Kerroinkin aiemmin, että vaativa persoonallisuuteni on ollut enemmän pinnalla. Se näkyy jatkuvana puuhasteluna, jota on välillä vaikea saada loppumaan. Tiedostan tilanteen yleensä itsekin ja pyrin jättämään tekemiseni ennen kuin se imee minusta liikaa voimia. Vaativuutta kun yleensä seuraa uupumus. Miehenikin on välillä tarkkana, että kuka meillä puuhastelee, minä vai vaativuus. En aina saa edes mitään näkyvää aikaiseksi, mutta kunhan hääräilen.
Terapiassa selvisi, että olen tietynlainen "kaappijuoppo". Se missä varsinainen kaappijuoppo ottaa hörpyn pullosta salaa puolisoltaan, minä saatan siivota vielä vähän. Tämä selvisi kun kerroin, että joinain iltoina olen puolisoni nukahdettua miettinyt, josko silti menisin vaikka viikkaamaan vaatteita narulta, tai jos tiskikoneen kävisin tyhjentämässä... Aivan järjetöntä!
Vaikka houkutus vaativuuden hetkellä on suuri hiippailla puuhastelemaan kun toinen on nukahtanut (tiedän, kuulostaa hullulta!), olen tähän asti pystynyt pitämään itseni kurissa. Hetken aikaa käyn kuitenkin kamppailua päässäni, lähteäkö vai ei. Välillä katson nukkuvaa miestäni ja mietin, pääsisinkö lähtemään sängystä niin ettei hän heräisi.
No, toistaiseksi tilanne on kuitenkin hallinnassa. Tunnistan nämä vaativuuden herättämät ajatukset aika hyvin ja yritän ohjata ajatukseni muualle. Se missä työssä ollessani muodostin arvoni tekemäni työn mukaan, on nyt puuhasteluni tullut mitaksi hyvälle (sairaalle) ihmiselle. Mikä siinä onkaan, että ihmisen arvo tulisi hänen tekemänsä perusteella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti