Jumittava ongelma

Aiemmin ongelmani oli paisuva. Se suureni pikkuhiljaa kunnes oma pinnani alkoi kiristyä tarpeeksi ja pyysin jo lääkäriltäni apua. Nyt tämä ongelmani on jämähtänyt paikalleen. Se  piinaa liikkumatta minnekään, nimittäin paino. Sanonnasta "Luota läskiin, se ei jätä hyvinä eikä pahoina päivinä" on tullut liiankin totta elämässäni. 

Paino nousi vuoden sairauslomalla ollessa yli kymmenen kiloa. Nyt mittari on jäänyt näyttämään 13 kiloa enemmän kuin sairauslomalle jäädessäni ja olen vakavasti alkanut miettiä puntarin vaihtamista. Mutta epäilen, ettei ongelma poistu sillä, koska vaatteet kiristävät aivan samoin kuin syksyllä. Ja sitä kun ei enää ole parikymppinen, ei paino muutu ollenkaan niin helposti. Kovalla työllä onnistun saamaan puoli kiloa pudotettua, mutta sitten kun herkuttelen yhden kerran, on painoa tullut tuplasti sen verran takaisin. 

Kesän lähestyessä paino alkaa vaivata enemmän. Kun talvea kohti alkoi pukeutua peittävämmin ja peitellä makkaroitaan vaatekerrosten alle, alkaa nyt ahdistamaan ajatus taas paljastaa totuutta kun ei enää toppavaatteet sitä peitä alleen. Bikinikunnosta ei siis ole puhettakaan tämän sairastelun aikana, ainakaan minulla! 

Jotkut (minun näkökulmasta onnelliset) laihtuvat masennuksen aikana, mutta kuinka ollakaan, minun tuurilla vaikutus on ollut täysin päinvastainen. Luultavasti kiloja minuun sai kertymään Venlafaxin, jonka piti ennemminkin laskea painoa. Vain hyvin, hyvin harvoissa tapauksissa lääke saattoi sitä lisätä. En todellakaan koe olevani onnekas ollessani muuta kuin tyypillinen tapaus. 

Nyt Cymbaltan kanssa olen pysynyt samoissa kiloissa. Siinäkin yleinen haittavaikutus on painon lasku, mutta tämänkin lääkkeen kohdalla olen harvinaisempaa sorttia. Melko harvinaisena haittaoireena on painon nousu, mutta onneksi en enää ole kuin mäkeä alas vierivä lumipallo. 

Mutta mitä sitten tekee masentunut ihminen jota paino ahdistaa? Hän aikansa tsempattuaan avaa suklaalevyn, syö sen ja potee vielä suurempaa morkkista kuin ennen sitä! Paperi sujautetaan roskiksen pohjalle, ettei puoliso järjen äänenä kertoisi teon olleen mitä typerin. Erityisesti kun toiveissa olisi olla hoikempi. Kun konstit eivät tepsi, on luovuttaminen aina tosi lähellä. Kun salaattia on pureskellut aikansa, ottanut hölkkäaskelia ja jumpannut kotona puntarin muuttamatta lukemiaan, ei innostusta enää löydy ja sitä lohduttaa itseään herkulla. Fiksua!

Jospa suunnitelmat toteutuvat ja kesällä voisi alkaa purkaa lääkitystä! Odotan sitä, koska vaikkei kaikkiin haittaoireisiin kiinnitä läheskään aina huomiota, on niitä yllättävän paljon lääkkeessä kuin lääkkeessä. 

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Paisuva ongelma

Enpä olisi itsekään uskonut, kuinka monioireinen sairaus masennus on. Sen lisäksi, että on veto pois, unohtelen asioita, nukun välillä huonommin, kärsin hengenahdistuksesta tai rytmihäiriöistä (listaa voisi jatkaa loputtomiin), on viime päivinä korostunut vielä yksi oire. Olen reilun vuoden sairauslomalla paisunut kuin pullataikina! 

Jo keväällä otin lääkäreiden kanssa puheeksi pikkuhiljaa kertyneet kilot. Silloin se jäi kuitenkin muiden oireiden varjoon eikä sen syytä sen kummemmin mietitty. Loppukesällä alkoi pinna jo kiristymään ja sanoin lääkäreille, etten enää kestä kohoavaa painoani. Silloin käytössä ollut Venlafaxin vaihdettiin Cymbaltaan. Ainoa syy, jonka itse olin keksinyt painon nousuun, oli juurikin lääkitys. 

Toki kiloja kertyy huomaamatta muistakin syistä. En liiku nyt niin paljon kuin ennen ja olen joskus sortunut lohtusyömiseen. Mutta vaikka olen kokeillut kaikenmoisia keinoja laihduttaa (jopa paljon mainostettua nutraamista), ei paino muuttunut paria kiloa enempää. 

Lääkkeen vaihto on tainnut tepsiä, koska painon nousu on pysähtynyt. Onneksi! Se on jämähtänyt näyttämään 12 kiloa enemmän kuin sairausloman alkupuolella. Ja sekös masentaa! Nyt ilmojen kylmetessä olen saanut siitä muistutusta kerta toisensa jälkeen. Siis sen jälkeen kun kesän sinnittelin keksien päälleni jotain makkarat peittävää.

Viime viikolla hain talvitakkeja esille ja kiireessä nappasin villakangastakin päälleni. Autossa jo tunsin, että hihat kiristävät, mutta en ehtinyt enää vaihtaa takkia. Kylmissäni kävellessäni sitten paljastui totuus, takki ei mennyt kiinni! Untuvatakkiani kokeilin eilen, se onneksi meni nipin napin kiinni. Näky vain ei ollut kovin kaunis.

Eilen lähdin naapurin kanssa lenkille. Kiire tuli taas, koska olen aika hidas. Nappasin toppahousut kaapista ja samalla muistin, että viime talvena ne meni juuri kiinni. Niinhän siinä sitten kävi, ettei ollut toivoakaan saada niitä kiinni nyt. Menivät sentään ylös asti! Aikaa ei ollut etsiä toisia paksumpia housuja, joten jätin sepaluksen auki, käänsin lipareet niin, ettei etumus olisi suurilla muhkuroilla, ja peitin pitkällä paidalla totuuden. Mutta kuinka noloa! Eikä ollut helppoa vaivihkaa nostella housuja kävellessä. 

On siis tulossa mielenkiintoinen talvi. Nyt kun en saa mistään rahaa, on turha haaveilla uusista vaatteista. Toisaalta, enpä liian pienissä voi ihmisten ilmoille ainakaan mennä, joten taitaa olla pakko lähteä ostoksille. Veronpalautukset on onneksi tulossa (kiitos sen, että unohdin tehdä veroprosenttiin muutoksen kun jäin saikulle). 

Jälleen kerran voin todeta, ettei masentuneella kovin paljoa syytä ole nautintoon. Osaan nauraa itselleni, enkä ilman huumoria olisi selvinnytkään. En näistä läskeistäkään. Ehkäpä yksi sanonta pitää paikkansa, että näin suurta persoonallisuutta ei vain voisi pakata pienenpään pakettiin :)