Sähköiskujen jälkeen

Innostuin siitä, että tällä kertaa minun aikani sairastaa on loppusuoralla. Sairausloman jälkeen oli työkokeilu ja nyt työkokeilua seuraa paluu työelämään. Se tuntuu edelleen uskomattomalta! Niin hienolta, etten taida sitä vieläkään ymmärtää! Sain kuin sainkin itselleni osa-aikaisen työn (täyteen viikkoon en vielä pystyisikään) ja vieläpä paikasta, jonne jo joskus aiemmin haaveilin pääseväni!

Olo on siis todella kiitollinen! Sen pimeän tunnelin päässä voi oikeasti näkyä valoa, olematta kuitenkaan se päältä jyräävä juna. Niin monet kuopat koluttua ja monta kertaa kaaduttua juuri kun olin päässyt pystyyn, on nyt vuorossa jotain hyvää. En tosin vielä uskalla uskoa sitä täysin varmaksi ennen kuin nimi on paperissa. Sitä ennen jännitän, tapahtuuko jotain joka vie tämän mahdollisuuden nenäni edestä. Vaikka eikai minullakaan niin huonoa tuuria voi olla? 

Uudesta elämästä innostuneena päätin irtaantua myös lääkityksestä. Se olikin suunnitteilla vuoden vaihteeseen ja terpeutin valvonnassa sitten lähdin sitä toteuttamaan. Lääkeaineille olen ollut hurjan herkkä koko ajan ja nyttenkin kesän alusta on Cymbaltan annokseni ollut 37,5 mg, eli pienin mahdollinen. Joskus jos olin unohtanut lääkkeen, sen tunsi kyllä hyvin, vieroitusoireet alkoivat seuraavana päivänä takuuvarmasti. 

Lääkkeen lopetuksen aloitin ottamalla tuon yhden kapselin joka toinen päivä. Taisin niin mennä ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jätin vielä yhden lääkkeettömän päivän väliin. Otin lääkkeen joka kolmas päivä noin viikon ajan ja sitten vain päätin yhtenä aamuna, että enpä otakaan enää. Se päivä oli 18.12., jolloin olisi ollut taas aika ottaa kapseli, mutta 15.12. jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut. 

Osasin varautua, että oireetta ei lopetus tule menemään, eikä niin todella käynytkään. Kaikista helpointa on olla vain paikallaan, liikkumatta ja siirtämättä katsettakaan kovin paljoa. Ainakin alussa tuosta oli apua, vaikka joskus paikallaankin alkoi huimata tai zoomi ei oikein ottanut toimiakseen. 

Huimauksesta onkin tullut päivittäistä ja varsinkin liikkuessa etäisyydet tuntuvat heilahtavan hetkeksi aivan sekaisin ja sykähdys kulkee päästä rintaan. Sykäykset olen yhdistänyt myös sykkeen nousuun. Jos kävelen ripämmin tai vaikka nousen portaita reippain askelein, alkaa heitättää enemmän kuin muulloin. Pahimpina päivinä nuo sykäykset muuttuivat sähköiskuiksi, jotka ylsivät jalkoihin asti. Silloin onnistuin kaatumaankin pariin kertaan, sen verran etäisyyksien hahmottaminen ja tasapaino meni sekaisin. 

Noiden fyysisten sykäyksien (pehmeämpi tuntemus kuin sähköisku, muistuttaa sitä tunnetta kun säikähtää ja sen fyysisesti tuntee rinnassaan) lisäksi lääkkeen vähennys on vaikuttanut mieleen ja tunteisiin. Heti ensimmäisistä lääkkeettömistä päivistä alkaen huomasin olevani herkillä, itkin helposti ja koko ajan tuntui kuin saisin pidellä itseäni kasassa. Luulin sen aluksi johtuvan muusta, mutta kyllä se tuntuu vieroitusoireita olevan. Lisäksi pinna on ollut kireämpi. Olen välillä kuin tulta ja tappuraa, aiheestakin kyllä, mutta reaktioni on vain 10-kertaisina siihen normaaliin reaktioon nähden. 

Tänään on 12 lääkkeetöntä päivää takana ja vaikka edelleen huomaan noita sykäyksiä, alkaa psyykkinen puoli tuntua tasaisemmalta. Kun silloin tällöin vierotusoireita kuitenkin on, aloin uteliaisuuksissani googlettamaan, millaisia kokemuksia Cymbaltan lopettamisessa on muilla ollut. En tiedä kannatti tuo, nimittäin joillakin oireet ovat kestäneet jopa kuukausia! Minä kun ajattelin aloittaa työt tammikuun alkupuolella ilman oireiluja ja selvällä päällä! 

Vasta toisten kokemuksia luettuani, hoksasin, että viime aikojen unettomuus voi hyvinkin olla sitä kemiallista sekasotkua aivoissa, jota lääkkeen lopettaminen saa aikaan. Muutamana yönä on ollut hurjan vaikea saada unta, uni on ollut niin levotonta, että sen on miehenikin huomannut ja aamulla olen herännyt kuin haudasta nousseena. Nyt muutaman viime yö on uni tullut paremmin, eikä aamustakaan ole enää niin puolikuollut olo. 

Nyt onkin mielenkiintoista seurata kuinka kauan kestää, että aivot tottuu pärjäämään omillaan. Kuinka kauan kestää, että elimistö sopeutuu aikaan ilman Cymbaltaa. Ja suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, voisinko oikeasti pärjätä ja elää ilman lääkettä. Sitä odottelen ja toivon, että niin todella olisi. Olen valmis kohtaamaan elämän vuoristoradan ilman turruttavia apuja, koska se tasapaksu elämäkään ei loppuviimein ole hyväksi. Ainakaan kun sairaus ei enää ole niin valloillaan. Cymbalta oli minulle kuitenkin se oikea lääkkeen tuoma apu, jota kolmesta eri vaihtoehdosta testattiin. 

Nyt on kuitenkin aika lopettaa se, koska terapian voimin vahvistun ja opin opittavani tulevaa varten. Ja niinhän se onkin, että lääke auttaa pahimman yli, tasaa mieltä sen mitä pitää, että on sitten valmis työstämään itse ongelmat pois. Ja vaikka joskus se kipeää tekeekin aukaista kipeitä solmuja ja vaikka muuttuminen pois vanhasta joskus sattuukin, on hienoa huomata millaisen matkan on kulkenut ja kuinka paljon ehjemmäksi ihmiseksi kasvaa!

Vaaniva vaativuus

Viimeaikaset tapahtumat (nimettömien kirjeiden mysteeri) on herättänyt minussa taas vaativan persoonallisuuden pintaan. Ilmeisesti puran ahdistusta, kiukkua tai mitä ikinä, järjestelemiseen. 

Henkeä on taas ahdistanut ja toisen nimettömän kirjeen saatua myös pumppu rytmitteli joitakin kertoja epätahtiin. Kirjeiden mysteeri onneksi on nyt selvinnyt ja asia alkaa jäämään onneksi taka-alalle. Mutta vaikutukset vielä näkyy ja tuntuu voinnissani. Eipä se taida ihme ollakaan. 

Ensimmäistä kertaa sairauslomani aikana minulla oli viiden päivän putki, kun jaksoin joka päivä touhuta jotain. Menojakin oli enkä seuraavaa päivää maannutkaan sohvalla kykenemättä tekemään mitään. Tuon putken jälkeen oli yhden päivän uuvahdus, jolloin istuin paikallani, mutta sen jälkeen  vaativuuden piiska taas heilahti ja jatkoin uurastusta. 

Viime aikoina elämämme ei ole ollut kovin kummoisessa hallinnassa tai järjestyksessä. Masentunut mieli tekee kaikesta haastetta ja siinä meillä on ollut mieheni kanssa tekemistä ja jaksamista. Jopa niin, että miehenikin on saanut ponnistella oman vointinsa vuoksi. Hallinnan tarve selvästi minulla on ja siksi terapiassa olemme pohtineetkin, että hallintani keskittyykin nyt tavaroiden läpikäyntiin, turhan pois heittämiseen ja uudelleenorganisointiin kotonamme. 

Tyhjensin yhden osan vaatehuoneestamme, kävin jokaisen laatikon läpi, imuroin vaatehuoneen joka nurkan ja pakkasin tavarat uudelleen. Samalla kun tein inventaarion. Ahersin monta tuntia putkeen ja vain pakosta (kun nälkä oli jo tarpeeksi kova tai kun vessaan menoa ei vain voinut enää siirtää) pidin tauon. Kuulostaa varmasti monen korviin hulluutta, mutta tervetuloa vaativan persoonan maailmaan! Se on hullua!

Helpommaksi tämän persoonahäiriön kanssa elämistä ei tee se, että nautin niin kovasti lopputuloksesta. Kun katson siistiin vaatehuoneeseen tai kodinhoitohuoneemme kaappeihin, joissa jokaisella tavaralla on oma paikkansa, nautin! Mutta se vie veronsa ja sillä on hintansa. Yhtenäkin iltana ennen puoltayötä mieheni toppuutteli lopettamaan kun vielä riehuin imurin kanssa. Tai kun vielä sänkyyn päästyäni vielä mietin, että jos kuitenkin tekisin vielä jotain. Yhden illan pelastus oli se, kun mieheni nukahti käsi ympärilläni. En raaskinut herättää häntä lähtemällä touhuamaan. 

Kaikki tämä häärääminen alkoi kun ensimmäinen mystinen syyttävä ja elämäämme puuttuva kirje tuli. Olen kahdesti itkenyt tämän ahdistuksen vuoksi, mutta molemmilla kerroilla vain vähän. En ole huutanut kiukkua ja viihani. En raivonnut pettymystäni. Terapeutin sanoin, olen aika viilipytty. Pinnan alla voi kuohua, mutta puran sen muuhun. Näin se varmasti on, ainakin mitä katson aikaansaamaani jälkeä kodissamme. 

Mutta onneksi on Propral! Se rauhoittaa ja vieläpä huomaamatta. Se on ollut pelastukseni niinä hetkinä, kun haluan päästä vaikeasta hengityksestä ja yleisestä ahdistuksesta eroon. Sitä sai miehenikin reseptin kun hän alkoi käymään kierroksilla. Voimme siis tiukan paikan tullen napata napit naamaan :) 

Olen kuitenkin edennyt askeleen eteenpäin. Olen vahvistunut ja alan arvostamaan itseänikin enemmän. Olen hitaasti mutta varmasti nousemassa jaloilleni. Ja vaikka taas tuo vaativuus pääsi valloilleen hetkeksi (tai toivon että vain hetkeksi!), olen alkanut hallitsemaan sitäkin.