Elämälle pelisäännöt

Kuulun niihin, joiden on helpompi elää ja olla kun tietää säännöt. Vaikka joskus niitä tuleekin rikottua, toimivat ne ohjenuorana tilanteissa, joissa välttämättä ei itse tiedä kuinka olla ja mennä. Tällä viikolla terapiassa selvisi, että tarvitsen ohjeet myös vaikean anoppitilanteeni kanssa. Nyt kun tiedän kuinka mennä eteenpäin, on olo huomattavasti aiempaa kevyempi! 

Yrityksistä huolimatta välit anoppiin ovat ja pysyvät tulehtuneina. Kun vastapuoli nostaa vain kädet pystyyn ja haluaa, että aika parantaa, on vaikea yksin saada tilanne korjaantumaan. Hyvät tai ainakin jollain tapaa toimivat välit ovat olleet toiveissani, mutta nyt olen ymmärtänyt luovuttaa ja erottaa haaveet todellisuudesta. On aika hyväksyä tilanne ja sen tämän hetkinen toivottomuus ja keskittyä elämään elämää eteenpäin. 

Kuulostaa helpolta. Olen kuitenkin painiskellut asian kanssa lähes vuoden, joten työstämistä nämä isot asiat vaativat. Toisaalta se lopullinen havahtuminen tapahtui lähes sormia napsauttamalla viime kerralla terapeutin luona. Sen jälkeen olen hetken asiaa pureskeltuani päättänyt, että en enää edes yritä. En pidä mitään yhteyttä anoppiini, en elätä toiveita paremmasta. En mieti enää päätäni puhki  ja itseäni uuvuksiin, mitä asialle olisi tehtävissä. Annan asian nyt vain olla. 

Oloni on tämän asian jättämisen jälkeen ollut kevyempi. Toki vielä on työtä siinä, että miehenikin ymmärtää tilanteen samalla lailla kuin minä. Meillä molemmilla on ollut sisäänrakennettu ajatus perhemallista, jossa jokainen sukupolvi elää elämää toistensa rinnalla arkeaan jakaen, yhteisönä. Joskus se ei vain mene niin. Välttämättä sellaista yhteistöä ei tule koskaan olemaankaan, joten omista toiveista on silloin luovuttava. 

Nyt on kuitenkin aika keskittyä tulevaan ja omaan työkokeiluuni. Saan nyt pelisäännöt löydyttyä keskittyä meidän perheeseen, omaan jaksamiseen ja kaikkeen siihen mitä tulevalla on meille antaa. 

Mietintää hoidosta ja uutisia

Tänään on paljon mielessä ollut meidän ihmisten pelko, arkuus tai haluttomuus hoitoon. Itsessänikin sitä piirrettä on jonkin verran, mutta parempi loppuelämä on hyvä kannustin ottamaan apu vastaan kun siihen on mahdollisuus. 

Kuka tahansa, joka tämän sattuu lukemaan, on varmaan itsekin kuullut jonkun kieltäytyvän lääkäriin menosta tai haluttomuudesta astella jonkun ammattilaisen puheille. Tänään olenkin pohdiskellut mielessäni, mistä tämä mahtaa oikein johtua. Pelkäämme kai ja se on toki inhimillistä. Niin, en oikein keksi syyksi kuin pelon. Tai eikai lääkärissä käynti koskaan hauskaa ole, mutta jos toisessa vaakakupissa on elämän laadun paraneminen, eikö se kannattaisi? 

Nyt kun itsellä ainakin toivottavasti alkaa tilanne olla pysyvämmin hallinnassa, toivon olevani ainakin jonkinlainen elävä esimerkki siitä, kuinka lääketiede voi auttaa. Minulla kun oli sairaulomalle jäädessäni rypäs niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin oireitaa, olen nyt voiton puolella! 

En tuomitse hoitoon menemättömyyttä, jokainen tekee päätöksensä oman hakintansa mukaan. Kunhan pohdiskelen ja samalla toivon, että jokainen apua tarvitseva sitä saisi. Ja toivon, että jokainen sellainen näkisi mahdollisuuden siellä "hoidon tuolla puolen" :)

Sitten niitä uutisia! Päivä imaisi mehuja, vaikka tunne onkin hyvä. Tänään on nimittäin kirjoitettu nimet paperiin ja työkokeilu on sovittu alkavaksi tämän kuun puolivälissä! Työkokeilu on sovittu kolmeksi kuukaudeksi, jonka jälkeen elämä onkin taas kysymysmerkkejä pullollaan. Jostain syystä se ei edes itseasiassa minua pelota, niinkuin muutama kuukausi aikaisemmin. 

Annan siis vielä mahdollisuuden ammatilleni, tosin eri ympäristöstä, jonka jälkeen sitten mietin haenko samalle alalle vielä töihin vai olisiko uuden ammatin opiskelu seuraava askel. Elämme siis jänniä aikoja! Toivotaan vain, että terveys kestää! Mutta onhna onneksi niitä hoitoja :) Ja huomenna pääsen lisäksi pitkästä aikaa terpeuttini vastaanotolle. Olo on siitä helpottunut, koska jollain tapaa olen jäänyt jo vähän koukkuun keskustelutuokioihin! :) 

Ei aivan vielä

Joku viisas on sanonut, että epätietoisuus on pahinta ja sitä se toden totta on! Vaikken mielestäni aktiivisesti asioita pyörittele päässäni, enkä ole se pahin murehtija, on silti oireita pinnalla merkkinä siitä että päässä pyörii liikaakin asioita. 

Vaikka varsinaista masennusoireistoa ei ole enää niin näkyvänä, sekoittaa stressi mennen tullen. Siihen ei kroppa ole vielä tottunut. Tulevat työkokeilukuviot jännittävät. Tuleeko soittoa vai ei ja jos tulee niin onko suhtautuminen edelleen positiivinen? Jos pääsen niin jaksanko? Yksi paikka minulla on onneksi varmana, mutta ykkösvaihtoehto odotuttaa vielä varmistumistaan. 

Jostain syystä pitkästä aikaa myös anoppi tuli yöllä uniin. Uni oli painajainen, jossa anoppi vei voiton ja onnistui erottamaan mieheni ja minut toisistamme. Jollakin lailla anoppi onnistui unessa saamaan minut syylliseksi kaikkeen ja hänet tilanteen uhriksi. 

Vaikka tässä realityssa elämme ilman asian vatvomista, on anoppiasia kuitenkin vieläkin avoin ja nousee keskusteluun tasaisin väliajoin. Etäisyys tuntuu toimivalta, mutta selvää on että mieheni kaipaa sitä perhettään, joka hänellä joskus oli. Meitä kumpaakin mietityttää sekin, tuleeko tähän koskaan mitään muutosta vai tälläkö mennään. 

Epätietoisuus. Se viheliäinen, joka syö, vaikkei asiat olisikaan mielessä taukoamatta. Vaikka pyrin aina olemaan murehtimatta, tulee sitä silti mietittyä vaihtoehtoja ja ajateltua mikä tilanne on vaikka vuoden päästä. Mutta kaikkeen tarvitaan kaksi, myös tämän sillan rakentamiseen. Jos anoppi pysyy toimettomana, ei taida vaihtoehtoja montaa olla. Mutta surku, erityisesti mieheni kannalta! 

Mielessä on monta muutakin asiaa kuin työkokeilu ja anoppi pyörinyt viime aikoina. Päätimme tutkituttaa, missä vika mahtaa olla kun emme jälkikasvua ole saaneet. Alustavasti kysyttiin jo ajatuksiamme lapsettomuushoidoista. Olen aina ajatellut etten niihin lähtisi, mutta entäpä jos lievimpiä kokeilisikin? Vai haluammeko lapsia? Onko meistä vanhemmiksi? 

Mielessäni on ollut myös ystäväni, jonka sairaus on ottanut askeleen pidemmälle. Vaikka en suostu luopumaan toivosta hänen osaltaan, on tällaiset uutiset pelottavia. Terapianikin on katkolla terapeutin sairausloman vuoksi ja minä mietin hänenkin terveyttään. Ja mitähän vielä... Liikaa ajatuksia pienen ihmisen päässä! 

Peruin tämän päivän menon, koska olisin suoriutunut siitä vain Propralin voimin. Oma järki ei siihen sanonut juuri mitään, mutta mieheni herätti todellisuuteen. Hän muistutti, etten saanut tehdä liian stressaavia tai ahdistavia asioita. Ja totta, nyt olisi aika taas antaa pään rauhassa totutella uusiin asioihin ja valmistautua tuleviin haasteisiin. 

Vielä kun löytyisikin se nappi, jolla voi päättää keskittyvänsä elämään vain tässä hetkessä!

Muutosten tuulia blogissa

Kun aloitin blogin kirjoittamisen, ajattelin kirjoittaa täysin vain itselleni. Kirjoittaminen on kuulunut elämääni enemmän ja vähemmän koko elämäni. Teininä päiväkirjan sivut täyttyivät milloin mistäkin ja joitakin pätkiä muistan kirjoittaneeni koneelle. Päiväkirjat olen jossain vaiheessa jokaisen hävittänyt, samoin koneelle kirjoittamani word-tiedostot. Menneeseen en halua jäädä polkemaan, vaan kun asia on eletty ja läksyt opittu, on ollut aika myös kootut tekstit laittaa pois. 

Kirjoittaminen on terapeuttista. Kun olen saanut yhden jutun valmiiksi, tuntuu kuin siltä osin asia olisi paketissa. Silloin taakka on edes vähän kevyempi ja saan keskittyä muuhun. Toisaalta tämän blogin pitäminen on terapeuttista senkin vuoksi, että oma terapeuttini lukee tätä. Ja ihan hyväkin, koska välttämättä joka asiaa en itse edes vastaanotolla muista ottaa puheeksi :)

Tiesin kuitenkin jo blogin alkuvaiheissa, että ainakin pari läheistäni halusi tietää ajatuksiani ja tuntojani. Siksi tein blogista julkisen. Ja kun huomasin blogissani vierailevan sellaisia, joille kirjoitukseni toimivat ehkä jonkinlaisena vertaistukena, oli selvä että pidän blogini julkisena. Jos nimittäin mitenkään voin auttaa jotakuta samassa suossa rämpivää, on blogi ollut enemmän kuin vain oma terapiakanavani. 

Nyt kuitenkin olen päättänyt laittaa ainakin joksikin aikaa blogini salaiseksi, vain kutsuttujen lukijoiden luettavaksi. Blogi kun on kuitenkin täysin minun päiväkirjani ja jollain tapaa se tuntuu vaikealta tiedostaa, että nyt kuka tahansa sitä pääsee lukemaan. Kuitenkin asiat ovat minulle isoja, tärkeitä ja kipeitäkin. 

Mutta jos olet blogin lukija ja haluaisit jatkossakin lukea ajatuksiani, olet tervetullut niitä lukemaan! En jätä ulkopuolelle sellaista, jolle on jotain hyötyä avautumisistani, vaikka ei niissä aina päätä tai häntää olekaan :) Eli laita viestiä sähköpostilla, niin lisään sinut lukijaksi (vai miten se sitten tapahtuukaan). Löysin asetuksen, jossa blogin voi sulkea ulkopuolisilta kokonaan tai pitää kutsuttujen nähtävillä. 

Ajattelin toteuttaa suunnitelman jossain vaiheessa ensi viikkoa, joten kiirusta ei ole. Jos blogi ei anna sinulle mitään, niin heippa siihen asti kun olen valmis taas jakamaan ajatuksiani julkisemmin! Muutoin olet tervetullut tähän omaan hulluun maailmaani! :)

"Kaappijuoppo"

Kerroinkin aiemmin, että vaativa persoonallisuuteni on ollut enemmän pinnalla. Se näkyy jatkuvana puuhasteluna, jota on välillä vaikea saada loppumaan. Tiedostan tilanteen yleensä itsekin ja pyrin jättämään tekemiseni ennen kuin se imee minusta liikaa voimia. Vaativuutta kun yleensä seuraa uupumus. Miehenikin on välillä tarkkana, että kuka meillä puuhastelee, minä vai vaativuus. En aina saa edes mitään näkyvää aikaiseksi, mutta kunhan hääräilen. 

Terapiassa selvisi, että olen tietynlainen "kaappijuoppo". Se missä varsinainen kaappijuoppo ottaa hörpyn pullosta salaa puolisoltaan, minä saatan siivota vielä vähän. Tämä selvisi kun kerroin, että joinain iltoina olen puolisoni nukahdettua miettinyt, josko silti menisin vaikka viikkaamaan vaatteita narulta, tai jos tiskikoneen kävisin tyhjentämässä... Aivan järjetöntä! 

Vaikka houkutus vaativuuden hetkellä on suuri hiippailla puuhastelemaan kun toinen on nukahtanut (tiedän, kuulostaa hullulta!), olen tähän asti pystynyt pitämään itseni kurissa. Hetken aikaa käyn kuitenkin kamppailua päässäni, lähteäkö vai ei. Välillä katson nukkuvaa miestäni ja mietin, pääsisinkö lähtemään sängystä niin ettei hän heräisi. 

No, toistaiseksi tilanne on kuitenkin hallinnassa. Tunnistan nämä vaativuuden herättämät ajatukset aika hyvin ja yritän ohjata ajatukseni muualle. Se missä työssä ollessani muodostin arvoni tekemäni työn mukaan, on nyt puuhasteluni tullut mitaksi hyvälle (sairaalle) ihmiselle. Mikä siinä onkaan, että ihmisen arvo tulisi hänen tekemänsä perusteella? 

Uuden odottelua ja yhteistä hyvää

Tänään pitkästä aikaa olemme mieheni kanssa menossa kaupungin järjestämään kriisikeskukseen juttelemaan. Kävimme aiemmin keväällä siellä neljä kertaa ja nyt viimeinen viides kerta on jäljellä. Ongelmamme, toisin sanoen mieheni suku, ei ole muuttunut, mutta meidän tiimi on vahvistunut. Onneksi! Mutta itse otan, siinä sivussa miehenikin, kaiken tarjolla olevan avun vastaan. 

En tiedä mitä seuraa tämän viimeisen käynnin jälkeen. Tarvittaessa mietitään jatkoa jollain tapaa ja toisaalta toivoisin, että sellaista meille tarjotaan. Asiat, joiden kanssa painiskelemme, ovat kuitenkin sen verran suuria, ettei aina se oma pieni pää riitä niiden kanssa painiskelemaan. Jotenkin meistä molemmista on tullut vieraita tutuissa piireissä ja ulkopuolisia omiemme keskellä. Muutenkin kuin negatiivisessa mielessä. Meillä on toisemme ja se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin koskaan. 

Tulevaisuudessa on siis pitkästä aikaa jotain mitä odottaa. Myös omassa prosessissani selvitä masennuksesta takaisin terveiden kirjaan ja työelämään. Viime viikon käynti sosiaalialan asiantuntijan luona toi konkretiaa suunnitelmiin. Juuri kun olin päättänyt, että vaihdan alaani ja aloitan täysin uuden sivun elämässäni, onkin ainoa järkevä minun kohdallani työkokeilu omalla alallani. 

Paluu takaisin samoihin tehtäviin ei tunnu hyvältä, mutta ymmärrän että tämäkin on kokeiltava. Työeläkevakuutusyhtiö on mukana sitten helpommin uudelleenkouluttautumisessa jos nähdään ensin, kuinka omassa ammatissani sujuu. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata samaan toimipisteeseen, sen tyrmäsi aika voimakkaasti myös tämä asiantuntija. Yritämme löytää tarpeeksi erilaista työnkuvaa ammattini puitteissa ja se kuulostaa minulle jo paljon helpommalta askeleelta. 

Jos sitten käy niin, että työkokeilu epäonnistuu, alkaa mietintä siitä täysin uudesta sivusta elämässä. Silloin joudun enemmän pyörittämään mielessä sitä, että mikä minusta sitten isona oikein tulisikaan. Sitä miettiessä olen nyt saanut ainakin vain suuren ahdistuksen aikaiseksi. Liekö syynä masennus, kun en saa otetta mistään ajatuksesta tai vaihtoehdosta. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat liian kaukaisilta, että voisin saada niistä kiinni. Mutta nyt voin hetkeksi keskittyä työkokeiluun ja siihen, kuinka se sitten syksyllä menee. 

Vaikka työelämään odotan pääsevänikin, huomaan jännittäväni tulevaa. Kodista on tullut se oma turvallinen linnake, jonka seinien sisäpuolella on hyvä olla. Uskaltaudun ulos, mutta olen mielelläni täällä koiriemme kanssa. Toisaalta muistikuvat työelämästä eivät ole kovin ruusuisia. Parhaiten muistan sen ajan ennen sairauslomaa. Silloin ne seinät alkoivat kaatua päälle ja olisin vaikka ennemmin kuollut kuin herännyt uuteen työpäivään. 

Tiedän useamman joka nauttii työstään. Välillä mietin, mikä silloin on vialla. Onko oma elämä muuten huonoa jos töissä on mukavaa? Mutta onhan minullakin ollut niitä aikoja kun töihin lähtö ei tuntunut pahalta. Saatoin joskus jopa jäädä rupattelemaan työkavereiden kanssa vaikka työaika oli jo päättynyt. Ei ollut kiirettä pois eikä työ tuntunut niin pahalta. Voinkohan tulevaisuudessa löytää jotain samankaltaista? Voisiko työelämä olla vaikka vain neutraali, ei kamala mutta ei hyväkään paikka? Sen taitaa aika näyttää. 

Lääkkeen annoksen pienentäminen on osoittautunut hyväksi. Pää on edelleen selvemmän tuntuinen nyt kuin ennen ja vieroitusoireitakaan ei enää ole niin paljoa. Toisaalta, jostain syystä pienikin viive lääkkeen ottamisessa saa aikaan vieroitusoireet ja paljon voimakkaampana kuin isomman annostuksen kanssa. Eilen päivällä viimeksi huomasin oireista, etten aamulla ollut lääkettä ottanutkaan. Aiemmin oireet tulivat vasta illalla tai seuraavana päivänä. 

Mutta pitkästä, pitkästä aikaa voin huomata pieniä askelia eteenpäin. Jotain tapahtuu ja on jotain mitä odottaa. Se on yllättävän iso asia nyt kun elämä muuten tuntuu lähes pysähtyneen tänne kotiin. Pessimisti ei pety ja siksi en uskalla iloita näistä liikoja. Voihan se olla, että huomenna matto katoaa taas jalkojen alta. Mutta kun kirjoitan tämän ylös, voin ainakin joskus lukea että on oikeasti jotain tapahtunut. Ja nimenomaan siihen parempaan suuntaan. 

Narsistin kynsissä

En ennen ollut ajatellutkaan sen syvällisemmin vuosien aikana kokemaani kohtelua tai tarkemmin, sen aiheuttajaa. Pieni pala kerrallaan, välillä lähes huomaamatta, minua on nujerrettu. Kuinka monet itkut ja kuinka paljon pahaa mieltä on vuosiin mahtunutkaan! Terveyteni on kertonut jo pitkään, ettei kaikki ole kunnossa, mutta vasta hiljalleen kaikki palaset alkavat löytää paikoilleen. 

Tänään terapeuttini käytti useammin termiä narsisti puhuessaan anopistani, siitä viimekuukausien piikistä lihassani. Narsisti hän saattaakin toden totta olla! Vaikkakin on väittänyt minua sellaiseksi. Mutta kukaan toinen ei ole elämässäni onnistunut kaivamaan minusta esille niin suurta määrää vihaa kuin hän. Kukaan toinen ei ole nujertanut minua vuosien varrella kuin hän. Viimeksi eilen hän sai minut jo hetken ajattelemaan, että olen keksinyt kaiken sen pahan, jota olen joutunut kokemaan. Mutta kuulema juuri näin narsisti toimii! 

Olen usein nähnyt juttuja narsistien uhreista ja tiedänkin sellaisia, jotka ovat narsistin kanssa olleet parisuhteessa. Vaikka siitä on tullut keskustelua useamminkin, en silti huomannut myös itse lukeutuvani sellaisiin. Toisaalta anoppini on eri paikkakunnalla, joten en onneksi ole joutunut samaan kuin sellaiset, jotka elävät narsisti rinnallaan. Mutta kuitenkin kun kyse on puolisoni äidistä ja minun halusta miellyttää ympärillä olevia, on yhdistelmä ollut riittävä vaikuttamaan niinkin voimakkaasti. 

Olen päättänyt, etten anna kenenkään enää viedä terveyttäni niin kuin työ ja mieheni suku tähän mennessä. Siinä päätöksessä pysyn, vaikka heikkona hetkenä on mieleeni tullut luovuttaakin. Onneksi apunani on ammattilaisia, jotka auttavat ja ohjeistavat kohti parempaa elämää ja vahvempaa minää. 

Paluu arkeen

Tänään oli ensimmäinen terapiakäynti tälle vuodelle. Joulupyhien ajan oli paussia ja eilen jo mietinkin kuinka paljon sitä olin ehtinyt kaivatakin. En itseasiassa aiemmin ajatellut, kuinka tärkeä rooli näillä säännölliset juttutuokioilla on, mutta tärkeitä ne on. Siksipä, vaikka aika väsyksissä olen ollutkin, on mieleni nyt taas tutun turvallinen ja levollinen kun paluu normiarkeen koitti hoitoni osalta. 

Tällä viikolla taas pitkästä aikaa olen nähnyt tunnelin päässä taas enemmän valoa. Alan näkemään toipumistani itsekin ja se tasapainoisuus, jonka olen pikkuhiljaa saavuttanut, tuntuu hyvälle. Joskus näen itseni sieluni silmin taas terveenä, vahvempana kuin ennen menossa kohti uusia haasteita. 

Matkaa on vielä edessä, sen tiedän, mutta maali on taas askeleen lähempänä. Ja jo se saa olon tuntumaan välillä voittajalta! Juuri nyt nautin tästä, vaikka sitä kestäisi vain hetken. 

Terapian tarpeessa

Tuon lauseen nähtyäni olenkin miettinyt, kuinka totta se onkaan. Se, että tulen joku päivä selviämään työelämässä, vaatii minulta nyt ponnistusta ja terapaa. Minun pitää oppia keinot joilla välttää uusi loppuun palaminen. Se, että tulen jatkossakin selviämään mieheni äidin kanssa, vaatii nyt töitä. Käyn terapiassa, jotta osaan käsitellä koko tunneskaalani ja pääsen asioiden yläpuolelle. 

Välillä tuo kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Tuntuu toisaalta väärältä, että se olen minä joka käy kaksi kertaa viikossa keskustelemassa ja maksankin vielä siitä. Toisaalta taas koen olevani hyvinkin onnekas, että olen saanut mahdollisuudet työstää kaikkia matkan varrella tulleita asioita. 

Työelämä on tänä päivänä aika kaukana inhimillisestä. Meidän pitäisi olla koneita, joita saa nappia painamalla nopeuttamaan tahtia ja tuplaamaan tehokkuuttaan. Terapiaa tarvitsisi kaikista kipeimmin yritysjohtajat, jotta he tietäisivät kuinka työssä jaksettaisiin paremmin ja kuinka paljon tehokkuutta se toisikaan lisää. Pelkkä piiska ei auta. 

Omalla kohdallani olisi iso apu, jos siviilissä eniten unettomia öitä aiheuttaneet ihmiset voisi määrätä hoitoon. Esimerkiksi anopin osalta minulla on menossa terapiassa jo kolmas kierros sekä lisänä käynti kriisikeskuksessa yhdessä mieheni kanssa. Kuinka paljolta olisimme säästyneet, jos jo aikaa sitten anoppini olisi hakenut itselleen apua. 

Oloni on kaikesta huolimatta luottavainen ja ajattelen tämän kantavan koko loppuelämäni. Tiedän, että vaikeuksia on aivan varmasti tulossa elämässä jatkossakin, mutta tulen olemaan vahvempi ne kohtaamaan. En usko, että turhaa terapiaa onkaan. Vaikka joskus huonosti kohdellut taho jatkaakin elämäänsä niin kuin aina ennenkin ja muuttamatta tapojansa, on ainakin itse rakentanut terapian avulla itselleen paremman suojan väärin tekeviä kohtaan. 

Viime vuonna pankissa henkilökohtainen pankkineuvojamme kanssa tuli puheeksi sairauslomani ja työuupumus. Hän sanoikin, että meillä pitäisi olla tilanne sama kuin Amerikassa. Siellä ilmeisesti lähes jokaisella on oma terapeuttinsa ja ennemminkin outoa jos ei ole terapiassa käynyt. Niin pitäisi olla meillä täälläkin. 

Helpottava puhelu ja suunnitelmia toimeentulosta

Tänään sain puhelun psykiatrilta, jonka vastaanotolle pääsin alunperin työterveyslääkärin lähetteellä. Myös hän oli hämillään saamastani kohtelusta kunnallisessa psykiatrisessa yksikössä viime viikolla. Hän ymmärsi heti, mihin olin pyrkinyt ja mikä tilanteeni on, toisin kuin hänen kollegansa julkisella puolella. 

Jatkan siis tämän yksityisen psykiatrin kanssa eteenpäin, mutta tietenkin sillä harmillisella erolla, että maksumiehenä olen minä itse. Toisaalta käyntejä ei tule olemaan kuin muutama vuodessa, joten toivon ettei laskusta tule hurja. Kyselen kuitenkin vielä, jos työterveydestäni on mahdollista vielä saada lähetettä. 

Mutta nyt oloni on luottavainen. Minun etuani valvotaan ja minua autetaan! En ole enää heittopussina eri tahojen välillä, vaan nyt tiedän kuka hoidostani vastaa. Enpä olisi uskonut, että joku päivä iloitsen tällaisista asioista. Mutta uskokaa tai älkää, tämä auttaa hurjasti! 

Eilen sain Kelasta päätöksen hakemastani kuntoutustuesta. En enää ollut edes yllättynyt, että hakemukseni on hylätty. Joku kansi sulkeutui, mutta onneksi lääkärilläni oli ässiä hihassa jatkoa ajatellen. Seuraavaksi vuorossa on selvitys, miten sairauspäiväraha-aika nollautuu. Lisäksi alkuvuodesta minulle haetaan lisäksi vammaistukea, joka auttaisi lääkäri- ja terapiakustannuksissa.

Takautuvana tullut työttömyyspäiväraha on tuonut suuren helpotuksen elämäämme nyt, mutta hienoa tietää, ettei kaikkia konsteja ollutkaan vielä kokeiltu. Olen näkevinäni siellä tunnelin päässä valonpilkahdusta!

Naura!

Kahden viime yön unet ovat olleet paremmat kuin sitä edeltäneet. Se on mukava, mutta vieläkin heräilen yöllä vain toteamaan, että on yö. Sinänsä ei hätää kun ei ole syytä päivisin tsempata. Saan olla oma väsynyt itseni. Kaipaan kuitenkin sitä tunnetta kun unettomuutta ei ollut. 

Törmäsin tuohon yllä olevaan ajatukseen ja se sopi tähän aiheeseen hyvin. Tuommoinen mustempi huumori uppoaa minuun. Muutenkin huumori yksi niistä keinoista, jolla porskutan läpi tämän kaiken. Terapeuttikin, jolla mieheni kanssa yhdessä kävimme, sanoi että se jos mikä on kohdallamme hyvin. Osaamme nauraa. 

Nauraminen tekee todella hyvää. Sitä ei liiaksi asti ole tässä sairausloman aikana päässyt kokemaan, mutta nekin kerrat kun on, on se ollut helpottava kokemus. Jos siis pännii, eikä elämä ota sujuakseen, kokeile löytää aihetta nauruun! Jos sitä ei löydy omasta arjesta, uppoudu nettiin ja katso vaikka videopätkiä sinuun uppoavista aiheista. Mitä vain, joka saa sinut edes vähän hymähtämään. Se ei vie pois ongelmaa, mutta tuo helpotuksen edes pieneksi hetkeksi. 

Vihdoin!

Tänään vihdoin ja viimein posti toi iloisia uutisia. Saan takautuvana syyskuun alusta alkaen ansiosidonnaista päivärahaa. Työttömyyskassa on hyväksynyt hakemukseni, eli rahaton aikakausi on tältä erää ohi! Kuoren avatessa vierähti muutama onnen kyynel poskelle. 

Ja vielä toinen hyvä juttu tänään. Kävimme mieheni kanssa yhdessä keskustelemassa kaikesta tähän astisesta, mikä on meitä yhdessäkin kuormittanut. Se tuntu helpottavalta ja samalla meitä pariskuntana vahvistavana. 

Tällä on hyvä aloittaa uusi viikko! Jospa tästä pikkuhiljaa alkaa asiat rullaamaan valoa kohti :)

Kuntotustuki

Kirjoitan vielä erikseen tästä kuntoutustuesta. Ihan siksi, jos joku voisi oppia omasta kokemuksestani ja saada sen kenties helpommin. Helppoa se ei ole, mutta yrittää kannattaa ja on hyvä muistaa olla huolellinen hakemusta kirjoittaessa. 

Kertauksena vielä oma tilanteeni:

Minulle kuntoutustukea haettiin kunnallisen psykiatrian yksikön psykiatrin B-lausunnon avulla heinäkuussa. Käsittelyaika on n. 1-2 kk (ja yleensä tuon 2 kk), minulle päätös tuli reilussa 1,5 kk:ssa. Hakemuksen täytin yhdessä kunnan kuntoutusohjaajan kanssa. Kaikki antoivat ymmärtää asian olevan läpihuutojuttu, oli lähes automaatio että sairauspäiväraha vaihtuu kuntoutustukeen. 

Sokki oli valtava kun kielteinen päätös tuli. Tilanne lamautti, mutta silti piti toimia nopeasti. Ilmoittauduin työkyvyttömäksi työttömäksi työnhakijaksi, laitoin hakemuksen työttömyyskassaan ja aloin kerätä aineistoa hakemusta varten. Samalla alkoi myös valitusprosessi kunotutustuesta. 

Tämä kaikki tapahtui oikeastaan sumussa, koska olen vasta jälkeenpäin päässyt itse jyvälle, mitä tapahtui ja miten piti toimia. Onneksi hyvä ystäväni jaksoi opastaa ja työterveyslaitoksen psykiatri tiesi käytännöstä selvästi enemmän kuin kunnallinen. Jälkeenpäin kun luimme niin hakemustani tai B-lausuntoa, löytyi useita kohtia, joita muuttamalla tilanne voisi nyt olla eri.

Taistelu toimeentulosta on jatkunut nyt jo neljättä kuukautta.  Jos olisin voinut varautua tähän vaihtoehtoon (jos kuntoutustukea ei olsi mainostettu läpihuutojuttuna) olisin ehkä kyennyt toimimaan tehokkaammin. Nyt on kulunut viikkoja ja kuukausia lamaantuneena, ja paine rahan saantiin on luonnollisesti kasvanut.

Oman tilanteeni olisi voitu hoitaa toisinkin. Näin jälkeenpäin voin todeta itsekin, missä on menty vikaan ja voin vain harmitella, etten tiennyt kaikkea silloin kun sitä tietoa olisin kipeästi tarvinnut. Siksi kokoan tähän vähän ohjeistusta asiaan. 

Muista siis:

• Älä kirjoita kuntoutustukihakemusta yksin. Jos mahdollista, pyydä hakemusta tekemään joku taho, joka ymmärtää päätöksenteon koukeroita. 

• Pyydä lääkäriä lähettämään B-lausunto ensin itselle ja toimita se sitten itse eteenpäin. Tämä siksi, että voit (tai pyydä jotain asiasta ymmärtävää) lukemaan sen läpi mahdollisten puutteiden tms. varalta. Ensimmäisellä lausunnolla on painoarvoa, joten ei ole yhdentekevää, mitä siinä on tilanteestasi kerrottu. 

• Kerro B-lausunnon kirjoittavalle lääkärille tarkkaan oireistosi. Kirjoita ne vaikka ylös, ettei mitään tärkeää jää kertomatta. 

• B-lausunnossa ja hakemuksessasi tulee ilmetä selvästi työkyvyttömyytesi. Työkyvyn pitää olla heikentynyt 3/5, jota omalla kohdallani ei katsota täyttyvän. Ei edes osakuntoutustukeen oikeuttavassa määrin.

• Työuupumus (tai uupumus yleensä) ei riitä kuntoutustuen perusteeksi. Sitä ei luokitella sairaudeksi, joka oikeuttaisi kuntoutustukeen. Samoin on fibromyalgian kanssa. Näiden sanojen/diagnoosien käyttö lausunnossa tai hakemuksessa voi siis olla hyvä välttää. 

• Liitä ensimmäiseen hakemukseen myös toisen lääkärin (esim. työterveyslääkärin) tai terapeuttisi lausunto.

• Varaudu kieltävään päätökseen ja suunnittele varasuunnitelmaa. Ole esim. varautunut työttömyyspäivärahan hakemiseen, että voit toimia mahdollisimman pian.

• Kun lähetät papereita tai sähköpostia eläkevakuutuslaitokseen, varmista aina niiden saapuminen perille. Lisäaikaa ei saa, jos sähköposti on kadonnut bittiavaruuteen tai postin mukana on hukkunut lähettämäsi kirje. 

Tässäpä muistilistaa, jolla pitäisi päästä jo eteenpäin. Ainakin ilman samanlaista tilannetta kuin minulla itsellä oli. Lisään listaan jos jotain tulee mieleen ja saa muistuttaa jos jotain jäi pois. Oma taisteluni tästä tuesta alkaa siis olla hävitty, mutta toivotan onnea jokaiselle muulle, joka kuntoutuakseen takaisin terveiden kirjoihin tai työelämään hakee tukirahoja. Tsemppiä!

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Viha on vahva tunne

Olen vasta viime aikoina havahtunut tunteeseen, jota tunnen. Se on ollut minulle uusi ja siksi aikaa sen tajuamiseenkin on kulunut. Vihaan. En voi sietää ja näen punaista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näin. Enkä ole siitä kovin ilahtunut. 

Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa aina. Miellyttäjä minussa on siihen pyrkinytkin. Pidän siitä, että seurassani viihdytään ja voin saada toiset tuntemaan olonsa mukavaksi lähelläni. Jotenkin olen aina luullut, että kaikilla pyrkimys olisi samaan. Siksi hämmennys on suuri kun huomaa, että ei se niin olekaa. On olemassa myös niitä, joille toisten tunteet on vähäpätöisin asia maailmassa.

Mustaksi mieleni saa mieheni sisko. Hänen seurassaan joudun todella tsemppaamaan, että pitäisin käytökseni asiallisena. Pitäisikö edes pitää? Vai saisinkohan sanoa, mitä sylki suuhun tuo? Onko tunteeni edes oikeutettua? Hyväksyttyä?

Mieheni kanssa yhteisiä vuosia meillä on ollut kohta seitsemän. Tuona aikana muistan ainoastaan yhden kerran kun kohtaaminen hänen siskonsa kanssa on saanut hyvälle mielelle. Se oli se ensimmäinen kerta, jolloin tapasimme. Silloin kai kulissit pysyivät paikallaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen on koiraamme kiusattu, vain koska minulle on haluttu tehdä kiusaa. On osoitettu mieltä, niin että työkaverini saivat hämmästellä hänen käytöstään. Samaa käytöstä sai sukuni ihmetellä meidän häissä. Kiitos mieheni siskon ja anopin, en ajattele omia häitäni lämmöllä vaan mieleen on jäänyt se pettymys omana suurena päivänä. Olen saanut lokaa niskaan kerta toisensa jälkeen. Olen yrittänyt asiasta keskustellakin, tuloksetta. 

Viikonloppuna saimme kuulla, että miehestäni tulee eno. Iloinen asia sinänsä. Tästäkin aiheesta löytyi kuitenkin mahdollisuus kääntää veistä haavassa ja henkisesti lyödä lyötyä. Yritimme mekin vuosia sitten lasta, mutta sepä ei onnistunutkaan. Ehdin tuntea alkuraskauden oireitakin, mutta siihen se jäi. Mieheni sisko tietää sen, ettemme lapsia ole saaneet ja tietää myös sairauslomastani. Mutta sehän ei estä sanomasta ikäviä asioita. 

Anoppi komppaa tytärtään. Aina löytyy jokin hyvä selitys, miksi käytös on ollut mitä on. Minua on pyydetty kerta toisensa jälkeen ymmärtämään ja antamaan olla. Mutta nyt alkaa raja paukkua komeasti rikki, enkä vain enää jaksa niellä! Olisi helpompaa, jos esimerkiksi päätös lapsettomuudesta olisi alunperin ollut oma eikä todellisuuteen tyytyen tehty. 

Olen katkera ja vihainen. Ja olen surullinen siitä. En halua myrkyttää mieltäni pahalla. Totuushan on, etten pysty ketään muuttamaan. Voin vain itse yrittää päästä asioiden yläpuolelle ja ehkäpä unohtaa. Mutta juuri nyt tuntuu, että se on vaikeaa.

Mieheni suvulla on oma vaikutuksensa sairastumiseeni. Heidän vuoksi hakeuduin jo vuosia sitten terapiaan. Siksi tuntuu välillä lähes mahdottomalta, että jonain päivänä voisin iloisena hymyillä heille. Kunpa kyseessä olisikin joku muu, eikä mieheni sisko! Olisipa joku jota ei tarvitsisi kohdata! Suhteemme mieheni kanssa on ollut karikossa hänen sukunsa vuoksi. Jatkoimme kuitenkin yhteistä elämää, koska olemme toisissamme löytäneet sielunkumppanit toisillemme. 

Miksi meidän elämä menee näin? Miksi meidän suunnitelmat eivät toteudu? Miksi meidän terveys pettää? Jossain sisimmässä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa ja meidänkin elämällä on jokin suunnitelma. Niin ainakin kovasti toivon! Mutta joskus sitä tunteensa itsensä todella pieneksi tässä elämän myllerryksessä. 

Lyhyet terveiset

Täällä sitä porskutetaan. Tälle viikolle sain seuraa miehestäni, ei tosin sairausloman merkeissä vaan ansaitun vuosiloman. Siksi keskittyminen kirjoittamiseenkin on jäänyt. Mutta voinnin voisin sanovan olevan aika ok. Mieli on rauhallinen, alkuviikko on mennyt ihan mukavasti. Tänään seuraksi on tullut hengenahdistus, mutta uskon että se on seurausta reissuun lähdöstä. 

Koti on se turvapaikka, josta lähtemisessä on oma kynnyksensä. Viihdyn omassa kodissani niin, etten itseasiassa edes kaipaa minnekään. Mutta onhan se välillä hyvä vaihtaa maisemaa. Sitä taas aikaa taas on linnoittautua kotiin. 

Terapiassa olen saanut kannustusta poistua kotoa. Ihan hyvä, koska kynnyksestä voi kasvaa turhankin suuri. Ei sillä että pelkäisin, mutta en halua. Kotiin on helppo jäädä. Kotona ei tarvitse tsempata tai pitää yllä kulissia. Ei ole väliä edes sillä, miltä näytän. Reviirin pienenemisen voisi ehkä luulla ahdistavan, mutta sitä se ei toistaiseksi ole tehnyt.

Mutta nyt pakkaan reissulle. Odotan loppuviikkoa kun pääsen taas omaan sänkyyn.

Viikko sairauslomaa

Tämän, aika uuvuttavankin, viikon jälkeen on hyvä aloittaa viikonloppu vailla suunntielmia. Tai jos säät sallii, niin pihalla ehkä voisi hieman ahertaa, mutta muutoin pyjama päälle ja sohvalle. Tällä viikolla jokaisena päivänä olen taistellut unta vastaan. Herääminen kestää ja pikkupätkissä pystyn suoriutumaan iltaan. Välillä leväten. 

Tänään terapeutti totesikin, että tämä oli hyvä kuulla, olin ollut siis sairauslomalla. En ollut itse ajatellutkaan! Jatkuva väsymys ja otteettomuus ennemminkin aiheuttaa syyllisyyttä. Sitä miettii, mitä pitäisi tehdä tai mitä olisi hyvä tehdä. Mitä olisi järkeväkin tehdä. Mutta miksi? Olen sairauslomalla, eikä minun kuulu tehdä muuta kuin levätä!

Sitähän se kroppa on yrittänyt kertoa jo kuukausia. Nyt kuuluisi antaa periksi ponnistelulle ja suorittamiselle ja oikeasti levätä. Mutta kuinka vaikeaa tuo onkin toteuttaa! Se julma pikkupiiskuri korvien välissä kyllä keksii sanomista puolitiehen jätetyistä asioista tai täysin tekemättä jääneistä. Se muistuttaa, mitä olin joskus ajatellut tehdä enkä vieläkään ole edes aloittanut. 

Jotenkin nyt se oma lamppukin syttyi. Vihdoin! Olen tällä viikolla sallinut itselleni olla se, mitä on tarkoituskin olla. Olen syystäkin kotona. Olen uupunut. Olen sairas ja työkyvytön, kyvytön siihen kaikkeen suorittamiseen ja tekemiseen. Vielä kun muistaisin tuon vielä ensi viikolla.. No, katsotaan!

Samalla opin jotain muutakin. Tai on useamman kerran ollutkin terapiassa puhetta, että minulle sopii lyhyet ja nopeasti valmistuvat tekemiset. Innokkaana aloitin virkkailemaan kahta mattoa, toista siskolleni ja toista itselleni. Olen tehnyt niitä viikkokausia, tai paremminkin kuukausia, saamatta niitä valmiiksi. Viime viikkoon asti ne olivat vielä näkyvilläkin muistuttamassa. 

Viikonloppuna siivotessa päätin piilottaa matot itseltäni. En tarkemmin miettinyt miksi, mutta totesin itselleni, että kyllähän minä ne sitten löydän kun taas jaksan jatkaa niitä. Tänään ymmärsin, että olin toiminut oikein. Jos olisinkin virkannut patalappua, ei työ olisi jäänyt niin helposti kesken. Ja olisin onnistunut ehkä saavuttamaan onnistumisen tunteenkin. Mutta päätinkin virkata mattoa, ja vielä kahta! Päätin tehdä jotain, mihin voimat ei riitä, ja vielä tuplasin sen! Huh! 

Elämä on oppimista ja sen huomaan näinä terapiapäivinä. Vaikka toipuminen kestää, niin saan todistaa tätä pikkuriikkistä askelta eteenpäin. Hyvä minä! :)

Hengittämisen helppous

Niin, olisikin! Vaan ei ole. Toisaalta tämä yhtäjaksoinen hengenahdistus alkaa olla jo hyvinkin tuttua. Yli kymmenen vuotta sitten koin sen ensimmäisen kerran ja siitä asti se on varoittanut kun vauhti on liian kovaa. Siitä olen tiennyt, milloin stressiä on liikaa. 

Tämän kertainen ahdistelu on jatkunut nyt yli viikon. Aiemmin käytin satunnaisesti oireeseen Alproxia, mutta nyt käytössä on Propral (mietona, 10 mg annoksena). Alprox jäi, koska se väsytti ja siihen syntyy riippuvuus herkästi. Propral puolestaan on ollut hyvä. Se ei edes oikeastaan tunnu missään, mutta auttaa. Paitsi eilen, jolloin tupla-annoskaan ei tehnyt hengittämistä helpommaksi. No, nyt sentään jaksan yleisesti paremmin kuin vähän aikaa sitten. Ei siis mitään pahaa, ettei jotain hyvääkin. 

Terapiassa on puhuttu siitä, että saatan itsekin pitää hengenahdistuksesta kiinni. Voi olla. Se on minulle jo niin tuttu oire, se ei säikäytä. Ennemminkin ärsyttää. Se on riesa, joka muistuttaa etten ole terve. Vaikka toipumiseni on todennäköistä (lääkäreiden mukaan), voikohan ahdistelu jäädä osaksi elämääni kuitenkin? Ehkä. Mutta saatan pitää siitä kiinni, koska sillä on helppo selittää syytä sairauslomaan. 

Monta kertaa olen sanonut, niin lähipiirilleni kuin terapeutillenikin, että helpompaa olisi jos vaikka jalka olisi paketissa. En tietenkään toivo mitään muita sairauksia tai vaivoja. Kuitenkin se, että syy sairauslomaani on korvien välissä, tekee tästä kaikesta vaikeaa. Vaikeaa itselleni ja muille. 

Kestää aikansa, että ymmärrän itse tätä kaikkea, tai että vielä hyväksyn sen. Ja sitten kun näin käy, on ympärilläni kysymysmerkkejä. Olen koko sairauslomani ajan saanut tasaiseen tahtiin vakuutella syytä kotona oloon. Olen saanut luetella oireita, jotta joku ulkopuolinen ymmärtäisi. 

Eihän ulkopuolisten tarvitse kaikkea ymmärtää tai tietää edes syytä kotona olooni. Lähimmille olen kuitenkin yrittänyt selittää. Olisko tarvinnut, en tiedä. Kotoa lähtiessä puenkin sitten "mulla on kaikki hyvin"-kulissin päälleni ja vältän sillä kysymyksetkin. Taidan tuosta syystä viihtyäkin niin hyvin kotona. Kotona voin olla takkutukkaisena ja likaisissa vaatteissa. Seuranani koirat, jotka ei hien hajustakaan säikähdä :)

Missä mennään

Jäin sairauslomalle yli vuosi sitten diagnoosina rytmihäiriöt. Työterveyslääkäri oli viisas, koska ei laittanut psyykkistä diagnoosia minulle (siten sain sairauspäivärahaa Kelalta kun viisi viikkoa tuli täyteen). Marraskuussa diagnoosini vaihtui lieväksi masennukseksi. Kävin silloin psykiatrin vastaanotolla ensimmäistä kertaa, koska yli kuukauden lepo ei ollut vointiani kohentanut. 

Matkan varrella diagnoosi on tarkentunut, ensiksi keskivaikeaan masennukseen ja nyt vaikea-asteinen masennut ja vaativa persoonallisuushäiriö. Sairauslomani on jatkuu edelleen, ehkä ensi keväälle tai ehkä vielä vuoden. Ne ovat arvioita, joita lääkärit ovat sanoneet ääneen, mutta en halua ajatella niitä. Aikataulu on mikä on, pääasia että paranen. 

Hoitavana tahona minulla on työterveys, jonka kautta on järjestynyt myös psykiatri. Aloitin heinäkuussa myös psykoterapian, jota on kaksi kertaa viikossa. Mukana oli muutaman kuukauden ajan myös julkisen puolen psykiatri ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Olen kuitenkin helpottunut, että hoitoa jatketaan työterveyden puolelta eikä kunnalliseen näillä näkymin tarvitse palata. 

Toipuminen on hidasta. Välillä on parempia jaksoja, jolloin oireena on jonkin asteinen uupumus ja hengenahdistus. Välillä menee huonommin. Silloin riesana on univaikeudet, rytmihäiriöt, hengenahdistus, selvä uupumus, halu olla vain kotona, muistamattomuus, masentunut olo... tuntuu, että listaa voisi jatkaa loputtomiin. Osa oireista on jo niin tavallisia, etten huomaa niitä edes laskea listaan. Olen vain tyytyväinen jos arkea eniten haittaavat oireet pysyvät kurissa. 

Vaikka tulevaisuus on kysymysmerkki, on yksi asia vain vahvistunut. En halua takaisin aiempaan työhöni. En halua työskennellä samassa yrityksessä, samojen ihmisten alaisuudessa, samassa porukassa. Haluan, sitten kun se mahdollista on, kääntää uuden sivun elämässäni.