Pienen tauon jälkeen

Hetkinen vierähti kun viimeksi tänne päivitin kuulumisiani. Viimeksi kun kirjoitin, olikin meneillään vieroitusoireet, jotka voin nyt sanoa jo jääneen taakse. Eli siis enää ei heitätä etäisyydet härän pyllyä eikä jatkuvia pikkusykäyksiä tunnu. Ainoastaan kovempi sykkeen nousu (kilpajuoksu bussin kanssa tms.) aiheuttaa samankaltaisia oireita, mutta tuokin on harvoin. 

Ja sain minä sen osa-aikaisen työnkin! Olen nämä ensimmäiset päivät ja viikot jaksanutkin, vaikka pöpöt ovatkin pitäneet välillä kotona lepäämässä. Mutta tuntuu, että jaksan ja onneksi alku on perehdytyksineen aika rauhallinen. Töitä on mahdollisesti ja toivottavasti tiedossa enemmänkin kuin vain 1-3 päivää viikossa, mutta aika näyttää. 

Jos aivan saisin toivoa, niin tekisin kyllä osa-aikaista varmasti pysyvämminkin. Sitä kun kerran päätyi oravanpyörään, jonka vauhti sen kuin vain kiihtyi, on enemmän merkitystä muullakin. Harrastuksista löytyy sellaisia, joista myös toivoisin joskus olevan rahallista hyötyä. Totuus on kuitenkin se, että jotta voin muuna aikana tehdä muuta, tarvitsen rahaa ja rahaa saadakseni on käytävä töissä. Eli katsotaan, päädynkö jossain vaiheessa tekemään täyttä viikkoa. 

Rahasta puheen ollen laskeskelin tämän pehmeän laskun onnistuvan kun selvitin, että minulla on mahdollisuus soviteltuun päivärahaan. Vasta viime viikolla selvisi, ettei sekään ole aivan niin varmaa. Minulle unohdettiin kertoa kun asiaa loppu vuodesta selvittelin, että terveydentila voi vaikuttaa asiaan. Eli jos en ole täysin työkykyinen, ei silloin voi olla oikeutettu päivärahaankaan... että kuinkas sattuikaan! Tätä asiaa on nyt väännetty ja käännetty ja nyt vain toivon, että asiat lutviutuu parhain päin. Uskaltaudun ottamaan riskin ja annan TE-toimiston pitää minua täysin työkykyisenä. Silloin on olemassa riski, että minulle tarjotaan työtä, ja jos kieltäydyn, sitä seuraa karenssi päivärahaan. 

Kaipaan aikaa, jolloin ei tarvinnut olla mitään hakemuksia ja anomuksia täyttämässä vaan kk-palkka kilahti tilille ja summakin oli ennakoitavissa ja tiedossa. Nyt hakemuksista ja selvityksistä huolimatta joutuu elämään pienessä epävarmuudessa. Mutta toisaalta näitä lippulappuja kun on tasaiseen tahtiin täyttänyt jo 2,5 vuotta, en jaksa enää panikoida tai kantaa huolta enempää. Nyt ainakin olen paremmissa voimissa kuin taistellessani kuntoutustuesta. Sitäkään en koskaan saanut, vaikka se olisi minulle kuulunut, mutta silti olen pärjännyt. 

Mutta hakemussekamelskasta huolimatta olen edelleen kiitollisin mielin siitä, että tilanteeni on parempi kuin sairauslomalla. Ja pikkuhiljaa opin, kuinka tunnistaa alkavia merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Pikkuaskelin edetään ja kun toukokuussa seuraavan kerran tapaan hoitavan lääkärini selviää, kuinka kykenevä työhön olen. 

Sähköiskujen jälkeen

Innostuin siitä, että tällä kertaa minun aikani sairastaa on loppusuoralla. Sairausloman jälkeen oli työkokeilu ja nyt työkokeilua seuraa paluu työelämään. Se tuntuu edelleen uskomattomalta! Niin hienolta, etten taida sitä vieläkään ymmärtää! Sain kuin sainkin itselleni osa-aikaisen työn (täyteen viikkoon en vielä pystyisikään) ja vieläpä paikasta, jonne jo joskus aiemmin haaveilin pääseväni!

Olo on siis todella kiitollinen! Sen pimeän tunnelin päässä voi oikeasti näkyä valoa, olematta kuitenkaan se päältä jyräävä juna. Niin monet kuopat koluttua ja monta kertaa kaaduttua juuri kun olin päässyt pystyyn, on nyt vuorossa jotain hyvää. En tosin vielä uskalla uskoa sitä täysin varmaksi ennen kuin nimi on paperissa. Sitä ennen jännitän, tapahtuuko jotain joka vie tämän mahdollisuuden nenäni edestä. Vaikka eikai minullakaan niin huonoa tuuria voi olla? 

Uudesta elämästä innostuneena päätin irtaantua myös lääkityksestä. Se olikin suunnitteilla vuoden vaihteeseen ja terpeutin valvonnassa sitten lähdin sitä toteuttamaan. Lääkeaineille olen ollut hurjan herkkä koko ajan ja nyttenkin kesän alusta on Cymbaltan annokseni ollut 37,5 mg, eli pienin mahdollinen. Joskus jos olin unohtanut lääkkeen, sen tunsi kyllä hyvin, vieroitusoireet alkoivat seuraavana päivänä takuuvarmasti. 

Lääkkeen lopetuksen aloitin ottamalla tuon yhden kapselin joka toinen päivä. Taisin niin mennä ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jätin vielä yhden lääkkeettömän päivän väliin. Otin lääkkeen joka kolmas päivä noin viikon ajan ja sitten vain päätin yhtenä aamuna, että enpä otakaan enää. Se päivä oli 18.12., jolloin olisi ollut taas aika ottaa kapseli, mutta 15.12. jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut. 

Osasin varautua, että oireetta ei lopetus tule menemään, eikä niin todella käynytkään. Kaikista helpointa on olla vain paikallaan, liikkumatta ja siirtämättä katsettakaan kovin paljoa. Ainakin alussa tuosta oli apua, vaikka joskus paikallaankin alkoi huimata tai zoomi ei oikein ottanut toimiakseen. 

Huimauksesta onkin tullut päivittäistä ja varsinkin liikkuessa etäisyydet tuntuvat heilahtavan hetkeksi aivan sekaisin ja sykähdys kulkee päästä rintaan. Sykäykset olen yhdistänyt myös sykkeen nousuun. Jos kävelen ripämmin tai vaikka nousen portaita reippain askelein, alkaa heitättää enemmän kuin muulloin. Pahimpina päivinä nuo sykäykset muuttuivat sähköiskuiksi, jotka ylsivät jalkoihin asti. Silloin onnistuin kaatumaankin pariin kertaan, sen verran etäisyyksien hahmottaminen ja tasapaino meni sekaisin. 

Noiden fyysisten sykäyksien (pehmeämpi tuntemus kuin sähköisku, muistuttaa sitä tunnetta kun säikähtää ja sen fyysisesti tuntee rinnassaan) lisäksi lääkkeen vähennys on vaikuttanut mieleen ja tunteisiin. Heti ensimmäisistä lääkkeettömistä päivistä alkaen huomasin olevani herkillä, itkin helposti ja koko ajan tuntui kuin saisin pidellä itseäni kasassa. Luulin sen aluksi johtuvan muusta, mutta kyllä se tuntuu vieroitusoireita olevan. Lisäksi pinna on ollut kireämpi. Olen välillä kuin tulta ja tappuraa, aiheestakin kyllä, mutta reaktioni on vain 10-kertaisina siihen normaaliin reaktioon nähden. 

Tänään on 12 lääkkeetöntä päivää takana ja vaikka edelleen huomaan noita sykäyksiä, alkaa psyykkinen puoli tuntua tasaisemmalta. Kun silloin tällöin vierotusoireita kuitenkin on, aloin uteliaisuuksissani googlettamaan, millaisia kokemuksia Cymbaltan lopettamisessa on muilla ollut. En tiedä kannatti tuo, nimittäin joillakin oireet ovat kestäneet jopa kuukausia! Minä kun ajattelin aloittaa työt tammikuun alkupuolella ilman oireiluja ja selvällä päällä! 

Vasta toisten kokemuksia luettuani, hoksasin, että viime aikojen unettomuus voi hyvinkin olla sitä kemiallista sekasotkua aivoissa, jota lääkkeen lopettaminen saa aikaan. Muutamana yönä on ollut hurjan vaikea saada unta, uni on ollut niin levotonta, että sen on miehenikin huomannut ja aamulla olen herännyt kuin haudasta nousseena. Nyt muutaman viime yö on uni tullut paremmin, eikä aamustakaan ole enää niin puolikuollut olo. 

Nyt onkin mielenkiintoista seurata kuinka kauan kestää, että aivot tottuu pärjäämään omillaan. Kuinka kauan kestää, että elimistö sopeutuu aikaan ilman Cymbaltaa. Ja suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, voisinko oikeasti pärjätä ja elää ilman lääkettä. Sitä odottelen ja toivon, että niin todella olisi. Olen valmis kohtaamaan elämän vuoristoradan ilman turruttavia apuja, koska se tasapaksu elämäkään ei loppuviimein ole hyväksi. Ainakaan kun sairaus ei enää ole niin valloillaan. Cymbalta oli minulle kuitenkin se oikea lääkkeen tuoma apu, jota kolmesta eri vaihtoehdosta testattiin. 

Nyt on kuitenkin aika lopettaa se, koska terapian voimin vahvistun ja opin opittavani tulevaa varten. Ja niinhän se onkin, että lääke auttaa pahimman yli, tasaa mieltä sen mitä pitää, että on sitten valmis työstämään itse ongelmat pois. Ja vaikka joskus se kipeää tekeekin aukaista kipeitä solmuja ja vaikka muuttuminen pois vanhasta joskus sattuukin, on hienoa huomata millaisen matkan on kulkenut ja kuinka paljon ehjemmäksi ihmiseksi kasvaa!

Jännittää

Kun on ensin tipahtanut pois sieltä työelämän oravanpyörästä ja saanut sitten elämään jotain rytmiä tai tolkkua kotona ollessa, voi muutokset äkkiseltään pelottaa ja jännittää. Niin kävi nyt kun tänään pyörät minun paluustani työn pariin liikahtivat tuuman verran eteenpäin. 

Työkyvystäni ei paljoa ole vielä tietoa, mutta vointi on kohentunut kuukausien aikana. Seuraavana vuorossa olisi kokeilla, kuinka kestän töissä edes pienissä määrin. Ja tämä kokeilu tapahtuisi työkokeilun puitteissa. Paluu entiseen ei kuitenkaan ole mahdollista. Onneksi! Ajatus paluusta saa aikaan jokalaista ahdistusta ja saa tuntemaan kuin olisin tekemässä u-käännöstä kohti mennyttä. Kaiken tämän jälkeen haluan sen puhtaan pöydän, jolta ponnistaa. 

Tapasin tänään sosiaalialan asiantuntijan, tai työkykyvalmentajan. Hän on tomeran tuntuinen henkilö ja tarttuu toimeen reippain ottein. Vaikka tuleva jännittää, koen olevani hyvissä käsissä. Ja mikä tärkeintä, minun parastani ajatellaan ja sitä, mikä paikka tai työ voisi minulle olla hyväksi. Olo on siis jännityksen keskellä myös turvallinen. 

Sain työeläkevakuutusyhtiöltä ennakkopäätöksen työkokeilusta, joten sen osalta ei pitäisi olla ongelmia. Vaikka olenkin enemmän miettinyt uusia suuntia ja uutta ammattia, tuntuu työkokeilu omassa ammatissani kuitenkin ihan järkeenkäyvältä. Onhan minulla koulutus ja ammattitaito jossain tuolla muistin sopukoissa eikä sitä varmasti kannata suoraan heittää hukkaan. Ja työkokeilun jälkeen selviää, olenko vielä kykenevä omaan ammattiini ja jos en, voin sitten alkaa stressaamaan uusien urien parissa :) 

Innokkaana en ammattiini ole palaamassa. Se kuitenkin taitaa kuulua asiaan, että työuupumuksen jälkeen ja sen pahan maun, joka töistä pois jäämisestä jäi, omaan työhön yhdistää paljon negatiivista. Toisaalta kun itse työstä olen ennen sairastumistani nauttinut, niin olen pikkuhiljaa alkanut nähdä itseäni jossain määrin samoissa tehtävissä, vaikkakin uudessa ympäristössä. Eikä mikään onneksi estä sitä, että opiskelisin kuitenkin joskus jotain muuta.

Sitten paluu maan pinnalle. Jännittää! Minun asioiden hoito on vielä vaikeaa ja hidasta. Nukun edelleen vaihtelevasti ja vointi voi jonkin paineen alla heikentyä. Vaikka ajatuksissa näen itseäni työssä käyvänä "normaalina" kansalaisena, pyörii mielessä kuitenkin ajatus siitä että mitä jos en onnistukaan. 

Olen tottunut kotona oloon. Nämä neliöt ja tutut seinät tekevät minulle turvapaikan. Niin hölmöltä kuin se voi toisen korviin kuulostaakin, tuntuu pelottavalta lähteä kotoa työelämän armoille uudelleen. Lähteä takaisin sinne, jossa jo kerrain uuvuin ja menetin kyvyn työskennellä. Sitten täältä kotoa löytyy koirat. Tämäkin kuulostaa varmasti hassulta, mutta mietin kuinka ne pärjäävät tunteja yksin kun minäkin olen töissä. Järki sanoo tähän väliin, että pärjäsiväthän ne hyvin täällä kun tein pitkää päivää. Kaikkeen tottuu, myös eläin. 

Mutta pään sisällä käyn melkoista kamppailua näiden ajatusten kanssa. Tahto suuntaa eteenpäin, mutta samalla jarruttaa. Järki potkii takamukselle ja pois kotoa, mutta samalla varoittaa toivomasta liikaa. Mutta aikahan sen näyttää, mihin pystyn ja mikä työkykyni loppupeleissä on ja kuinka pärjään kun uudelleen astun työelämään. Onneksi tätä elämää ei voi edes elää kuin se yksi askel kerrallaan, koska siinäkin on jo tehtävää minulle! 

Nyt kerään rohkeutta ja voimia työkokeilupaikan löytymiseen. Ja jännitän, niin hyvällä kuin pahalla :)

Uuden odottelua ja yhteistä hyvää

Tänään pitkästä aikaa olemme mieheni kanssa menossa kaupungin järjestämään kriisikeskukseen juttelemaan. Kävimme aiemmin keväällä siellä neljä kertaa ja nyt viimeinen viides kerta on jäljellä. Ongelmamme, toisin sanoen mieheni suku, ei ole muuttunut, mutta meidän tiimi on vahvistunut. Onneksi! Mutta itse otan, siinä sivussa miehenikin, kaiken tarjolla olevan avun vastaan. 

En tiedä mitä seuraa tämän viimeisen käynnin jälkeen. Tarvittaessa mietitään jatkoa jollain tapaa ja toisaalta toivoisin, että sellaista meille tarjotaan. Asiat, joiden kanssa painiskelemme, ovat kuitenkin sen verran suuria, ettei aina se oma pieni pää riitä niiden kanssa painiskelemaan. Jotenkin meistä molemmista on tullut vieraita tutuissa piireissä ja ulkopuolisia omiemme keskellä. Muutenkin kuin negatiivisessa mielessä. Meillä on toisemme ja se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin koskaan. 

Tulevaisuudessa on siis pitkästä aikaa jotain mitä odottaa. Myös omassa prosessissani selvitä masennuksesta takaisin terveiden kirjaan ja työelämään. Viime viikon käynti sosiaalialan asiantuntijan luona toi konkretiaa suunnitelmiin. Juuri kun olin päättänyt, että vaihdan alaani ja aloitan täysin uuden sivun elämässäni, onkin ainoa järkevä minun kohdallani työkokeilu omalla alallani. 

Paluu takaisin samoihin tehtäviin ei tunnu hyvältä, mutta ymmärrän että tämäkin on kokeiltava. Työeläkevakuutusyhtiö on mukana sitten helpommin uudelleenkouluttautumisessa jos nähdään ensin, kuinka omassa ammatissani sujuu. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata samaan toimipisteeseen, sen tyrmäsi aika voimakkaasti myös tämä asiantuntija. Yritämme löytää tarpeeksi erilaista työnkuvaa ammattini puitteissa ja se kuulostaa minulle jo paljon helpommalta askeleelta. 

Jos sitten käy niin, että työkokeilu epäonnistuu, alkaa mietintä siitä täysin uudesta sivusta elämässä. Silloin joudun enemmän pyörittämään mielessä sitä, että mikä minusta sitten isona oikein tulisikaan. Sitä miettiessä olen nyt saanut ainakin vain suuren ahdistuksen aikaiseksi. Liekö syynä masennus, kun en saa otetta mistään ajatuksesta tai vaihtoehdosta. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat liian kaukaisilta, että voisin saada niistä kiinni. Mutta nyt voin hetkeksi keskittyä työkokeiluun ja siihen, kuinka se sitten syksyllä menee. 

Vaikka työelämään odotan pääsevänikin, huomaan jännittäväni tulevaa. Kodista on tullut se oma turvallinen linnake, jonka seinien sisäpuolella on hyvä olla. Uskaltaudun ulos, mutta olen mielelläni täällä koiriemme kanssa. Toisaalta muistikuvat työelämästä eivät ole kovin ruusuisia. Parhaiten muistan sen ajan ennen sairauslomaa. Silloin ne seinät alkoivat kaatua päälle ja olisin vaikka ennemmin kuollut kuin herännyt uuteen työpäivään. 

Tiedän useamman joka nauttii työstään. Välillä mietin, mikä silloin on vialla. Onko oma elämä muuten huonoa jos töissä on mukavaa? Mutta onhan minullakin ollut niitä aikoja kun töihin lähtö ei tuntunut pahalta. Saatoin joskus jopa jäädä rupattelemaan työkavereiden kanssa vaikka työaika oli jo päättynyt. Ei ollut kiirettä pois eikä työ tuntunut niin pahalta. Voinkohan tulevaisuudessa löytää jotain samankaltaista? Voisiko työelämä olla vaikka vain neutraali, ei kamala mutta ei hyväkään paikka? Sen taitaa aika näyttää. 

Lääkkeen annoksen pienentäminen on osoittautunut hyväksi. Pää on edelleen selvemmän tuntuinen nyt kuin ennen ja vieroitusoireitakaan ei enää ole niin paljoa. Toisaalta, jostain syystä pienikin viive lääkkeen ottamisessa saa aikaan vieroitusoireet ja paljon voimakkaampana kuin isomman annostuksen kanssa. Eilen päivällä viimeksi huomasin oireista, etten aamulla ollut lääkettä ottanutkaan. Aiemmin oireet tulivat vasta illalla tai seuraavana päivänä. 

Mutta pitkästä, pitkästä aikaa voin huomata pieniä askelia eteenpäin. Jotain tapahtuu ja on jotain mitä odottaa. Se on yllättävän iso asia nyt kun elämä muuten tuntuu lähes pysähtyneen tänne kotiin. Pessimisti ei pety ja siksi en uskalla iloita näistä liikoja. Voihan se olla, että huomenna matto katoaa taas jalkojen alta. Mutta kun kirjoitan tämän ylös, voin ainakin joskus lukea että on oikeasti jotain tapahtunut. Ja nimenomaan siihen parempaan suuntaan. 

Masentava masennus

Monien muiden tietämieni sairauksien lisäksi, masennus on nykyisin yksi niistä, joita en toivoisi edes vihamiehelleni. Vaikka nyt voin itsekin huomata joitain merkkejä toipumisestani, on masennus silti tiukasti minussa. Kuinka tiukasti ja saadaanko se joskus irroittamaan otteensa? Se jää nähtäväksi.

Voimia ei vain ole eikä niitä tunnu mistään löytyvänkään. Ruokavalioremontin jälkeen voisi luulla, että vireystila kohenisi. Niin ainakin monelle käy, minulle ei. Samoin lisääntyneen liikunnan voisi luulla vaikuttavan. Sitä jopa suositellaan kaikille jaksamista parantamaan. Mutta ei, ei vaikutusta. Suoraan sanottuna mikään ei tunnu missään. Toki viidellä kilolla keventynyt kroppa antaa hieman syytä tyytyväisyyteen, mutta vain hieman. 

Nyt vain kaipaisin sitä, että voisin tuntea tunteita, joita ennen tunsin ja jaksaa. Ennen kaikkea haluaisin jaksaa niinkuin ennen ja löytää sen kultaisen keskitien. Koska vielä on ne energisemmät päivät, jolloin painan eteenpäin melkein kykenemättä lopettamaan. Niinä päivinä imaisen kerralla energiavarastoni tyhjäksi ja niitä lataillaan sitten parikin päivää, joskus enemmänkin. Tämä tuli nähtyä näiden muutaman päivän aikana. Onko syynä sitten masennus itse, se yhdistettynä vaativaan persoonaan, lääkkeen aiheuttamaa vai kenties hormonien heittelyä? 

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukkumatti taisi kiiruhtaa ohitseni. Mieheni nukahti puolilta öin ja siinä tasaista tuhinaa kuunnellen olin hereillä vielä kolmelta. Seuraavana aamuna, yhden heräämisen jälkeen, heräilin kahdeksan maissa. Tiedossa oli suureen peräkonttikirppistapahtumaan meno, mutta onneksi ei sentään myymään.

Kirppistori kierrettiin, kävimme syömässä ja suuntasimme kotiin. Siinä kohtaa alkoi väsymys painaa, mutta sisäisen piiskurin voimin sain itseeni vauhtia. Sitä vauhtia ei meinannutkaan saada pysähtymään. Touhusin niin sisällä kuin pihalla, jopa illalla sänkyyn mennessä matkalla järjestelin kaikkea mitä vain huomasin. Sain piiskurin kuitenkin hiljenemään ja vedin peiton korviin. 

Tässä sitten tuon ekstratehokkaan hetken jälkeen on muisti takkuillut ja voimat olleet vähissä. Aamupäivien menojen jälkeen en ole loppupäivinä jaksanut tehdä mitään. En ole edes saanut ruokaa eteeni. 

Reilun viikon päästä onkin sitten aika psykiatrille. Tällä kertaa odotan sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olen jo täysin motivoitunut irrottautumaan lääkityksestä ja näkemään mitä se tuo tullessaan. Haluan näiden kaikkien kuukausien jälkeen kohdata masennukseni ilman lääkeaineita. Haluan nähdä mitä se sitten on. Jollain tapaa nimittäin luulen, ettei tämä tästä paljoa huonommaksikaan voi mennä. Tai ainakin ne pohjamudat on jo aiemmin nähty, joten nekään eivät pelota. 

Katsotaan siis, mitä tuleva tuo. Juuri nyt minua masentaa masennukseni ja nämä vuodet ja kuukaudet, joita olen se mukanani rämpinyt. Olenko tehnyt itse jotain, mikä on tämän kaiken saanut aikaan? Olisiko asiat toisin, jos olisin oireisiini reagoinut ajoissa? Pääsenkö tästä vielä joskus eroon?

Pientä piristymistä kolmikannan jälkeen

Tiistaina oli toinen erä kolmikantakeskustelusta. Paikalla oli tällä kertaa minun lisäksi vain lähin esimieheni ja työterveyslääkäri. Ei ylempää tahoa, jolla olisi ollut päätäntävaltaakin tilanteeseeni... Mitä sekin kertoo? Ei varmastikaan siitä, kuinka vakavasti tilanteeni otetaan tai kuinka tärkeä asia on. 

Etukäteen en kokenut paljoakaan stressaavani tuota keskustelua. Olin kuitenkin hurjan uuvuksissa, josta viime kirjoituksessani kerroinkin. Viikko sitten sunnuntaina sain kuitenkin (ilmeisesti pienen paniikin siivittämänä) piristystä ja hääräsin kotonamme aikalailla taukoamatta. Siivosin, järjestelin, tein kaikenlaista, jaksoin tai en. Eli päästin vaativuuden taas määräämään tahtia. 

Maanantaina tilanne oli jo toinen ja uupumus valtasi minut. Illalla jännitystä alkoi jo selvästi olla ja otinkin seuraavaa päivää varten Propralin esille. Vaikka tällä kertaa minua ei vallannutkaan kauhu, kuten ensimmäisen keskustelun lähestyessä, jännitin työnantajatahon kohtaamista. Jännitin sitä, mitä keskustelu tuo tullessaan ja myös sitä, tuleeko mikään muuttumaan. 

Keskustelu meni yllättävän kivuttomasti, vaikka itku pääsikin. Se pääsi, kun puolustin omaa ammattitaitoani ja pidin puoliani. Vaikka epäilin välillä omia sanojanikin, vain koska en ole tottunut kehumaan itseäni, tiesin olevani oikeassa. Olin suoriutunut tehtävistäni hyvin ja hoitanut parhaani mukaan työni. 

Minulle yllätykseksi tuli se, että ennen niin ymmärtäväinen esimieheni, olikin kääntänyt mielipidettään aiemmasta. Tällä kertaa oma tapani tehdä töitä, oma tunnollisuuteni, olikin syy työuupumukseeni. Työnantajan puolelta siihen ei tuntunut olevan syitä eikä syytä ollut myöskään miettiä toisenlaista toimintatapaa. Minun pitäisi vain oppia tekemään työni toisin, tarkemmin sanottuna nopeammin ja tehokkaammin. 

Tämä keskustelu sai mielen maihin, mutta samalla vahvisti pitkään kytenyttä ajatusta siitä, etten voisi palata takaisin. En samoihin tehtäviin. Selvitykseen jäi, voiko työnantajani tarjota muunlaisia tehtäviä. Epäilenpä, että olisi. 

Pari seuraavaa päivää meni taas tuttuun tapaan uuvuksissa. Nukuin nyt jo päikkäreitäkin enkä jaksanut tehdä juuri mitään. En kokenut juurikaan tuntevani mitään erityistä, olin vain aika takki tyhjä. Toki tulevaisuus taas alkoi ahdistamaan, koska horisonttiin ilmestyi taas se sama suuri kysymysmerkki. Mikä minusta tulee? Mitä on sairausloman jälkeen? En tiedä..

No, nyt on olo aika luottavainen. Mistä lie puristankin sen pisaran positiivisuutta mutta uskoisin, että jokin ratkaisu vielä löytyy. Nyt on vain keskityttävä toipumiseen ja elämiseen se yksi ainoa päivä kerrallaan. Olo on jopa virkeämpi taas, jaksan puuhastella ja päiväunetkin on jäänyt nukkumatta taas. Vaikka mistään en kykenekään nauttimaan tai ilosta hihkumaan, on joku osa minusta iloinen siitä, että uupumus on edes vähän vähemmässä roolissa arjessani. Se katala takertuja kun imee voimat ja tekee elämästä raskasta. 

Mutta tämä pirteämpi minä aloitti jopa kuntosalitreenin personal trainerin opastuksella. En tiedä kuinka olen onnistunutkaan järjestämään itseni salille ja jopa ohjattuun treeniin, mutta joku ääni päässäni käskee puskemaan. Ja minähän pusken, vaikka sen harmaan kiven läpi :)

Nyt mennään eikä meinata...

Olen luonteeltani aika utelias, avoin uusille asioille ja helppo uhri yllytyksille. Tuohon kun lisää vielä pienen ripauksen kilpailuviettiä, on yllytyshulluus hyvin paketissa. Ja nyt taas mennään kohti tuntematonta, vaativa persoonallisuus tietenkin piiskurina!

Viimeksi kirjoitinkin jumittavasta ongelmastani, niistä kroppaani kertyneistä läskeistä. No, nyt siskoni innoittamana, päätin antaa niille häädön ja otin osaa Fitfarmin kuuden viikon superdieettiin. Se alkaa tänään ja se kestää kokonaiset kuusi viikkoa. Sen aikana on mahdollista tipauttaa jopa 10 kiloa. Kuulostaa houkuttelevalta, varsinkin kun kesä lähestyy ja minä taivastelen makkaroita, joita löytyy aivan uusista paikoista kehoani. 

Mutta olen itseasiassa aika peloissani... Nyt vasta todella ymmärrän, että kuulun lohtusyöppöihin ja olen heti päätöksen (ja maksun) jälkeen miettinyt kaikki herkut läpi, joihin ei ole asiaa koskea seuraavien viikkojen aikana. Voin napsia päivän tarvittavat kalorit suklaalla ja muulla herkulla ja jättää terveellisen ruuan pois. Toisaalta se ruuan tekeminen kun on ollut aikamoinen haaste koko sairausloman aikana, niin nyt sitä sitten pitäisi pystyä tekemään.. hui!

Pelottavaa on myös tietyn rytmin ja ohjelman seuraaminen. Tämä on ensimmäinen kerta sairauslomallani kun olen jossain määrin tällaiseen sitoutunut. Aamuheräämiset on jo ajoittunut hyvin klo 8-9 välille, mutta muuten päivä on mennyt hyvin vaihtelevalla rytmillä. Syön kun jaksan tai kun nälkä on tarpeeksi kova. Nyt olisi tarkoitus pitää ruokailussa rytmiä ja syödä vain tarkkaan laaditun ohjelman mukaan. 

Toisaalta suurena motivaationa on painonpudotus. Olen tuskastellut tässä jo viikkoja ja kuukausia läskieni kanssa ja sillä on ollut hurja vaikutus itsetuntooni ja mielialaani. Voi siis olla mahdollista, että tämän jälkeen voisin paremmin myös henkisesti. Niin ainakin toivon! Ja toisaalta, nyt kun joku kertoo, mitä milloinkin syön, on yksi ongelma vähemmän. Ruuan keksiminen kullekin päivälle on nimittäin aikamoista kun nämä voimavarat ovat mitä ovat. Ruokapuolen hoitaminen on ollut ahdistavaa kaikkinensa, joten hyvällä tuurilla tämä projekti helpottaa myös sitä. 

Tämä aamu meni vielä perinteisellä aamupalalla, maustamattomalla jogurtilla ja myslillä, koska vielä en ole täydentänyt kaappiani tarvittavilla ruuilla. Tänään on tarkoitus tehdä ostokset minulle ja miehelleni (joka minua tukeakseen lähtee myös mukaan!) ja sitten show alkakoon! 

Superdieetti alkaa kovin inhottavalla tavalla, nimittäin itsensä kuvaamisella alusvaatteisillaan. Etoo jo valmiiksi nähdä itsensä kaikkine kiloineen edestä, sivulta ja takaa.. Mutta toivon, että jonkin ajan päästä voin verrata peilikuvaa kuviin ja hymyillä saavutuksille. 

Nyt siis vain peukut kohti taivasta ja menoksi!

Jumittava ongelma

Aiemmin ongelmani oli paisuva. Se suureni pikkuhiljaa kunnes oma pinnani alkoi kiristyä tarpeeksi ja pyysin jo lääkäriltäni apua. Nyt tämä ongelmani on jämähtänyt paikalleen. Se  piinaa liikkumatta minnekään, nimittäin paino. Sanonnasta "Luota läskiin, se ei jätä hyvinä eikä pahoina päivinä" on tullut liiankin totta elämässäni. 

Paino nousi vuoden sairauslomalla ollessa yli kymmenen kiloa. Nyt mittari on jäänyt näyttämään 13 kiloa enemmän kuin sairauslomalle jäädessäni ja olen vakavasti alkanut miettiä puntarin vaihtamista. Mutta epäilen, ettei ongelma poistu sillä, koska vaatteet kiristävät aivan samoin kuin syksyllä. Ja sitä kun ei enää ole parikymppinen, ei paino muutu ollenkaan niin helposti. Kovalla työllä onnistun saamaan puoli kiloa pudotettua, mutta sitten kun herkuttelen yhden kerran, on painoa tullut tuplasti sen verran takaisin. 

Kesän lähestyessä paino alkaa vaivata enemmän. Kun talvea kohti alkoi pukeutua peittävämmin ja peitellä makkaroitaan vaatekerrosten alle, alkaa nyt ahdistamaan ajatus taas paljastaa totuutta kun ei enää toppavaatteet sitä peitä alleen. Bikinikunnosta ei siis ole puhettakaan tämän sairastelun aikana, ainakaan minulla! 

Jotkut (minun näkökulmasta onnelliset) laihtuvat masennuksen aikana, mutta kuinka ollakaan, minun tuurilla vaikutus on ollut täysin päinvastainen. Luultavasti kiloja minuun sai kertymään Venlafaxin, jonka piti ennemminkin laskea painoa. Vain hyvin, hyvin harvoissa tapauksissa lääke saattoi sitä lisätä. En todellakaan koe olevani onnekas ollessani muuta kuin tyypillinen tapaus. 

Nyt Cymbaltan kanssa olen pysynyt samoissa kiloissa. Siinäkin yleinen haittavaikutus on painon lasku, mutta tämänkin lääkkeen kohdalla olen harvinaisempaa sorttia. Melko harvinaisena haittaoireena on painon nousu, mutta onneksi en enää ole kuin mäkeä alas vierivä lumipallo. 

Mutta mitä sitten tekee masentunut ihminen jota paino ahdistaa? Hän aikansa tsempattuaan avaa suklaalevyn, syö sen ja potee vielä suurempaa morkkista kuin ennen sitä! Paperi sujautetaan roskiksen pohjalle, ettei puoliso järjen äänenä kertoisi teon olleen mitä typerin. Erityisesti kun toiveissa olisi olla hoikempi. Kun konstit eivät tepsi, on luovuttaminen aina tosi lähellä. Kun salaattia on pureskellut aikansa, ottanut hölkkäaskelia ja jumpannut kotona puntarin muuttamatta lukemiaan, ei innostusta enää löydy ja sitä lohduttaa itseään herkulla. Fiksua!

Jospa suunnitelmat toteutuvat ja kesällä voisi alkaa purkaa lääkitystä! Odotan sitä, koska vaikkei kaikkiin haittaoireisiin kiinnitä läheskään aina huomiota, on niitä yllättävän paljon lääkkeessä kuin lääkkeessä. 

Yksinäisyys

Aavistelin jo aiemmin kun vointi pysytteli jo toista tai kolmatta viikkoa aika hyvänä, että takapakkia voinnissa on varmaankin odotettavissa. Ja oikeassahan sitä tuli oltua. En tosin halua piruja maalailla seinille vaan ennemminkin yritän pysytellä positiivisin mielin. Tuo aavistelu perustui lähinnä kokemukseen aiemmasta ja jo tutusta toipumisen aaltoliikkeestä. 

Tämä viikko on mennyt aika uuvuksissa, ystäväni U on siis palannut kylään. Se minun uskollinen seuralaiseni! Parin päivän ajan on mieleni ollut myös surullinen, ehkäpä pitkästä aikaa masentunut. Juuri nyt tuntuu, etten jaksa tähystellä horisonttiin valoa ja sitä parempaa elämää etsien, vaan jumitan paikallani näkemättä eteeni. 

Olen yksin. Tai en ole sitä, koska minulla on rakastava puoliso rinnallani ja hyvä ystävä kulkemassa vierelläni niin hyvät kuin huonot ajat. Minulla on myös siskoni perhe, joka tukee toipumisessani ja muutama ihana ihminen lähellä. Olen näistä enemmän kuin kiitollinen, ja siksi tuntuu jopa kohtuuttomalta tuntea yksinäisyyttä siitä huolimatta. Mutta kaipaan ihmisiä, jotka elivät vierelläni kun meni hyvin. Nyt kun tarvitsisin kaikkia lähimmäisiäni, olenkin yllättävän yksin. 

Miestäni yritän säästää kaikelta kuormittavalta, koska hänellä on tarpeeksi huolia ja paineita. En siksi hänelle kaada tunteitani tai ajatuksiani. Sitä kun päivät pitkät on kotona, välillä pystymättä edes syömään, on tunne kuin olisi pudonnut elämän kyydistä johonkin. Johonkin, jonne ei kuulu, mutta pääsemättä enää takaisin muiden sekaan. Tietämättä edes, mihin pitäisi päästä.

En kuulu työelämään, en kykene sinne vielä. En kykene samanlaiseen sosiaaliseen elämään kuin ennen ja sairauden myötä olen vältellytkin kontakteja. Ei ole kiva olla se, jonka kuulumisiin ei aina niin hohdokasta kuulu vaan joka rämpii siellä suossaan. Ei ole kiva kertoa hyvinä kuulumisina sitä, että on onnistunut siivoamaan tai suoriutunut kauppareissusta, tai että on jopa kahtena päivänä peräkkäin onnistunut laittamaan ruokaa. Sitä tahtomattaan pysyttelee etäällä, ettei ahdistaisi tai ikävystyttäisi muita huonoilla kuulumisillaan tai surkealla elämällään. Ja toisaalta kun sitä itsekin niin kaipaisi olevansa terve, ei totuuden päästäminen suustaan tunnu hyvältä itsestäkään.

Aiemmassa, terveemmässä elämässäni, ihmisiä oli enemmän ympärilläni. Nyt huomaan kokevani yksinäisyyttä ja kaipaavani niitä lähimpiä, joiden ajattelin vierellä pysyvänkin. En tiedä olenko jopa häpeäksi toisille heistä, olenko tuottanut pettymyksen sairastumalla, mutta en koe olevani tarpeeksi hyvä. Mutta juuri heikoimmillaan sitä tarvitsisi niitä kanssaeläjiä, tarvitsisi sitä tunnetta, että vaikka maailma on osittain kääntänyt selkänsä niin heille silti olen se sama kuin ennen. Ja vaikka tiedän olevani ajatuksissa, ei se korvaa sitä konkreatiaa, joka veisi pois tätä yksinäisyyttä.

Tänään, juuri nyt, koen olevani hurjan yksin. Rutistan koiriani enemmän, heistä on tullut todellinen arkeni henkireikä! Ilman niitä olisi arkeni täällä kotona tyhjää. Nettiin hukutan ajatukseni päivittäin, mutta se ei täytä sitä tyhjyyttä sisälläni. Onneksi nuo karvaiset ystäväni iloitsevat minut nähdessään, olinpa paremmissa voimissa tai lopen uupunut. Tänään näin, huomenna ehkä paremmin. 

Uusi vuosi ja uudet mahdollisuudet?

Vuosi on vaihtunut ja raketitkin on ammuttu. Me tosin lähdimme keskelle metsää pakoon sitä pauketta ja räiskyntää, että koiriemme ei tarvitsisi pelätä. Uuden vuoden päivänä mieheni sitten keräsi raketin jäämiä niin automme katolta kuin pihastamme. 

On muuten hassua, miten joku niin mukava kuin uuden vuoden vietto, onkin tullut niin vastenmieliseksi. En enää välitä yhtään raketeista kun katson sylissäni tärisevää pientä eläintä. Eikä rauhallista paikkaa tahdo enää olla lähimailla. Pihamme vieressä on hyvä paikka raketeille, pari vuotta sitten talon molemmin puolin. Jopa sinne metsään kuului pauke ja enemmänkin tuli mieleen sotatantereet tykinlaukauksineen kuin iloinen juhla. 

Vuoden vaihtuessa tulee väkisinkin kerrattua se mennyt. Mennyt vuosi oli meille aika poikkeuksellinen ja itseasiassa se vaikein aiemmista. Takana on ensimmäinen kokonainen kalenterivuosi pois työelämästä, ensimmäinen vuosi syöden reseptilääkkeitä ja ensimmäinen vuosi olematta terve. Paljon on ollut uutta eikä aina niin hyvääkään. 

Tuntuu kuin olisin vuoden ajan ollut kuin lastu laineilla. Olen ajelehtinut vailla päämäärää tai voimia suunnata pientä lastuani jonnekin. Olen vain mennyt mukana ja oikeastaan katsonut elämää sivusta. Ollut ulkopuolinen monessakin asiassa ja katsonut maailmaa omasta kolostani. 

Vaikka takana on raskas vuosi niin on sitä hyvääkin kerrottavaa. Hyvä ystävyys on syventynyt ja olen saanut vierelleni ihmisen, joka jakaa niin ne ylä- kuin alamäet kanssani. Emme voi toistemme vaikeuksia poistaa, mutta olemme voineet sen taakan jakaa ja siten helpottaa taivaltamme. Olen saanut uuden lenkkikaverin ja ihmisen, jolle minun ei tarvitse olla enempää kuin olen, Tuntuu hyvältä kun ei tarvitse suojautua kulisseihin. Viime vuoden jälkeenkin jaksan edelleen uskoa, että tämän tien päässä odottaa jotain parempaa. Se paras on vasta edessä ja siihen haluankin uskoa!

Mutta mitä tuleva vuosi tuo? Toiveikkuus tuo mieleen uusia avonaisia ovia mieleeni ja ajatuksia siitä, mitä vielä tulen elämälläni tekemään. Pelko kuitenkin näyttää todelllisuutta, ehkä mikään ei muutu tulevanakaan vuonna. Entä jos edessä onkin toinen yhtä raskas tai raskaampi vuosi? 

No, päivät etenevät omalla painollaan ja elämä menee eteenpäin. Tavalla tai toisella. Emme onneksi voi elää kuin tämän yhden päivän kerrallaan. Jää siis nähtäväksi mitä edessä on ja hyvä niin. 

Toivotan kaikille blogin lukijoille parempaa uutta vuotta ja kaikkea hyvää! Pidetään liput korkealla!