Kuinka sattuikaan

Kirjoitin aiemmin yksinäisyydestä, jota olen kokenut sairasteluni aikana ja jota etenkin kuluneella viikolla olen tuntenut. Tykkään Facebookissa Kodin kuvalehdestä ja he julkaisevat hyviä ajatuksia silloin tällöin. Huomasin, että juurikin aiheeseeni sopien oli seraava heidän juklaisemansa ajatus tämä:

Tämä sopi kuin nenä päähän tuohon aikaisempaan aiheeseeni, joten halusin sen jakaa siksi täälläkin. Mutta toivottavasti kukaan masentunut ei kokisi jääneensä yksin. Yksin ei pitäisi jättää ketään missään vaiheessa elämää, mutta varmasti jokainen toivoisi vierelleen ihmisiä silloin, kun elämä on vaikeinta. 

Tänään oma yksinäisyys ei ole yhtä voimakasta kuin aiemmin, mutta päivittäin ajattelen ympärilläni olevia ihmisiä ja oikeastaan sitä, mihin tämä elämä meidät kaikki on kuljettanut. Se mitä suren enemmän ja enemmän on se, kuinka vähän nykyihmiselle merkitsee toiset ihmiset. Olemme urakeskeisiä, harrastuskeskeisiä, mitä-lie-keskeisiä, mutta se, että viettäisimme rauhassa aikaa läheistemme kanssa on itseasiassa kovin harvinaista. 

Facebook ja koko some yleisestikin ovat osittain korvanneet aidon läheisyyden, mutta ilman sitäkin keskittymisemme on jossain muualla kuin niissä ihmisissä. Mutta kuinka arvokkaita ovatkaan ne hetket, joita vietämme yhdessä läheistemme kanssa! Ne ovat korvaamattomia!

Yksinäisyys

Aavistelin jo aiemmin kun vointi pysytteli jo toista tai kolmatta viikkoa aika hyvänä, että takapakkia voinnissa on varmaankin odotettavissa. Ja oikeassahan sitä tuli oltua. En tosin halua piruja maalailla seinille vaan ennemminkin yritän pysytellä positiivisin mielin. Tuo aavistelu perustui lähinnä kokemukseen aiemmasta ja jo tutusta toipumisen aaltoliikkeestä. 

Tämä viikko on mennyt aika uuvuksissa, ystäväni U on siis palannut kylään. Se minun uskollinen seuralaiseni! Parin päivän ajan on mieleni ollut myös surullinen, ehkäpä pitkästä aikaa masentunut. Juuri nyt tuntuu, etten jaksa tähystellä horisonttiin valoa ja sitä parempaa elämää etsien, vaan jumitan paikallani näkemättä eteeni. 

Olen yksin. Tai en ole sitä, koska minulla on rakastava puoliso rinnallani ja hyvä ystävä kulkemassa vierelläni niin hyvät kuin huonot ajat. Minulla on myös siskoni perhe, joka tukee toipumisessani ja muutama ihana ihminen lähellä. Olen näistä enemmän kuin kiitollinen, ja siksi tuntuu jopa kohtuuttomalta tuntea yksinäisyyttä siitä huolimatta. Mutta kaipaan ihmisiä, jotka elivät vierelläni kun meni hyvin. Nyt kun tarvitsisin kaikkia lähimmäisiäni, olenkin yllättävän yksin. 

Miestäni yritän säästää kaikelta kuormittavalta, koska hänellä on tarpeeksi huolia ja paineita. En siksi hänelle kaada tunteitani tai ajatuksiani. Sitä kun päivät pitkät on kotona, välillä pystymättä edes syömään, on tunne kuin olisi pudonnut elämän kyydistä johonkin. Johonkin, jonne ei kuulu, mutta pääsemättä enää takaisin muiden sekaan. Tietämättä edes, mihin pitäisi päästä.

En kuulu työelämään, en kykene sinne vielä. En kykene samanlaiseen sosiaaliseen elämään kuin ennen ja sairauden myötä olen vältellytkin kontakteja. Ei ole kiva olla se, jonka kuulumisiin ei aina niin hohdokasta kuulu vaan joka rämpii siellä suossaan. Ei ole kiva kertoa hyvinä kuulumisina sitä, että on onnistunut siivoamaan tai suoriutunut kauppareissusta, tai että on jopa kahtena päivänä peräkkäin onnistunut laittamaan ruokaa. Sitä tahtomattaan pysyttelee etäällä, ettei ahdistaisi tai ikävystyttäisi muita huonoilla kuulumisillaan tai surkealla elämällään. Ja toisaalta kun sitä itsekin niin kaipaisi olevansa terve, ei totuuden päästäminen suustaan tunnu hyvältä itsestäkään.

Aiemmassa, terveemmässä elämässäni, ihmisiä oli enemmän ympärilläni. Nyt huomaan kokevani yksinäisyyttä ja kaipaavani niitä lähimpiä, joiden ajattelin vierellä pysyvänkin. En tiedä olenko jopa häpeäksi toisille heistä, olenko tuottanut pettymyksen sairastumalla, mutta en koe olevani tarpeeksi hyvä. Mutta juuri heikoimmillaan sitä tarvitsisi niitä kanssaeläjiä, tarvitsisi sitä tunnetta, että vaikka maailma on osittain kääntänyt selkänsä niin heille silti olen se sama kuin ennen. Ja vaikka tiedän olevani ajatuksissa, ei se korvaa sitä konkreatiaa, joka veisi pois tätä yksinäisyyttä.

Tänään, juuri nyt, koen olevani hurjan yksin. Rutistan koiriani enemmän, heistä on tullut todellinen arkeni henkireikä! Ilman niitä olisi arkeni täällä kotona tyhjää. Nettiin hukutan ajatukseni päivittäin, mutta se ei täytä sitä tyhjyyttä sisälläni. Onneksi nuo karvaiset ystäväni iloitsevat minut nähdessään, olinpa paremmissa voimissa tai lopen uupunut. Tänään näin, huomenna ehkä paremmin. 

Elämän kääntöpuolta

Tämän päivän viesti veti hiljaikseksi. Ystäväni on odottanut lasta, jonka oli tarkoitus syntyä kesän alussa. Tänään tuo pieni ihmisen alku ei jaksanutkaan ja elämä loppui ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa... 

Ystävääni ja minua yhdistää yhteisen lapsuuden lisäksi lapsettomuus. Siksi olinkin niin onnellinen kuullessani, että pitkään toiveissa ollut perheenlisäys antoikin kuulla itsestään. Olen kuullut ihmisistä, jotka tällaisessa tilanteessa eivät siedä toisen onnea tai eivät voi olla lähellä lapsia, mutta onnekseni voin todeta etten itse kuulu heihin. Olisin niin suonut sen kaiken onnen ystävälleni, mutta sen aika ei ehkä ollut vielä. Toivon sydämestäni, että heidän toiveensa ja pitkä odotus palkittaisiin vielä!

Näinä hetkinä en voi kuin kummastella, kuinka monelle muulle lapsia tulee. Sellaisillekin tuosta noin joille niitä ei soisi, lapsen onnen ja turvallisuuden vuoksi. Samaiselta ystävältäni kuulin yhteisestä luokkakaveristamme, joka odottaa neljättä lastaan, eivätkä vanhemmatkaan lapset ole äitinsä hoteissa, koska äiti ei heistä kykene huolehtimaan. Kun voisi saada vastauksen siihen, miksi näin on... 

Miksi joku lasta toivova ja sitä varmasti rakastava jää ilman, mutta samaan aikaan moni lapsi syntyy kärsimyksen keskelle? Miksi? Minulle on sanottu, ehkä lohdutuksenakin, että olisin hyvä äiti. En voi kuitenkaan tietää olisinko. Enkä tosin voi tietääkään, mitä se elämä pitäisi sisällään. Onko näin kuitenkin hyvä? 

Kun kuolema kohtaa, ei ole sanoja, jotka lohduttaisivat. Tiedän ettei ystävääni auta voivottelu tai osanotot, ne eivät tuo menetettyä pienokaista takaisin. Hän kuitenkin tietää, että hänellä on tukijoukkoja, toivottavasti se lohduttaa edes vähän.