Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Vaaniva vaativuus

Viimeaikaset tapahtumat (nimettömien kirjeiden mysteeri) on herättänyt minussa taas vaativan persoonallisuuden pintaan. Ilmeisesti puran ahdistusta, kiukkua tai mitä ikinä, järjestelemiseen. 

Henkeä on taas ahdistanut ja toisen nimettömän kirjeen saatua myös pumppu rytmitteli joitakin kertoja epätahtiin. Kirjeiden mysteeri onneksi on nyt selvinnyt ja asia alkaa jäämään onneksi taka-alalle. Mutta vaikutukset vielä näkyy ja tuntuu voinnissani. Eipä se taida ihme ollakaan. 

Ensimmäistä kertaa sairauslomani aikana minulla oli viiden päivän putki, kun jaksoin joka päivä touhuta jotain. Menojakin oli enkä seuraavaa päivää maannutkaan sohvalla kykenemättä tekemään mitään. Tuon putken jälkeen oli yhden päivän uuvahdus, jolloin istuin paikallani, mutta sen jälkeen  vaativuuden piiska taas heilahti ja jatkoin uurastusta. 

Viime aikoina elämämme ei ole ollut kovin kummoisessa hallinnassa tai järjestyksessä. Masentunut mieli tekee kaikesta haastetta ja siinä meillä on ollut mieheni kanssa tekemistä ja jaksamista. Jopa niin, että miehenikin on saanut ponnistella oman vointinsa vuoksi. Hallinnan tarve selvästi minulla on ja siksi terapiassa olemme pohtineetkin, että hallintani keskittyykin nyt tavaroiden läpikäyntiin, turhan pois heittämiseen ja uudelleenorganisointiin kotonamme. 

Tyhjensin yhden osan vaatehuoneestamme, kävin jokaisen laatikon läpi, imuroin vaatehuoneen joka nurkan ja pakkasin tavarat uudelleen. Samalla kun tein inventaarion. Ahersin monta tuntia putkeen ja vain pakosta (kun nälkä oli jo tarpeeksi kova tai kun vessaan menoa ei vain voinut enää siirtää) pidin tauon. Kuulostaa varmasti monen korviin hulluutta, mutta tervetuloa vaativan persoonan maailmaan! Se on hullua!

Helpommaksi tämän persoonahäiriön kanssa elämistä ei tee se, että nautin niin kovasti lopputuloksesta. Kun katson siistiin vaatehuoneeseen tai kodinhoitohuoneemme kaappeihin, joissa jokaisella tavaralla on oma paikkansa, nautin! Mutta se vie veronsa ja sillä on hintansa. Yhtenäkin iltana ennen puoltayötä mieheni toppuutteli lopettamaan kun vielä riehuin imurin kanssa. Tai kun vielä sänkyyn päästyäni vielä mietin, että jos kuitenkin tekisin vielä jotain. Yhden illan pelastus oli se, kun mieheni nukahti käsi ympärilläni. En raaskinut herättää häntä lähtemällä touhuamaan. 

Kaikki tämä häärääminen alkoi kun ensimmäinen mystinen syyttävä ja elämäämme puuttuva kirje tuli. Olen kahdesti itkenyt tämän ahdistuksen vuoksi, mutta molemmilla kerroilla vain vähän. En ole huutanut kiukkua ja viihani. En raivonnut pettymystäni. Terapeutin sanoin, olen aika viilipytty. Pinnan alla voi kuohua, mutta puran sen muuhun. Näin se varmasti on, ainakin mitä katson aikaansaamaani jälkeä kodissamme. 

Mutta onneksi on Propral! Se rauhoittaa ja vieläpä huomaamatta. Se on ollut pelastukseni niinä hetkinä, kun haluan päästä vaikeasta hengityksestä ja yleisestä ahdistuksesta eroon. Sitä sai miehenikin reseptin kun hän alkoi käymään kierroksilla. Voimme siis tiukan paikan tullen napata napit naamaan :) 

Olen kuitenkin edennyt askeleen eteenpäin. Olen vahvistunut ja alan arvostamaan itseänikin enemmän. Olen hitaasti mutta varmasti nousemassa jaloilleni. Ja vaikka taas tuo vaativuus pääsi valloilleen hetkeksi (tai toivon että vain hetkeksi!), olen alkanut hallitsemaan sitäkin.