Sähköiskujen jälkeen

Innostuin siitä, että tällä kertaa minun aikani sairastaa on loppusuoralla. Sairausloman jälkeen oli työkokeilu ja nyt työkokeilua seuraa paluu työelämään. Se tuntuu edelleen uskomattomalta! Niin hienolta, etten taida sitä vieläkään ymmärtää! Sain kuin sainkin itselleni osa-aikaisen työn (täyteen viikkoon en vielä pystyisikään) ja vieläpä paikasta, jonne jo joskus aiemmin haaveilin pääseväni!

Olo on siis todella kiitollinen! Sen pimeän tunnelin päässä voi oikeasti näkyä valoa, olematta kuitenkaan se päältä jyräävä juna. Niin monet kuopat koluttua ja monta kertaa kaaduttua juuri kun olin päässyt pystyyn, on nyt vuorossa jotain hyvää. En tosin vielä uskalla uskoa sitä täysin varmaksi ennen kuin nimi on paperissa. Sitä ennen jännitän, tapahtuuko jotain joka vie tämän mahdollisuuden nenäni edestä. Vaikka eikai minullakaan niin huonoa tuuria voi olla? 

Uudesta elämästä innostuneena päätin irtaantua myös lääkityksestä. Se olikin suunnitteilla vuoden vaihteeseen ja terpeutin valvonnassa sitten lähdin sitä toteuttamaan. Lääkeaineille olen ollut hurjan herkkä koko ajan ja nyttenkin kesän alusta on Cymbaltan annokseni ollut 37,5 mg, eli pienin mahdollinen. Joskus jos olin unohtanut lääkkeen, sen tunsi kyllä hyvin, vieroitusoireet alkoivat seuraavana päivänä takuuvarmasti. 

Lääkkeen lopetuksen aloitin ottamalla tuon yhden kapselin joka toinen päivä. Taisin niin mennä ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jätin vielä yhden lääkkeettömän päivän väliin. Otin lääkkeen joka kolmas päivä noin viikon ajan ja sitten vain päätin yhtenä aamuna, että enpä otakaan enää. Se päivä oli 18.12., jolloin olisi ollut taas aika ottaa kapseli, mutta 15.12. jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut. 

Osasin varautua, että oireetta ei lopetus tule menemään, eikä niin todella käynytkään. Kaikista helpointa on olla vain paikallaan, liikkumatta ja siirtämättä katsettakaan kovin paljoa. Ainakin alussa tuosta oli apua, vaikka joskus paikallaankin alkoi huimata tai zoomi ei oikein ottanut toimiakseen. 

Huimauksesta onkin tullut päivittäistä ja varsinkin liikkuessa etäisyydet tuntuvat heilahtavan hetkeksi aivan sekaisin ja sykähdys kulkee päästä rintaan. Sykäykset olen yhdistänyt myös sykkeen nousuun. Jos kävelen ripämmin tai vaikka nousen portaita reippain askelein, alkaa heitättää enemmän kuin muulloin. Pahimpina päivinä nuo sykäykset muuttuivat sähköiskuiksi, jotka ylsivät jalkoihin asti. Silloin onnistuin kaatumaankin pariin kertaan, sen verran etäisyyksien hahmottaminen ja tasapaino meni sekaisin. 

Noiden fyysisten sykäyksien (pehmeämpi tuntemus kuin sähköisku, muistuttaa sitä tunnetta kun säikähtää ja sen fyysisesti tuntee rinnassaan) lisäksi lääkkeen vähennys on vaikuttanut mieleen ja tunteisiin. Heti ensimmäisistä lääkkeettömistä päivistä alkaen huomasin olevani herkillä, itkin helposti ja koko ajan tuntui kuin saisin pidellä itseäni kasassa. Luulin sen aluksi johtuvan muusta, mutta kyllä se tuntuu vieroitusoireita olevan. Lisäksi pinna on ollut kireämpi. Olen välillä kuin tulta ja tappuraa, aiheestakin kyllä, mutta reaktioni on vain 10-kertaisina siihen normaaliin reaktioon nähden. 

Tänään on 12 lääkkeetöntä päivää takana ja vaikka edelleen huomaan noita sykäyksiä, alkaa psyykkinen puoli tuntua tasaisemmalta. Kun silloin tällöin vierotusoireita kuitenkin on, aloin uteliaisuuksissani googlettamaan, millaisia kokemuksia Cymbaltan lopettamisessa on muilla ollut. En tiedä kannatti tuo, nimittäin joillakin oireet ovat kestäneet jopa kuukausia! Minä kun ajattelin aloittaa työt tammikuun alkupuolella ilman oireiluja ja selvällä päällä! 

Vasta toisten kokemuksia luettuani, hoksasin, että viime aikojen unettomuus voi hyvinkin olla sitä kemiallista sekasotkua aivoissa, jota lääkkeen lopettaminen saa aikaan. Muutamana yönä on ollut hurjan vaikea saada unta, uni on ollut niin levotonta, että sen on miehenikin huomannut ja aamulla olen herännyt kuin haudasta nousseena. Nyt muutaman viime yö on uni tullut paremmin, eikä aamustakaan ole enää niin puolikuollut olo. 

Nyt onkin mielenkiintoista seurata kuinka kauan kestää, että aivot tottuu pärjäämään omillaan. Kuinka kauan kestää, että elimistö sopeutuu aikaan ilman Cymbaltaa. Ja suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, voisinko oikeasti pärjätä ja elää ilman lääkettä. Sitä odottelen ja toivon, että niin todella olisi. Olen valmis kohtaamaan elämän vuoristoradan ilman turruttavia apuja, koska se tasapaksu elämäkään ei loppuviimein ole hyväksi. Ainakaan kun sairaus ei enää ole niin valloillaan. Cymbalta oli minulle kuitenkin se oikea lääkkeen tuoma apu, jota kolmesta eri vaihtoehdosta testattiin. 

Nyt on kuitenkin aika lopettaa se, koska terapian voimin vahvistun ja opin opittavani tulevaa varten. Ja niinhän se onkin, että lääke auttaa pahimman yli, tasaa mieltä sen mitä pitää, että on sitten valmis työstämään itse ongelmat pois. Ja vaikka joskus se kipeää tekeekin aukaista kipeitä solmuja ja vaikka muuttuminen pois vanhasta joskus sattuukin, on hienoa huomata millaisen matkan on kulkenut ja kuinka paljon ehjemmäksi ihmiseksi kasvaa!

Elämälle pelisäännöt

Kuulun niihin, joiden on helpompi elää ja olla kun tietää säännöt. Vaikka joskus niitä tuleekin rikottua, toimivat ne ohjenuorana tilanteissa, joissa välttämättä ei itse tiedä kuinka olla ja mennä. Tällä viikolla terapiassa selvisi, että tarvitsen ohjeet myös vaikean anoppitilanteeni kanssa. Nyt kun tiedän kuinka mennä eteenpäin, on olo huomattavasti aiempaa kevyempi! 

Yrityksistä huolimatta välit anoppiin ovat ja pysyvät tulehtuneina. Kun vastapuoli nostaa vain kädet pystyyn ja haluaa, että aika parantaa, on vaikea yksin saada tilanne korjaantumaan. Hyvät tai ainakin jollain tapaa toimivat välit ovat olleet toiveissani, mutta nyt olen ymmärtänyt luovuttaa ja erottaa haaveet todellisuudesta. On aika hyväksyä tilanne ja sen tämän hetkinen toivottomuus ja keskittyä elämään elämää eteenpäin. 

Kuulostaa helpolta. Olen kuitenkin painiskellut asian kanssa lähes vuoden, joten työstämistä nämä isot asiat vaativat. Toisaalta se lopullinen havahtuminen tapahtui lähes sormia napsauttamalla viime kerralla terapeutin luona. Sen jälkeen olen hetken asiaa pureskeltuani päättänyt, että en enää edes yritä. En pidä mitään yhteyttä anoppiini, en elätä toiveita paremmasta. En mieti enää päätäni puhki  ja itseäni uuvuksiin, mitä asialle olisi tehtävissä. Annan asian nyt vain olla. 

Oloni on tämän asian jättämisen jälkeen ollut kevyempi. Toki vielä on työtä siinä, että miehenikin ymmärtää tilanteen samalla lailla kuin minä. Meillä molemmilla on ollut sisäänrakennettu ajatus perhemallista, jossa jokainen sukupolvi elää elämää toistensa rinnalla arkeaan jakaen, yhteisönä. Joskus se ei vain mene niin. Välttämättä sellaista yhteistöä ei tule koskaan olemaankaan, joten omista toiveista on silloin luovuttava. 

Nyt on kuitenkin aika keskittyä tulevaan ja omaan työkokeiluuni. Saan nyt pelisäännöt löydyttyä keskittyä meidän perheeseen, omaan jaksamiseen ja kaikkeen siihen mitä tulevalla on meille antaa. 

Päivän ajatus

Netissä näkee paljon erilaisia elämän viisauksia ja ajatuksia. Niitä kiertää kuvina Facebookissa ja muutenkin somen ihmeellisessä maailmassa. Olen laittanut niitä talteen, mutta ajattelin jakaa niitä myös täällä. Laitan joskus pelkän ajatuksen ja joskus avaan omia mietteitäni siitä. Muutaman olenkin jakanut täällä.

Tässä ajatus tälle päivälle:

Väittäisinpä, että elämän myllerrykset tekevät joskus paljonkin hyvää. Itse en olisi toivomuslistalle koskaan kerännyt uupumusta, masennusta tai muutakaan viimeisen parin vuoden ajalta kokeemaani. Tänä päivänä kuitenkin kun katson elämääni, tiedän sen olevan parempi kuin se aikaisempi. 

Pari vuotta sitten tuntui, että elämältäni katosi pohja samalla kun tajusin terveyteni heikenneen. Samalla kun masennus veti minua pohjalle, avautui hiljalleen uusia ovia eteeni. Niiden näkeminen vaati tosin kuukausia aikaa, eikä toivoa aina tuntunut olevan. Sitä kuitenkin on, aina. Ja tänään voin nähdä, että kaiken keskellä on se kuuluisa punainen lanka. 

Ehkä kaikella on merkityksensä, vaikeuksillakin!

Yöllistä pohdintaa

Tietokoneen kello näyttää tasan 2:00. On yö ja pitkästä aikaa seuraan, kuinka öiset minuutit matelevat. Olen valvonut nyt tunnin, yrittäen välillä vain vetää peiton korville ja jatkaa unta, siinä onnistumatta. Nyt yritän löytää unihiekkani tekemällä muuta, vaikka tämän sinisen valon katselu ei taida siinä paljoa auttaa. 

Unettomuus on tuttua. Siitä tuli liiankin tuttua viimeksi ennen joulua ja pahimmillaan se oli noin vuosi sitten. Noina kumpanakin hetkenä tilanne ei ollut kovin hyvä, alkuun masennus nosti päätään kunnolla ja vei vointini kaikin puolin huonoksi. Toisella kertaa anoppi ja hänen aiheuttamansa ongelmat olivat valvottamassa. 

Nyt kuitenkin tilanne on eri. Nyt pitäis olla kaikki aika hyvällä mallilla. Tämän viikon psykiatrikäynnillä selvisi masennukseni lieventyneen (vihdoin!) ja diagnoosini muutettiin vaikeasta masennuksesta lievän ja keskivaikean välille. Vaativuudesta ei tällä kertaa ollut puhetta, mutta terapeuttini mietti aiemmin, saisinkohan enää tuota diagnoosia kun olin onnistuneesti sen kanssa tehnyt työtä ja saanut sitä kitkettyä pois. Lääkärikäynnillä oli puhetta ensi kertaa 1,5 vuoteen myös lääkityksen purkamisesta! Se tosin toteutetaan kun tilanne on tarpeeksi vakaa, mutta jo tuosta puhuminen sai minussa helpotuksen tunteen aikaiseksi. Lisäksi sain tiedon, että pitkän odottelun jälkeen, ansiosidonnainen päivärahahakemukseni on hyväksytty ja saan rahan tililleni jo torstaina, siis tänään! 

Jännitin käyntiäni psykiatrilla, vaikka hänen kanssa asiat ovat hoituneet aina tosi hyvin. Hänelle minun ei ole koskaan tarvinnut selittää sen enempää oireitani tai ajatuksiani, hän on ymmärtänyt aina heti. On tuntunut, että hän lukee minua kuin avointa kirjaa, eikä vastaanotolle menon tsemppauskaan ole hämännyt. Psykiatri ymmärsi myös jännitykseni, sillä käytiinhän vastaanotolla läpi tilannettani ja tulevaa, joka yhä edelleen on pelkkää kysymysmerkkiä. 

Lääkäri sanoikin tyytyväisen kuuloisena, että vointini vaikuttaa aika hyvältä siitäkin huolimatta, että meneillään on ollut paljon suuria asioita ja epävarmuutta niin toimeentulon kuin tulevaisuuteni osalta. Ja minun kaltaiselle ihmiselle, joka on rakentunut järjestykselle, leijuminen epävarmuudessa ei ole mitenkään suotuisa olotila. Voin siis ilmeisesti onnitella itseäni? Ehkä. 

Mutta alanko nyt kärsiä unettomuudesta myös hyvien uutisten kohdalla? Pitääkö elämän olla tasaisen vaikeaa, jotta nukun? Onko hyvät uutiset niin harvinaisia, että käyn kierroksilla siksi? Vai mikä saa pääni täyteen ajatuksia juuri kun voisin hetkeksi huokaista? Joinko kenties iltapäiväkahvin liian myöhään?

Niin, ihmismieli on outo. Sen kiemurat ja temput ovat välillä tällaisen tavistallaajan selittämättömissä. Mutta ikuisena pessimistinä tai realistina osasin toisaalta odottaa jotain muutakin kuin hyvää. Viiemiset 2-3 viikkoa ovat olleet ihmeen hyviä, joten se takapakki oli tiedossa. Tämä kai sitä sitten on. 

Kello näyttää nyt 2:18. Tässäkin sain hetkisen kulutettua, mutta ehkäpä kokeilen, jos uni tulisi. Hyvää yötä ja huomenta siis kaikille!

Helpottava puhelu ja suunnitelmia toimeentulosta

Tänään sain puhelun psykiatrilta, jonka vastaanotolle pääsin alunperin työterveyslääkärin lähetteellä. Myös hän oli hämillään saamastani kohtelusta kunnallisessa psykiatrisessa yksikössä viime viikolla. Hän ymmärsi heti, mihin olin pyrkinyt ja mikä tilanteeni on, toisin kuin hänen kollegansa julkisella puolella. 

Jatkan siis tämän yksityisen psykiatrin kanssa eteenpäin, mutta tietenkin sillä harmillisella erolla, että maksumiehenä olen minä itse. Toisaalta käyntejä ei tule olemaan kuin muutama vuodessa, joten toivon ettei laskusta tule hurja. Kyselen kuitenkin vielä, jos työterveydestäni on mahdollista vielä saada lähetettä. 

Mutta nyt oloni on luottavainen. Minun etuani valvotaan ja minua autetaan! En ole enää heittopussina eri tahojen välillä, vaan nyt tiedän kuka hoidostani vastaa. Enpä olisi uskonut, että joku päivä iloitsen tällaisista asioista. Mutta uskokaa tai älkää, tämä auttaa hurjasti! 

Eilen sain Kelasta päätöksen hakemastani kuntoutustuesta. En enää ollut edes yllättynyt, että hakemukseni on hylätty. Joku kansi sulkeutui, mutta onneksi lääkärilläni oli ässiä hihassa jatkoa ajatellen. Seuraavaksi vuorossa on selvitys, miten sairauspäiväraha-aika nollautuu. Lisäksi alkuvuodesta minulle haetaan lisäksi vammaistukea, joka auttaisi lääkäri- ja terapiakustannuksissa.

Takautuvana tullut työttömyyspäiväraha on tuonut suuren helpotuksen elämäämme nyt, mutta hienoa tietää, ettei kaikkia konsteja ollutkaan vielä kokeiltu. Olen näkevinäni siellä tunnelin päässä valonpilkahdusta!

Vihdoin!

Tänään vihdoin ja viimein posti toi iloisia uutisia. Saan takautuvana syyskuun alusta alkaen ansiosidonnaista päivärahaa. Työttömyyskassa on hyväksynyt hakemukseni, eli rahaton aikakausi on tältä erää ohi! Kuoren avatessa vierähti muutama onnen kyynel poskelle. 

Ja vielä toinen hyvä juttu tänään. Kävimme mieheni kanssa yhdessä keskustelemassa kaikesta tähän astisesta, mikä on meitä yhdessäkin kuormittanut. Se tuntu helpottavalta ja samalla meitä pariskuntana vahvistavana. 

Tällä on hyvä aloittaa uusi viikko! Jospa tästä pikkuhiljaa alkaa asiat rullaamaan valoa kohti :)

Jotain hyvääkin

On hassua huomata pitkään sairauslomalla oltua, että prosessissa tapahtuu jotain hyvää minulle. Vaikka masennus ja sairaustuminen on tuntunutkin yleensä vain huonolta ja negatiiviselta asialta elämässä, näen nyt jo mitä hyvää se tekee minulle ihmisenä. 

Sen suuren vihan kokemuksen jälkeen, josta aiemmin kirjoitinkin, alkoi päätä nostamaan minussa aivan uusi ääni - itsevarmempi minä. Sellainen minä, joka ei salli toisten tallloa päältä mennen tullen. Liika kiltteys on vienyt minua tähän asti. Olen uskonutkin, että vain se on oikea tapakin elää. Kääntämällä se toinenkin poski kun tulee satutetuksi. Mutta ei enää. Nyt uskallan kertoa rajani ja pitää puoliani. 

Olisiko tätä tapahtunut, jos olisin jatkanut normaalia arkeani töissä sairastumatta? Olisinko voinut jotenkin oppia itsestäni ja oman itseni arvostamisesta jotain näin tärkeää? En usko. Ensimmäistä kertaa aikoihin, olo tuntuu hyvältä. Juurikin siksi, että olen oppinut jotain arvokasta, joka varmasti kantaa loppuelämäni. Moni oppii tämän jo lapsuudessa, mutta joskus se pitää oppia aikuisiällä. 

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan!