Voinnin mittari

Takaisin linjoilla! Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa. Huomasin itse jo aiemmin, että tästä blogistani näkee sen, missä kunnossa olen. Tai osittain. Kun menee paremmin, en edes tule vilkaisemaan tätä, en koe tarvetta kirjotittaa, enkä edes ajattele blogia. Kun taas menee huonommin, mietin mielessäni kirjoittamista ja mielessäni jo kirjoitan sitä seuraavaa postausta. Niin, arvata saattaa, että notkahdusta on jaksamisessa, koska näpyttelen kirjaimia toisensa perään. 

Työkokeilun viimeiset metrit on edessä. Sitä suunniteltiin jo jatkettavaksikin, koska vointini ei ole sallinut suunnitelman toteuttamista sellaisenaan. Tässä vaiheessa minun pitäisi jo tehdä täyttä viikkoa, mutta päivittäinen töissäolo on itseasiassa nyt lyhyempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Aloin uupumaan uudelleen, joten jalkaa on syytä nostaa polkimelta. 

Terveydellisistä syistä työkokeilua voisi hakea lisääkin. Tarkoitus on kuitenkin kokeilla omaa työkykyä ja tarkoitus olisi sitä vähitellen lisätä täyteen tuntimäärään. Teimme kuitenkin toisenlaisen päätöksen. Työkokeiluni on siltä osin ollut onnistunut, että se  on osoittanut vointini riittävän osa-aikaiseen työhön. Ja onnekseni sellaista on palkkaa vastaan tarjollakin! 

Lisäksi syynä työkokeilu  loppumiseen alkuperäisen suunnitelman mukaan on se, että yrityksessä jossa olen, ei yksinkertaisesti ole tekemistä minulle. Turhaudun kun istun päivästä toiseen tietokoneella, tekemättä mitään järkevää. Välillä siivoan, välillä jutustelen toisten kanssa. Välillä saan jonkun projektin tehtäväksi, mutta kun innoissani senkin teen aika nopeasti, löydän itseni taas naputtelemassa pöytää miettien, millä seuraavaksi päiväni kuluttaisin. 

Työkokeilusta olen kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, kiitollinen. Olen saanut uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä, olen päässyt näkemään ammattini toisenlaista toteuusta lähemmin, johon muuten ei olisi tainnut olla mahdollisuutta. Minusta on lisäksi pidetty hyvää huolta. En joutunut takaisin oravan pyörään, vaan siitä on pidetty huolta, että pidän taukoni ja lähden oikeaan aikaan kotiin. Vaikka työkokeilupaikka on lähes toinen ääripää sille, josta jäin aikanaan pois, on se ollut minulle hyvä. Eikä toistuvat painajaiseni toteutuneetkaan, enkä joutunut keskelle työelämän helvettiä kun jätin turvallisen kotona olon!

Kerroin alkuun, että tämä blogi toimii yhdellä tapaa näköjään vointini mittarina. Rauhallisesta töihin paluusta huolimatta, on oireet nostaneet muutaman viime viikon aikana päätään. Se on toisaalta pelottavaakin, sillä mitä se on kun on siinä oikeassa työelämässä, suorittamassa työtehtäviä, joista on vastuussa työnantajalleen? Aaltoliikkeenä toipuminen tuppaa aina menemään, mutta mikä  on vielä sitä pientä notkahdusta ja mikä sairauden olemassa oloa suuremmissa määrin?

Terapeuttinikin huomasi muutama viikko sitten uupumukseni. Siitä se notkahdus alkoi. Aloin olla väsynyt ja takki tyhjä, siitäkin huolimatta että arjen tahtini oli aika rauhallinen. Jopa olematon terveen näkökulmasta. Seuraavaksi alkoi hengenahdistus palata ja taas iltaisin saatoin sohvalla haukkoa henkeäni. Sitten rytmihäiriöt kertoivat, ettei kyse ole vaan pikkustressistä, nyt piti olla varuillaan. 

Sairausloma tuli selvänä mieleen kun ensimmäisen kerran aikoihin alkoi nukkuminen olla hankalaa. Pyörin ja hyörin ennen nukahtamista ja mieheni mukaan nukuin tosi levottomasti. Saatoin odotella unta pitkään tai herätä yöllä saamatta kovin helposti unta uudelleen. Nekin ajat kun olin unessa, oli uneni niin levottomia, että olin jo siitä väsyksissä aamulla kun kello herätti uuteen päivään. Painajaisetkin palasivat.

Kuluneella viikolla toistui sitten se, josta oikeasti itse ymmärsin, että leikki on kaukana. Muisti pätki pahemmin. Ennen niin helpot asiat muistaa, liukuivat pois mielestä kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä. Alkoi olla kunnoton olo kun huomasin, että alan muuttua siihen suuntaan mitä olin sairauslomallakin, jolloin välillä katsoin hämmentyneenä aterinlaatikkoa ja mietin, millä välineellä ruokaa syödään. Tai kun seisoin suihkun edessä ja mietin, miten saan siitä tulemaan vettä... 

No, onneksi ymmärrän itsekin tilanteen ja hyvä, että terapeuttini huomauttaa heti, kun on aika pysähtyä kuuntelemaan vointia. Osaan oireistakin kun vain tottuu, eikä se normaali terve olotila ole niin selvänä mielessä, on hyvä kun joku muistuttaa niiden olevan oikeasti oireita. Rytmihäiriöt tai univaikeudet eivät kuulu ihmisen elänään, ne ovat oireita. Sen kun osaisin pitää kirkkaana mielessäni!

Nyt tahti hidastuu, vaikka paljon uutta on edessä. Rajaan vapaa-ajalla tekemisiäni, olen vaatimatta itseltäni liikoja (tai yritän) ja annan itselleni aikaa hengähtää. Tuo jos mikä kuulostaa hölmöltä varsinkin sen jälkeen kun kerroin, että osan työkokeiluajasta en ole tehnyt mitään. Mutta on yllättävän raskasta olla. Olen ihminen joka tekee kun sen aika on ja tekemistä on, mutta paikallaan, työvaatteet päällä, on kuin suorittaisi rangaistusta. Ja sekin uuvuttaa. 

Masentava masennus

Monien muiden tietämieni sairauksien lisäksi, masennus on nykyisin yksi niistä, joita en toivoisi edes vihamiehelleni. Vaikka nyt voin itsekin huomata joitain merkkejä toipumisestani, on masennus silti tiukasti minussa. Kuinka tiukasti ja saadaanko se joskus irroittamaan otteensa? Se jää nähtäväksi.

Voimia ei vain ole eikä niitä tunnu mistään löytyvänkään. Ruokavalioremontin jälkeen voisi luulla, että vireystila kohenisi. Niin ainakin monelle käy, minulle ei. Samoin lisääntyneen liikunnan voisi luulla vaikuttavan. Sitä jopa suositellaan kaikille jaksamista parantamaan. Mutta ei, ei vaikutusta. Suoraan sanottuna mikään ei tunnu missään. Toki viidellä kilolla keventynyt kroppa antaa hieman syytä tyytyväisyyteen, mutta vain hieman. 

Nyt vain kaipaisin sitä, että voisin tuntea tunteita, joita ennen tunsin ja jaksaa. Ennen kaikkea haluaisin jaksaa niinkuin ennen ja löytää sen kultaisen keskitien. Koska vielä on ne energisemmät päivät, jolloin painan eteenpäin melkein kykenemättä lopettamaan. Niinä päivinä imaisen kerralla energiavarastoni tyhjäksi ja niitä lataillaan sitten parikin päivää, joskus enemmänkin. Tämä tuli nähtyä näiden muutaman päivän aikana. Onko syynä sitten masennus itse, se yhdistettynä vaativaan persoonaan, lääkkeen aiheuttamaa vai kenties hormonien heittelyä? 

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukkumatti taisi kiiruhtaa ohitseni. Mieheni nukahti puolilta öin ja siinä tasaista tuhinaa kuunnellen olin hereillä vielä kolmelta. Seuraavana aamuna, yhden heräämisen jälkeen, heräilin kahdeksan maissa. Tiedossa oli suureen peräkonttikirppistapahtumaan meno, mutta onneksi ei sentään myymään.

Kirppistori kierrettiin, kävimme syömässä ja suuntasimme kotiin. Siinä kohtaa alkoi väsymys painaa, mutta sisäisen piiskurin voimin sain itseeni vauhtia. Sitä vauhtia ei meinannutkaan saada pysähtymään. Touhusin niin sisällä kuin pihalla, jopa illalla sänkyyn mennessä matkalla järjestelin kaikkea mitä vain huomasin. Sain piiskurin kuitenkin hiljenemään ja vedin peiton korviin. 

Tässä sitten tuon ekstratehokkaan hetken jälkeen on muisti takkuillut ja voimat olleet vähissä. Aamupäivien menojen jälkeen en ole loppupäivinä jaksanut tehdä mitään. En ole edes saanut ruokaa eteeni. 

Reilun viikon päästä onkin sitten aika psykiatrille. Tällä kertaa odotan sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olen jo täysin motivoitunut irrottautumaan lääkityksestä ja näkemään mitä se tuo tullessaan. Haluan näiden kaikkien kuukausien jälkeen kohdata masennukseni ilman lääkeaineita. Haluan nähdä mitä se sitten on. Jollain tapaa nimittäin luulen, ettei tämä tästä paljoa huonommaksikaan voi mennä. Tai ainakin ne pohjamudat on jo aiemmin nähty, joten nekään eivät pelota. 

Katsotaan siis, mitä tuleva tuo. Juuri nyt minua masentaa masennukseni ja nämä vuodet ja kuukaudet, joita olen se mukanani rämpinyt. Olenko tehnyt itse jotain, mikä on tämän kaiken saanut aikaan? Olisiko asiat toisin, jos olisin oireisiini reagoinut ajoissa? Pääsenkö tästä vielä joskus eroon?

Legendaarinen maanantai

Mistä se mahtaakaan johtua, että nimenomaan maanantai on usein päivä, jolloin olisi parempi olla tekemättä mitään. No, tänään tuli koettua, että tuo maanantain vaikutus toimii ainakin täällä. 

Aamut on hankalia, edelleen. En tiedä kuinka sitä onnistuisi reipastumaan edes sen verran, että nousisi kun kello herättää. Torkutan, käännän kylkeä ja torkutan vähän lisää. Sitten on jo kiire ja voin kertoa, ettei se tällaiselle toipilaalle sovi ollenkaan. Kiireestää seuraa terveellekin virheitä ja niitä tulee sairauslomalaiselle ehkäpä muutama lisää. 

Tämän päivän ohjelma ei ollut kummoinen. Tarkoitus oli mennä salille tekemään läpi minulle suunniteltu kuntoiluohjelma. Sen jälkeen katsastamaan autoa, johon olin varannut ajan etukäteen. Aamun salille meno ei aivan onnistunut vaan pääsin kotoa liikkeelle vasta puoliltapäivin. Melkein perillä muistin jättäneeni kotiin saliohjelmani. Onneksi jotain on muistissa, joten voin sen mukaan. 

Seuraavaksi mieleen tuli pyyhe, otinkohan sen varmasti laukkuun. Tarkistin, mutta pyyhe oli jäänyt kotiin! Suihkuun on hankala mennä ilman sitä, kotona en ehtisi piipahtamaan, joten lähdin läheiseen tavarataloon hakemaan pyyhettä itselleni. Pyyhkeitä meillä on riittämiin, mutta eipä muu auttanut. Uusi pyyhe kainalossa kohti salia. 

Salitreenit sujuivat ihan hyvin onneksi, mutta seuraava tilanne olikin jo odottamassa. Pukukopilla huomasin, etten ollut pakannut mukaan puhtaita pikkareita... Hienoa! Noh, suihkun jälkeen ensin kuivaus pyyhkeeseen, jonka haju oli epämiellyttävä (tapaan pestä uudet tekstiilit ennen käyttöä ja näköjään syystäkin) ja sitten hyppäys farkkuihin kommandona. Katsoin, ettei kukaan varmasti salilla näkisi, ettei jalassani ole alushousuja. Nolotti tarpeeksi näin, saati sitten jos joku näkisi!

Juoksin autolle, tuttuun tapaan taas myöhässä. Ehdin kuitenkin ajalleni katsastuskonttoriin. Siellä sitten rehtinä ihmisenä kerroin katsastajalle auton sivupeilistä. Edellisessä katsastuksessa sain huomautuksen huonossa kunnossa olevasta peilistä ja nyt korjauskalvolla tuunaten yritimme hoitaa tilanteen. Korjaus ei ollut onnistunut, peili vääristi hurjasti ja tulos oli melkein pahempi kuin alkuperäinen. Mieheltäni sainkin aika painokkaan palautteen siitä, kannattaako itse kertoa auton pieniäkään vikoja katsastuksessa.... ehkä muistan tämän myöhemmin. Nyt sain kuukauden aikaa korjata huonon peilin, mutta onneksi autoa ei tarvitse lähteä uudelleen näyttämään. 

Jostain syystä tuntuu, ettei tämä ole päivä, jolloin kannattaa hoitaa asioita. Kauppareissu olisi vielä edessä, joten jos siitä selviän ilman noloja kommelluksia ja unohtelua, voin kenties olla tyytyväinen.

Parempaa ja vähemmän noloa viikon alkua teille! :)

Lisätty 19.5.2015

Tiistaikaan ei alkanut yhtään sen paremmalla muistilla. Tällä kertaa salille mennessä oli mukana sekä pyyhe että pikkarit, mutta jätinpä kotiin sitten kaikki paperit... Eli näin punnituspäivänä minun piti ottaa mukaani edellisen kehon koostumusmittauksen tulos, johon uutta verrattaisiin. Samoin kotiin jäi saliohjelmani ja nämä molemmat lappuset olin laittanut keittön pöydälle odottamaan. 

Lisäksi hääräilin aamusella kaikessa rauhassa kunnes älysin seinäkellon pysähtyneen. Tulipahan testattua, kuinka hyvään vauhtiin autovanhuksen saa moottoritiellä. Ja unohdinpa mainita eilen, että kaikkien kommellusten jälkeen myös toilettilaukkuni vetoketju hajosi salilla ollessani... Eli jotenkin tuntuu tämän parin päivän kokemuksella, että tämän viikon voisi vaikka skipata!

Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Paniikin aineksia

Tämä on niitä päiviä kun asiat eivät menekään niinkuin Strömsössä... Harvoin ne niin minulla meneekään, mutta tänään pää päättikin jumittua kunnolla, ja tietenkin ihmisten ilmoilla! Tuttu tunne sinänsä, esimerkiksi viime syksynä se oli lähes pysyvä olotila. Silloin pätki muisti eikä järki luistanut muutakuin joskus ja jouluna. Liekö tällä kertaa syynä muutenkin nyt hassusti temppuillut pää tai ehkä  minulla on univajetta. 

No, tänään pääsin näyttämään hölmöyteni ja pään jumini kaupassa. Se kun ei minulle ole muutenkaan mukava paikka, koska siellä on liikaa väkeä, liikaa tavaraa ja kun pää ei vielä toimi normaaliin tapaan. Alku lähti kauppareissulla kuitenkin hyvin, ajoineen päivineen, mutta siinä vaiheessa kun aloin etsiskellä suodatinpusseja, alkoi sekin hyvin alkanut reissu kääntyä toiseen suuntaan. 

Tapani mukaan kävelin siksakkia hyllyrivien välissä, nappasin leivinpapereita ja skannasin hyllyjä katseellani suodatinpusseja etsien. Niitä ei löytynyt. Aloin kävellä kaupan keskikäytävää katsellen molemmille puolille, jos näkisin jotain tutun näköistä. Välillä jouduin muistuttamaan mieleeni, mitä edes etsin. En minkään hyllyn kohdalla saanut ajatusta päähäni mitä tarvitsin ja missä se voisi olla. Kävin jopa kolme kertaa katsomassa saman hyllyn, josta leivinpaperin löysin (jostain syystä ainoa paikka mistä keksin niitä uudelleen ja uudelleen etsiä). 

Yksi pappa oli selvästi hoksannut, että haahuilussani oli jotain kummaa. Jätin korini lattialle hyllyn viereen ja jatkoin suodatinpussien etsintää. Näin saman papan taas ja otin käteeni mikropoppareita, jotta edes näyttäisin siltä, että edestakaisin kävely tuottaisi tulosta. Mitä sinänsä yhden papan ihmettelevästä ilmeestä, mutta se häpeä ilman katseitakin oli riittävä. 

Yhtäkkiä keksin sitten viimein missä suodatinpussit on. Siis sen, missä ne aina ovat olleetkin, eli kahvihyllyssä. Kiireesti kipitin sinne, nappasin pussit ja suuntasin korilleni. Paniikkia alkoi kuitenkin olla sen verran ilmassa, etten listasta huolimatta oikein muistanut kaikkea, mitä kaupasta piti ostaa.  Tai ehkä muistin, mutta en tainnut ymmärtää. En välittänyt, suuntasin nopeasti kassalle, että pääsisin kotiin turvaan.

Kiirehdin kassalla pikkupaniikissani ja ladoin tavaroita liukuhihnalle. Vahingossa tönäisin edellä olevan asiakkaan ostoksia ja naurahdin vain että "minä jo täällä valmiiksi näitä laitan...". Ja kuinka noloa taas. Kun vain olisin seissyt siinä niinkuin kuka tahansa ja odottanut rauhassa, että hihnalla on tarpeeksi tilaa... mutta ei.

No maksusta ja ostosten pakkaamisesta selvisin suuremmitta ongelmitta. Autolle päästyäni havahduin, kuinka ojensin kättäni auton avain kädessä kohti takaovea... Niin, sinne olin ajatellut laittaa nuo ostokseni. Automaattisesti tuollaisella hetkellä tulee vilkaistua ympärilleen ja kuinka ollakaan, sama pappa katsoo ohi mennessään sekoiluani. Mietti varmasti, että nyt hänellä on kyllä kotona rouvalle kertomista mitä kirkolla on nähnyt. Tai miettiköhän pappa, pitäisikö soittaa tuosta sekavan oloisesta naisesta johonkin. 

Sain kuitenkin ostokset autoon ja pääsin kotipihaan asti - viimein! oinkin Sitten otin ja nostin jalan kytkimeltä ennen auton sammuttamista.. "Hypähtäen parkkiin" oli siis tämän päivän näytöksen nimi. Nyt kuitenkin kotona, ovien takana! Postilaatikolla en käynyt, enkä käy. Posti saakoon odottaa sillä hetkeen en halua astua ulos. Täältä ei tekisi mieli nyt liikkua minnekään, mutta illemmalla olisi menoa.. Eipä auta kuin toivoa, etten loppupäivää töppäile tähän tahtiin!

Tämä olikin samalla aika hyvä esimerkki siitä, mitä tämä elämä masentuneella ja uupuneella on. Tänäänkin minulla oli meikit naamassa, hiukset puhtaat ja vaatteetkin katsottu niin, etten pellenä lähde ulos. Mitään siis tuskin näkyi päällepäin. Kuitenkaan en selvästikään ole kunnossa, pääni kovalevy on aika jumissa edelleen ja tarvii siksi omaa huoltoaan. Toisin kuin tietokoneella, pään huolto tuppaa kestämään paljon kauemmin. Mutta oikeilla konsteilla ja ammattivoimin sekin onnistuu. Kärsivällisyyttä siis vaaditaan ja yritän palauttaa mieleeni psykiatrin vastaanoton hyviä uutisia. 

Itse ymmärrän hyvin, miksi edelleen tilani on työkyvytön, mutta esimerkiksi työterveyslääkärini ihmetteli ääneen sitä, kuinka en näytä uupuneelta. Mutta voisinpa arvata, että niin maallikot kuin lääkäritkin osaavat listata sairauksia, jotka eivät näy naamasta, tai olemuksesta ylipäätään. Ja minun mielestä se on näin sairauslomalla olevalle toisaalta vain onni, ettei se kovin kauas näy. Siis sellaisena päivänä kun kaupassa käyntikin sujuu suht kivuttomasti. Ei ole kiva olla kävelevä huutomerkki, joka kertoo jo kauas ettei kaikki ole kunnossa. On kiva olla turvassa kulissin takana ihmisten ilmoilla, jolloin välttyy kysymyksiltä tai ihmettelyiltä. 

Tänään oma kulissini alkoi pettämään, mutta tätä tämä on. Panikointia kaupassa, sekoilua liikenteessä vaikka vain kävellen. Tästä päivästä selvittyäni aion käpertyä peittoon ja nukkua. Aion levätä, jos vaikka univelka sillä kuittaantuisi. Parempaa taas odotellessa.

Muista nauttia!

Niin, muutaman kerran olen sairauslomani aikana kuullut tuon. Ensimmäisen kerran työkaverini kehotti minua nauttimaan vapaasta kun piipahdin töissä sairauslomani alussa. En osannut sanoa tuohon mitään. Viiemeisin kerta oli hiljattain kun sain viestin tuttavalta. Hän kysyi siinä, että olenko nyt "nauttinut" olostani. Nauttinut? Mistä?? 

Ymmärrän hyvin, että masentunut on yksi niistä vaikeimmista kohdattavista. On varmasti vaikea keksiä hyvää sanottavaa tai kannustaa oikein. Mutta toisaalta, mitään ei tarvitse sanoa. Se on monessa tilanteessa melkein parempikin kuin ajattelematon kommentti. Ja nimenomaan ajattelematonta se minusta onkin, että masentuneen kehotetaan nauttimaan. 

Välillä huvittuneenakin olen miettinyt, että mistä tarkalleen minun kuuluisi nauttia nyt. Uupumuksesta ja siitä, etten jaksa tehdä juuri mitään? Siitä että joskus suihkussa käynninkin siirrän seuraavaan päivään vain koska en kykene menemään suihkuun? Voisinko nauttia vaikeudesta hengittää tai kun tunnen sydämen sekoilevan rytmin? Ehkä jatkuva päänsärky voisi olla aihe nautintoon? Tai kun muistini pätkii ja tunnen itseni välillä idiootiksi haahuillessani vaikkapa kaupassa etsimässä jotain, jonka jo unohdin?

Elämä masentuneena ei ole nauttimista. Toisaalta, eipä masentunut kykenekään nauttimaan asioista kuten terveenä. Minusta se on kuitenkin paljon, jos jonain päivänä ei tunnu niin pahalta. Sellainen päivä, jolloin ei olekaan fyysisiä oireita, on oikeastaan tosi hyvä päivä. Silloin ei haittaa vaikka henkisesti olisikin aika loppu.

Elämästä ei ehkä pysty nyt nauttimaan, mutta minun kohdallani se ei onneksi tarkoita sitä, että ajatukset olisivat vain negatiivisia. Mielestäni olen kyennyt näkemään sen valoisan puolen monessakin tilanteessa, mutta silti en nauti. Valitettavasti. Eikä se ole oma päätökseni. 

Monesti olen kuullut myös sen, ettei ajattelemattomia kommenteja kannata kuunnella tai ettei niitä kannata ottaa tosissaan. Totta varmaan. Sen ensimmäisen ja toisenkin pystyy kyllä nielemään, mutta seuraavissa alkaa tekemään jo tiukkaa. Nyt huomaan, että pinnani kiristyy aika nopeastikin jos minua neuvotaan mitä voisin tehdä että voisin paremmin. En enää jaksa kuunnella ohjeita ja neuvoja, vaikka tiedän niiden tarkoittavan hyvää. 

Mutta luulisi, että joku vastuu on kommentin sanojallakin. Aivan kuin masentunut ei itse tietäisi peruskeinoja parantaa oloa. Ihan kuin minullekin olisi uusi tieto se, että raitis ilma auttaa, luonnossa kannattaa viettää aikaa ja että on hyvä ottaa ihan rennosti. 

Googlettelin huvikseni ja löysinkin paljon juttuja siitä, mitä ei kannata masentuneelle sanoa. Niitä on näköjään ollut eri lehdissäkin. Luulisi siis tiedon olevan helposti käsillä, jos haluaa tietää kuinka auttaa. Mutta silti niitä sammakoita pompsahtaa tämän tästä. No, ehkä oma lyhentynyt pinna alkaa näkyä. Ehkä sanojat oppivat, vaikka kantapään kautta sitten, ettei kaikkea mieleen tulevaa kannata sanoa ääneen. Välittää voi kuitenkin vain olemalla elämässä, sanomatta sanaakaan. 

Pätkii

Voisi laittaa maanantain piikkiin, että olo on vetämätön ja pääkin jumittaa. Sitä se ei kuitenkaan ole eikä se paljoakaan kysy päivää. Aamulla herätessä voi aavistella millainen päivä on tulossa. Tai jos yöllä on heräillyt, sen aavistaa jo siitä. 

Nyt takana on ihan hyvät yöunet, mutta silti käyntiin lähteminen on hidasta. Muistikin pätkii ja jouduin varmistamaan terapeutiltakin huomista tapaamisaikaa. En vain aina muista ja jos olen kalenteriin jotain laittanut, on se sekava merkintä johon ei ole luottamista. 

Tällä kertaa huomasin, että jälleen kerran olen onnistunut sopimaan kaksi asiaa samaan aikaan. Niin vähän kuin menoja on, niin nekin onnistun ymppäämään samaan. Onneksi moni asia on sovittavissa ja toistaiseksi on ollut onnea, että olen sentään huomannut asian etukäteen. 

Päässäni pyörii vähän väliä perjantaina tullut kuntoutustukihakemuksen hylkäys. Itseasiassa mietin, että olen ehkä sittenkin työkykyinen. Eikai aina tarvitse niin skarppina olla? Mutta mihin hakisin? Sen kun vielä keksisin! 

Halu olisi kova parantua, mutta ymmärrettävästä syystä moni taho toppuuttaa siinä. Toipuminen kun vie aikaa. En paljoakaan osaa vain olla vaikka uupunut olisinkin (taas vaativuus piiskaa..) ja siksi mietin, että ehkä jokin työ minulta onnistuisi. Joku kevyt.

Vielä viime viikolla olin levollisin mielin siitä, että voin sairastaa sen mitä pitää. Voin tehdä jotain mihin voimat ja mielenkiinto milloinkin riittää. Olin hyväksynyt, että prosessi kestää ja saakin kestää minkä pitää. Nyt taas mielessä on raha. 

Toistaiseksi ei ole hätää, vaikka viimeisin raha tuli elokuun lopussa. Taas tuli nähtyä, että pahan päivän varalle ei ole yhtään hullumpi säästää. Mutta tästä eteenpäin meidän kahden hengen taloudessa vain toinen saa rahaa. Eikä varmuutta ole, kuinka kauan tilanne pysyy tällaisena. 

Edelleen ihmettelen, että pystyn olemaan panikoimatta. Onko tämä sitä, että sokissa ihminen voi toimia järkevästi ja tunteet pääsee valloilleen vasta myöhemmin? Enemmän olen huolissani siitä, kuinka taloutemme tienaava osapuoli jaksaa. Nyt hänen on jaksettava, vaikka omakin vointi on heilahdellut. Minkälainen olo mahtaa olla kun vaihtoehtona ei ole sama kuin minulla? Ei voi antaa periksi, ei voi uupua... 

Mieheni vuoksi toivon, ja toki itsenikin, että tilanteeseen joku ratkaisu tulisi. Nyt pitäisi vain jaksaa odottaa. Näissä tilanteissa on joskus jopa onnellista, että muisti pätkii. Saatan unohtaa tätä todellisuutta pieniksi hetkiksi. Olisipa ne hetket vielä vähän pidempiä!