Vuosi sairaana on opettanut, kuinka vaikeaa maassamme on sairastaa. Tiedän, että tilanteeni on moneen muuhun nähden ehkä hyväkin. Vaatii kuitenkin paljon saada oikeutta ja ymmärrystä. Ankea totuus on lyönyt vasten kasvoja useasti, eilen viimeksi.
Sairauspäivärahapäivät kuluivat loppuun elokuussa. Kuntoutustukea haettiin ja vieläpä annettiin ymmärtää sen olevan läpihuutojuttu. Julkisen puolen kuntoutusohjaaja avusti lomakkeen täyttämisessä. "Laita vaikka tuohon kohtaan näin..." ja minä laitoin. Lopputuloksena hakemukseni hylkääminen viikkoa ennen kuin sairauspäivärahapäivät loppuivat.
Jälkeenpäin kun luin julkisen puolen psykiatrin kirjoittaman lausunnon minusta, oli syykin hylkäämiselle aika selvä. Lausunto antoi aika positiivisen kuvan minusta. Ei siis ihme ettei kuntoutustukea tullut. Romahdin.
Hyvän ystävän avustuksella sain tehtyä listan, mitä minun oli seuraavaksi tehtävä. Varasin ajat työterveyslääkärille ja psykiatrille saadakseni uudet lausunnot tilanteestani. Kirjoitin oman valitukseni. Pyysin psykoterapeutiltanikin lausunnon.
Valituksen laatimiseen minulta meni lopulta kuukausi. En jaksanut edes aloittaa. Vaikka vointini olikin huono, ei taistelutahtoni sammunut. Tämä oli pakko saada eteenpäin!
Nyt jo ymmärsin, ettei taistelu toimeentulosta ollut helppoa. Samalla kun yritin vakuuttaa eri tahot voinnistani, piti minun vakuuttaa myös itseni. Ymmärsin etten vielä ole valmis työelämään, joten tein mitä piti. Varauduin odottamaan kauemmin vastausta kuntoutustukipäätöksestäni, mutta se tulikin eilen. Hylättynä.. Minun ei katsota olevan kunnossa, joka oikeuttaisi kuntoutustukeen. Asia etenee nyt seuraavaan asteeseen ja käsittelyaika on noin viisi kuukautta...
Olen tämän vuorokauden pysynyt yllättävän tyynenä. En romahtanut kuten edellisellä kerralla. Ehkä siksi, että nyt tiesin hylkäämisen olevan vaihtoehtokin. Päässä on kuitenkin pyörinyt paljon ajatuksia. Välillä tuntuu, että sekoitan itseni niillä. Toisaalta yritän paeta kaikkia ajatuksia jonnekin.
Eniten olen kuitenkin miettinyt sitä, että olenko sittenkin työkunnossa. Voisinko tehdä jotain työtä? Omaani? Ajatus entiseen työpaikkan palaamisesta ahdistaa niin, että alan vain hätäisemmin miettimään muita vaihtoehtoja. Uuden ammatin tai työn keksiminen on kuitenkin vaikeaa. Liian vaikeaa. En yksinkertaisesti keksi ammattia itselleni, enkä paikkaa josta voisin kysyä minulle sopivaa työtä.
Tuntuu pahalta ajatella, etten ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Toisaalta en näytä olevan tarpeeksi huonossakaan. Olen jäänyt johonkin siltä väliltä. Saako tuota kuntoutustukea vain jos jaksaa taistella kerta toisensa jälkeen? Tässäkin kunnossa, missä itse olen?
Itseä on ärsyttänyt se, kuinka paljon psykiatreissa on eroja. Omapsykiatrini on onneksi todella hyvä, hän ymmärtää minua/tilannettani. Mutta olen myös kohdannut sellaisia, jotka ovat olleet.. suoraan sanottuna ilkeitä minulle, eivät ole ymmärtäneet mitään.
VastaaPoistaSamaan olen törmännyt ja se on todella harmillista. Voi olla, että itsellänikin hylkäyspäätös kuntoutustuesta on tullut juurikin tuosta syystä. Minulla on ollut kaksi eri psykiatria (toinen työterveyden puolelta, toinen julkiselta). Toinen ymmärtää tilannetta todella hyvin ja lukee minua kuin avointa kirjaa. Toinen näkee sen mitä olen ulospäin. Viimeksi viime viikolla kuulin, etten näytä uupuneelta. Se on joillekin ratkaisevaa, harmi kyllä!
PoistaKerran yksi psykiatri väitti, että masennus johtuu iästäni. Kerran yksi psykiatri päätteli minun olevan narkkari (olen tooodella kaukana narkkarista.) Kerran menin osastohoitoon ja omahoitajan ekat sanat olivat "ethän sä edes näytä ahdistuneelta."
PoistaMutta onneksi minulla on tuo omapsykiatri, joka ymmärtää minua täysin ja on ollut vihainen siitä, miten muut psykiatrit ovat minua kohdelleet.. Harmittaa sun tilanne kyllä kovasti. Tsemppiä!
Kerran yksi psykiatri väitti, että masennus johtuu iästäni. Kerran yksi psykiatri päätteli minun olevan narkkari (olen tooodella kaukana narkkarista.) Kerran menin osastohoitoon ja omahoitajan ekat sanat olivat "ethän sä edes näytä ahdistuneelta."
PoistaMutta onneksi minulla on tuo omapsykiatri, joka ymmärtää minua täysin ja on ollut vihainen siitä, miten muut psykiatrit ovat minua kohdelleet.. Harmittaa sun tilanne kyllä kovasti. Tsemppiä!
Hyvä lääkäri on kyllä suuri onni! Ja onneksi itsellänikin tämä toinen on sitä.
PoistaMutta en voi kuin ihmetellä, kuinka päätelmiä tehdään ulkonäön mukaan! Pitäisikö se ahdistus, uupumus ja masennus aina olla leimana otsassa? Itselläni on aina aivan omana suojanani se kulissi, että kaikki on suht normaalisti. Että saisin käydä kaupassa rauhassa tms. Kotoa lähtiessä yritän sen verran peiliin vilkaista, etten säikäyttäisi jos joku tuttu sattuisi tulemaan vastaan. Sillä ainakin uskon säästyneeni monesta tilanteesta, jossa muuten olisin saattanut joutua kertomaan enemmänkin. Vaikka avoimesti olen ihmisille tilanteestani jutellut, on joskus hyvä voida olla kuorensa alla piilossa.
Mutta enpä ole ennen kuullut, että masennus olisi vain iän syytä... eikös sitten jokainen sen tietyn rajapyykin ohittanut olisi ollut sairas..? Silloin siihen kai osattaisiin hyvissä ajoin varautua (kuten uhmaan, murkkuikään tai vaikka vaihdevuosien aikaan). Mutta enpä itse pari vuotta sitten olisi voinut ajatella, että tilanne olisi tämänlainen. Ehkä se olisi auttanut, olisi itselläkin ollut konstit selvitä jo etukäteen eikä olisi mennyt vuotta pelkästään ymmärtää tilannetta tarkemmin..
Sitä toivoisi niin paljon, että ne jotka eivät lääkärin työtä sydämellään tee, ymmärtäisi siirtyä muihin tehtäviin.. heistä tuntuu olevan vain enemmän haittaa kuin hyötyä!
Mutta kiitos sinulle ja myös, paljon tsemppiä! :)
Kiitos! :)
PoistaItsellä sama juttu. Tänäänkin istuin taas kahvilassa enkä usko, että ketään muista asiakkaista olisi uskonut, että sairastan masennusta/ahdistusta, jos olisin kertonut. Mulla menee automaattisesti se kuori/maski päälle.. Tosin on niitä tosi huonoja päiviä kyllä, jolloin ei jaksa esittää yhtään. Mutta silloin en käy esim. kahviloissa.
Se psykiatri oli muutenkin aivan täysin ulalla. Hän hämmentyi, kun kerroin olevani alakuloinen.. Ajatella, masentunut joka on alakuloinen! Voi jestas sitä tyyppiä.. Tapasin sen kerran (olin päiväosastolla silloin) enkä suostunut tapaamaan toista kertaa.
Mulla on ollut tosi huonoa tuuria ja olen joutunut olemaan tekemisissä monien hoitajien/psykiatrien kanssa, joiden ei todellakaan pitäisi hoitoalalla olla tai ei ainakaan mielenterveyspuolella..
Mutta koitetaan jaksella. :)
Kuulostaa niin tutulta! Siis tuo kuoren/maskin päälle veto. Toisaalta, minusta on hienoa, jos pystyy kaiken keskellä olemaan kuin kuka tahansa. Mutta toisaalta hyvä, että meidän on mahdollista olla myös niitä uupuneita, ilman ponnisteluja. Hyvät päivät tsemppaa ainakin minua eteenpäin, eikä ilman niitä huonoista päivistä puskisi läpi.
PoistaMutta olipa lääkäri! Häneltä oli tainnut jäädä joku luento käymättä tai joku kirjan sivu lukematta... Mut hyvähän se on oppia tuossa vaiheessa viimeistään, että masentunut voi olla alakuloinen! Toivottavasti muistaa sen kirkkaasti jatkossa!
Monesti olen törmännyt siihen, kuinka masennuksen tms. hoito on vielä niin lapsenlengissä täällä. Niin yleisestä sairaudesta kuin onkin kyse! Mutta ei auta kuin toivoa, että ne kohdalle osuvat ihmiset osaavat asiansa ja auttavat meidät takaisin terveiki!
Jaksellaan siis ja pidetään lippu korkealla! :)