämään ja sen jälkeen kokeilen jos niskakin alkaa hellittää.

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Vuodatusta

Sitä sanotaan, että suku on pahin. Siltä se joskus tuntuu, erityisesti kun kyse on siitä toisesta suvusta. Meillä oli tänään mieheni puolelta vieraita. En tiedä tekeekö yhteinen, aika kivikkoinen historia sen, että kihisin kiukusta kun anoppilan väen auto starttasi pihasta. 

Ei mennyt nimittäin kuin muutama minuutti kun anoppini oli ollut meillä, kun puheena oli jo metsä. Ei sinänsä huono puheenaihe, mutta se on kuulema jonkin kirjoituksenkin mukaan paras terapeutti mitä on. Metsään kuulema pitäisi mennä niin huoletkin unohtuu... (Jep, ehkä jos kyseessä on jotain muuta kuin psyykkinen sairaus!) Ja kuulema se riittää, että on hyvä ystävä jolle voi kertoa asiansa, ei ihminen muuta terapiaa tarvitse. (Juu, ehkä edelleen jos kyseessä ei ole sairaus!) 

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun kuulen näitä osittain vihjailevia mielipiteitä. Niitä tuli sairauslomani alkuun aika tiuhaankin. Niinkin tiuhaan, että mieheni oli pakko tehdä siitä loppu. Silloin kuulin aika usein siitä, että liikkuessa luonnossa, voisin tervehtyä. Jos hoito olisikin noin helppoa, niin voisin vaikka istua kannon päässä viikon! Tervehtymisen eteen tekisin sen mielelläni, ennemminkin kuin ottaisin tämän kuukausien mittaisen sairausloman! Kuulin myös kommentin, että minun ikäisen pitäisi kyllä jaksaa olla töissä... Terveenä, juu!

Anoppini hoitaa työkseen lapsia. Nyt yksi hänen hoitamistaan pienistä lapsista on alkanut käyttäytyä huolestuttavasti. Mutta yllätys yllätys, mikään asiantuntijan tarjoama apu ei tule kyseeseen, koska silloin lasta riepoteltaisiin. Anopin mukaan sellainen ei tälle lapselle sovi... Sitä hän ei osannut sanoa, miksi lasta riepoteltaisiin.

En muista, olenko koskaan ennen törmännyt ihmiseen, joka olisi kauempana omista ajatuksistani! Kuinka ahdistavaa on istua hiljaa ja vain odottaa, että aika kuluu. Jotta välit pysyvät jokseenkin järkevinä, lasken kymmeneen, enkä yritän kääntää hänen ajatuksiaan. Joskus sitäkin kokeilin, mutta enpä arvannut mikä show siitäkin tuli!

Oma äitini joskus on sanonut, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Kuinka se sopiikaan juuri nyt tähän! Vaikka kuinka yrittää, toki asiallisesti, ohjata toista edes miettimään jotain asiaa eri kantilta, niin ei! Ei, kun on näitä parempia ja järkevämpiä konsteja... Sille hyvälle ystävälle voi varmasti näyttää kipeää korvaansakin, jos se ystävän apu auttaa aina! Hoituisikohan vaikka migreeni ystävän avulla?! Mihin tässä enää lääketiedettä tarvitaankaan?

Aaaarrrgh!!! 

Olen onnekas siksi, että minulla on ollut hyvä ystävä vierellä koko sairastamisen ajan. Olen siitä samaa mieltä anopin kanssa, että ystävän apua on tärkeää. Terveeksi tämä kultaakin kalliimpi ystävä ei ole minua tehnyt, mutta hän on tehnyt matkastani monin verroin helpompaa. En edes uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut ilman tätä henkistä tukea ja olkapäätä! 

Kyllä tämä kiukku tästä helpottaa! Hengenahdistus on nyt kaverina kun se jo hetken ehti olla pois. Mutta siihen on jo niin tottunut, että sen kanssa elellään. Voisinhan tietenkin mennä sinne metsään tervehtymään, ehkä otan ystävän sinne mukaan, ja sittenhän voi ehkä aloittaa työt jo huomenna. Tai sitten nappaan annokseni Cymbaltaa aamulla taas, menen sovitusti tiistaina terapiaan ja pidän kiinni muistakin minulle suunnitelluista hoidoista. Kyllä, niin teen! 

Postia psykiatrilta

Lääkärit ovat ne oljenkorret, joihin tartutaan kun hätä on suurin. Siksi heiltä odottaakin ehkä jopa ihmeitä, tai ainakin sitä apua. Tänään kuitenkin sain sähköpostia psykiatrilta, joka ei suostunut ottamaan minua vastaan, koska olen käynyt myös toisella psykiatrilla.. En yksinkertaisesti tiedä mitä ajatella! Tai ainoa tulkintani on se, että hyvin herkkänahkainen lääkärin täytyy olla jos loukkaantuu potilaan "syrjähypystä". 

Kaikki lähti siitä, että kävin ensin työterveydeyshuollon kautta psykiatrilla. En vointini vuoksi kyennyt hakemaan heti kuntoutuspsykoterapeuttia itselleni ja päätimme kokeilla kunnallista puolta. Sieltä terapia järjestyikin kerran viikossa tai kahdessa. Se oli hyvä alku ja sain kerätä voimia psykoterapeutin etsintään myöhemmin. Samalla päätimme psykiatrin kanssa, että siirtyisin kunnallisen psykiatrin hoitoon, jotta minun ei tarvitse huolehtia tiedon kulusta kahden eri tahon välillä. Tämä kuulosti ihan hyvältä. 

Päätin pyytää tämän ensimmäisen psykiatrin lausuntoa kun valitin kuntoutustuen hylkäyspäätöksestä. Toisen lääkärin näkemys voisi tukea kuntoutustuen puoltamista. Näin ainakin maallikkona ja hylkäyspäätöksestä säikähtäneenä ajattelin. Samalla kävimme läpi tilannettani muutenkin ja päädyimme kokeilemaan toista mielialalääkitystäkin. Enpä arvannut, että kunnallinen psykiatri tämän kuultuaan toteaisi hoidon päättyvän heidän taholta. Tämän päiväisessä sähköpostissa psykiatri kertoo sen olleen vieläpä minun tahtoni... 

Tiedän, että oma pääni pätkii ja ajatus jumittaa. Ei kuitenkaan näin pahasti! Tuntuu kurjalle, että lääkärin taholta vääristetään asiaa heille paremmaksi. Omatunto on ehkä siellä nyt hyvä, mutta minun tilannettani potilaana tämä ei helpottanut. Toisaalta, eipä sitä tee mielikään olla sellaisen lääkärin potilaana, jonka kanssa ei samaa aaltopituutta löydy. 

Ensimmäisestä kuntoutustukihakemuksen hylkäyspäätöksestä tämän kunnallisen psykiatrin sekä kuntoutusohjaajan mielipiteet olivat mielestäni aika erikoiset. Heidän mielestään minun kannattaa hylättyä hakemusta ajatella positiivisesti, sillä nyt asiaani on reagoitu, minut on huomattu ja kuntoutukseeni ollaan valmiita panostamaan. Tähän psykiatri tämän päiväisessä sähköpostissa vielä viittasi. Hän vielä mainitsi, että hänhän on myös suositellut minulle mm. kuntoutuskurssia ja psykoterapiaa toipumiseni tueksi. 

Ajatus saattaa taustalla olla fiksu (niin yritän ainakin ajatella), mutta tekisipä mieli tietää kuinka terapian myötä tililleni tulisi rahaa, koska sehän maksaa minulle itsellenikin. Eikä varmasti viikko kuntoutuskurssillakaan ole keino saada toimeentuloa. En siis osaa kuntoutustuen hylkäyspäätöstä mitenkään nähdä positiivisena. Se on ehkä jälkeenpäin sitä, jos voin joskus huomata tämän kaiken taistelun tehneen minusta vahvemman. Juuri nyt se kuitenkin syö voimia ja lisää oireitani eikä näin edistä toipumistani mielestäni mitenkään. 

Missä mennään

Jäin sairauslomalle yli vuosi sitten diagnoosina rytmihäiriöt. Työterveyslääkäri oli viisas, koska ei laittanut psyykkistä diagnoosia minulle (siten sain sairauspäivärahaa Kelalta kun viisi viikkoa tuli täyteen). Marraskuussa diagnoosini vaihtui lieväksi masennukseksi. Kävin silloin psykiatrin vastaanotolla ensimmäistä kertaa, koska yli kuukauden lepo ei ollut vointiani kohentanut. 

Matkan varrella diagnoosi on tarkentunut, ensiksi keskivaikeaan masennukseen ja nyt vaikea-asteinen masennut ja vaativa persoonallisuushäiriö. Sairauslomani on jatkuu edelleen, ehkä ensi keväälle tai ehkä vielä vuoden. Ne ovat arvioita, joita lääkärit ovat sanoneet ääneen, mutta en halua ajatella niitä. Aikataulu on mikä on, pääasia että paranen. 

Hoitavana tahona minulla on työterveys, jonka kautta on järjestynyt myös psykiatri. Aloitin heinäkuussa myös psykoterapian, jota on kaksi kertaa viikossa. Mukana oli muutaman kuukauden ajan myös julkisen puolen psykiatri ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Olen kuitenkin helpottunut, että hoitoa jatketaan työterveyden puolelta eikä kunnalliseen näillä näkymin tarvitse palata. 

Toipuminen on hidasta. Välillä on parempia jaksoja, jolloin oireena on jonkin asteinen uupumus ja hengenahdistus. Välillä menee huonommin. Silloin riesana on univaikeudet, rytmihäiriöt, hengenahdistus, selvä uupumus, halu olla vain kotona, muistamattomuus, masentunut olo... tuntuu, että listaa voisi jatkaa loputtomiin. Osa oireista on jo niin tavallisia, etten huomaa niitä edes laskea listaan. Olen vain tyytyväinen jos arkea eniten haittaavat oireet pysyvät kurissa. 

Vaikka tulevaisuus on kysymysmerkki, on yksi asia vain vahvistunut. En halua takaisin aiempaan työhöni. En halua työskennellä samassa yrityksessä, samojen ihmisten alaisuudessa, samassa porukassa. Haluan, sitten kun se mahdollista on, kääntää uuden sivun elämässäni.