Ääripäästä toiseen

Tässä sen taas näkee. Kun kaksi päivää jaksan touhuta ja pysyä aikataulussa, seuraa sitä jonkinasteinen kooma. Tiistai oli täynnä ohjelmaa. Ensiksi terapia, jota ennen hinnoittelin kirpparille tuotteita ja siivoilin. Terapiasta salille, jossa personal trainer piiskasi oikein kunnolla. Tosin puskin niinkin tosissani, että jonkin moinen heikotus keskeytti viimeiset liikkeet. Aloin äkisti voimaan todella pahoin ja makasin hetken pukuhuoneen lattialla jalat kohti kattoa. 

No, se olotila meni ohi ja sitten kotiin. Lenkille naapurin kanssa ja syömään. Pikavauhtia ehostus ja lähtö kesäteatteriin yhdessä mieheni kanssa. Hän oli voittanut liput töistä ja tietenkin hyödynsimme tämän mahdollisuuden. Teatterista vielä ajelulle ja syömään, sitten kotiin. 

Seuraavana päivänä aamulla smoothiet meille molemmille ja menoksi. Minä lähdin samalla kuin mieheni koirien kanssa puistoilemaan. Käytiin kahdessakin koirapuistossa ja sitten vein kirpparitavarat myyntiin. Kaupan kautta kotiin ja sitten on vauhti alkanutkin jo hiipua. Illalla sain vielä jotain pientä tehtyä, mutta nyt on jo energiavarastot käytetty tyhjiksi. Hyvät yöunetkaan ei riittänyt lataamaan akkuja. 

Kello on nyt puoli yksi ja olen jo kahdet päiväunet nukkunut. Aika lupaava alku siis tähän päivään. Pyykit odottavat pestyinä koneessa. Yritän tästä sohvalta saada hyvän ponnistuksen, että saisin ne laitettua, mutta sitä ponnistusta olen odotellut jo pari tuntia. Vielä olisi kauppareissu edessä... huoh!

Jos tapana olisi käyttää voimasanoja, olisi nyt se hetki kun päästäisin ne ulos. Mutta mitäpä nekään auttaa, kuulostaa vain rumalta. Tällainen pännii kuitenkin aikalailla! Sitä kun yrittää, yrittää levätä ja yrittää touhuta. Yrittää olla yrittämättäkin, vaan ei auta. Niitä voimia kun ei vain ole eikä niitä pysty itselleen taikomaankaan. 

Vaikka olo lääkkeen vähennyksen jälkeen onkin ollut mukavampi, jaksan vieläkin ihmetellä kuinka vähän vaikutusta on terveemmillä elämän tavoilla. Vaikka kroppa tuntuu voivan paremmin, ei viesti siitä yllä tunnepuolelle mitenkään. Järki vain kertoo, että nyt on parempi. Treenit salilla menevät paremmin. Jaksan enemmän ja suuremmilla painoilla. 

Painokin on lähtenyt laskemaan ja puntari kertoo, että olen kohta 7 kiloa kevyempi. Mutta sekään ei tunnu missään! Toki vähemmän pömpöttävä maha on mukavemman näköinen, mutta senkin kertoo järki. Missä ne tunteet ovat??

Näillä tunnelmilla onkin mukava aloittaa juhannus. Senkin sanoo järki, koska ulos katsoessa tai lämpömittarin lukeman perusteella sekään ei tunnu todelta. Siitä en kuitenkaan syytä omaa sairauttani sentään! :) Mutta kai taas mennään se kuuluisa päivä kerrallaan. Odotetaan hissukseen kuinka ne energiavarastot täyttyvät ja sitten kokeillaan taas mitä jaksetaan. 

Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Niskaoteko uupuneesta?

Lukaisin monin ajatuksin Terveystalon Puheenvuoro-palstan kirjoituksen Kuka ottaisi uupunutta niskasta kiinni? Artikkelin on kirjoittanut Annamari Heikkilä, Terveystalon työterveyspsykologi ja filosofian tohtori. 

Heikkilä aloittaa kirjoituksen luettelemalla minullekin tutuksi tulleita faktoja kuten sen, että joka neljäs meistä suomalaisista on työuupunut ja että mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy (jos sitä onnistuisi näin masentuneena saamaan!!). Faktaa on sekin, että lähes puoli miljoonaa syö masennuslääkkeitä. Surullista luettavaa. 

Leukani loksahti kuitenkin auki kun luin Heikkilän omaa näkemystä uupumuksemme syistä. Hän on sitä mieltä, että vaikka sairastumisien takaa löytyy tuhansia eri tarinoita, on yksi syy asenneongelmamme. Nyt kun olen kuukausia tehnyt työtä oman syyllisyydentunteen voittamiseksi, tuntuu pahalta lukea ammattilaisen heittävän syyn takaisin minunkin harteille. 

Heikkilä kertoo meidän suhtautuvan työhön ja omaan itseemme liian vaativasti. Pyrimme mielemme orjapiiskurin voimin tekemään enemmän ja paremmin, toisin sanoen täydellisemmin. Kuvittelemme Heikkilän mukaan myös olevamme juuri niin arvostettuja ja rakastettuja kuin viimeinen työsuorituksemme. Kun täydellistä ei voi saavuttaa, uuvumme. Tuo ajatus on varmasti osittain totta. Minuunkin on sisäänrakennettu suorittaja, joka tekee tekemisestä päästessään. Uuvutan sillä itseäni ehkä täällä kotona, mutta en edelleenkään koe sen olevan niinkään se syy työssä uupumiseeni. 

Kertauksena sen verran, että tein vastaanottotyötä, jossa aikataulu määräytyi joko muun henkilökunnan täyttämän kalenterini tai asiakkaiden netissä itsevaraamiensa aikojen puolesta. Vastaanottoajat olivat toki vakiot, mutta kalenterini ylibuukattiin säännöllisesti, vain kun tulostavoite hiillosti kaikkia. Oma mahdollisuuteni vaikuttaa työtahtiin oli todella vähäinen. Nekin yritykseni, joita kokeilin, eivät onnistuneet. 

Tuosta syystä en ota Heikkilän syytöstä harteilleni, vaikka se toki helpottaisi ammatti-ihmisten työtä. Kun vastuu sairastumisesta heitetään uupuneen harteille, on helpompi puuttua tämän yhden ihmisen pääkoppaan kuin kokonaisen työyhteisön vikoihin. Oman kokemukseni mukaan työterveyshuolto ei paljoakaan puutu työnantajan tekemisiin. Se, kuinka paljon voikaan, on toinen juttu. Mutta viimeisessä kolmikantakeskustelussa esimieheni kertoi työpaikan kiireen vain lisääntyneen ja siksi minun oli turha odottaa ainakaan helpompaa tilannetta siellä. Työterveysläälärin ilmekään ei värähtänyt ja koin olevani tässä asiassa yksin kahta tahoa vastaan.

Onneksi seuraava Heikkilän esittämä syy uupumiseen onkin helpommin luettavaa ja lähempänä omaa kokemustani. Meillä on nimittäin liikaa töitä. Heikkilä kirjoittaa siitä, kuinka ensin stressaannumme, jolloin suorituskykymme ja tuloksellisuutemme kasvaa. Kun sitten stressi jatkuu liian pitkään ja tekemättömät työt kasautuvat, voi siitä vähitellen seurata uupumusta ja masennusta. Kyllä, juuri niin oli itselläni! Se ilmeisesti on työpaikallanikin huomattu, koska poissaoloni aikana minun töitäni on hoitanut kaksi työntekijää. 

Työtehtäviä pitäisi vähentää kun niitä on liikaa ja esimiehen rooli on tässä Heikkilän mukaan ratkaiseva. Näinhän se on, mutta vaikka pidän itseäni jonkin verran optimistina, en usko että se tulee ainakaan omalla työpaikalla suuremmin toimimaan. Esimiesten on ehkä helpompi tuudittautua ajattelemaan, että kyse on vain tuosta uupuneiden asennevammasta. Siksi itse heitän tässä pallon vastuusta työterveyteen tai muille sellaisille tahoille, joilla on mahdollisuus puuttua työnantajien toimintaan. 

Heikkilä summaa kirjoituksessaan todella hyvin omankin kokemukseni työuupumuksesta ja masennuksesta. Se menee näin: "Olivatpa syyt uupumuksen ja masennuksen taustalla mitkä tahansa, inhimilliset kokemukset ovat musertavia. Uupuneen elämä ei tunnu merkitykselliseltä ja elämisen arvoiselta. Tarmo ja toimeliaisuus häviävät, kyky nauttia hiipuu pois. Mieli on jatkuvasti ja säännönmukaisesti alakuloinen. Ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi."

Lopuksi vielä toinen hyvä katkelma Heikkilän kirjoituksesta: "En tunne yhtäkään uupunutta tai masentunutta, joka olisi toipunut ottamalla itseään niskasta kiinni. Mitä vakavampiasteisesta masennuksesta on kysymys, sitä vähemmän tahdonvoimalla on tekemistä sairauden kanssa. Sairastunut ei tarvitse oman sisäisen piiskurinsa rinnalle yhtään ulkoista raipanheiluttajaa. Sen sijaan työkaveri, joka kysyy mitä kuuluu ja jaksaa kuunnella vastauksen on kullanarvoinen. Masentunut ja uupunut tarvitsee hoitoa, mutta myös läheisten ihmisten, ystävien ja työkavereiden tukea ja rakkautta. Oletko sinä työkaveri joka auttaa?"

Tässäpä meille pureskeltavaa näin suomalaisen työn päivänä!

Hiljainen tammikuu ja ilkeä seurani

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa olla lopuillaan. Niin helpottavaa ja terapeuttista kuin kirjoittaminen minulle onkin, on se jäänyt taka-alalle viime aikoina. En ole keksinyt kirjoitettavaa tai se on tuntunut jopa turhalta. Koneen äärellä olen kyllä istunut tunteja, selaillut sivuja toisensa perään. En ole ehkä saanut edes ajatuksistani kiinni.

Tälle otteettomuudelle ja väsymykselle on kuitenkin syynsä. Loppuvuoden kiusaamiset päästivät kotiimme sisälle U:n ja M:n. Nuo kirjekuorista pompanneet kaverukset ovat ilkeitä, vievät voimat, vievät halun yrittää ja tuovat synkät pilvet yläpuolelle. Olen ne seuranani ollut nämä päivät ja viikot. Välillä olen yrittänyt hätistää niitä lähtemään, mutta nepä ottaakin vain rennomman asennon ja näyttävät kuin jo asuisivat meillä. Keitäpäs muita nämä vieraat voisivat ollakaan kuin Uupumus ja Masennus.

Niin positiiviselta kuin olo jo tuntui, niin hyvin kun näin toipumista itsessäni ja sitä miten olin noussut masennuksen kuopasta, olen taas vajonnut pohjalle uudestaan. Juuri nyt olo on aika pysähtynyt. Päivät vaihtuvat, ja viikot, mutta tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi. No, pääsinpä ainakin kurkistamaan kuopan reunalle ja näkemään, miltä se valoisampi maailma näyttää ja miltä tuntuu elää kuin kuka tahansa muukin.

Aamut ovat ne hankalimmat. Herään väkisin vasta kun on pakko. Sitä ennen olen ehkä torkuttanut tai sammuttanut herätyksen. En nousisi, jos ei olisi sovittuja terapiakäyntejä tai muuta sovittua menoa. Nyt mielelläni vain nukkuisin. Päivä menee jotenkin, mutta sekin on kuin tarpoisi suossa. Vaativuus (se yksi ilkimys lisää) laittaa minut välillä tarttumaan vaikka imuriin, mutta kaikki on pakottautumista. Mikään ei tapahdu helposti, ei edes vessassa käynti. Voitko kuvitella, sitä jotenkin jopa odottaa hädänkin häviävän tai unohtuvan, ettei tarvitsisi nousta! Illalla sitten, vaikka väsyttäisi, unta ei tule heti.

Välillä pahimmalta tuntuu se, kun itse vielä ymmärtää tilanteen. Järki vielä puhuu ja ymmärtää, ettei näin eläminen ole normaalia ja ettei näin terve toimi. Sitten kun istuu sohvalla saamatta aikaiseksi mitään, alkaa inhota itseään ja näitä ilkeitä kavereita enemmän.

Mutta takapakkiahan tämä. Toipuminen kun ei valitettavasti ole tasaista nousua, vaan se etenee omalla aaltoliikkeellään. Joskus vauhti on nopeampaa, välillä matelevaa. Välillä käydään korkealla tai vain hieman kohottaudutaan pinnan yläpuolelle. Pääasia kuitenkin, että suunta on oikea. Niinhän se pitää ajatella. Näin ainakin vaativuus juuri kuiskasi.

Ehkä menen ja keitän seuraavaksi kahvin, meille neljälle. V jo istuukin reippaana pöydän ääressä ja M on siirtymässä happamana pöydän ääreen. U on takertuvainen, se istuu vieressäni, kiinni kyljessäni silmät puoliummessa, mutta vääntäytyy sekin muiden seuraan. Siinäpä porukka! Mutta enpä ainakaan ole yksin.

Viikko sairauslomaa

Tämän, aika uuvuttavankin, viikon jälkeen on hyvä aloittaa viikonloppu vailla suunntielmia. Tai jos säät sallii, niin pihalla ehkä voisi hieman ahertaa, mutta muutoin pyjama päälle ja sohvalle. Tällä viikolla jokaisena päivänä olen taistellut unta vastaan. Herääminen kestää ja pikkupätkissä pystyn suoriutumaan iltaan. Välillä leväten. 

Tänään terapeutti totesikin, että tämä oli hyvä kuulla, olin ollut siis sairauslomalla. En ollut itse ajatellutkaan! Jatkuva väsymys ja otteettomuus ennemminkin aiheuttaa syyllisyyttä. Sitä miettii, mitä pitäisi tehdä tai mitä olisi hyvä tehdä. Mitä olisi järkeväkin tehdä. Mutta miksi? Olen sairauslomalla, eikä minun kuulu tehdä muuta kuin levätä!

Sitähän se kroppa on yrittänyt kertoa jo kuukausia. Nyt kuuluisi antaa periksi ponnistelulle ja suorittamiselle ja oikeasti levätä. Mutta kuinka vaikeaa tuo onkin toteuttaa! Se julma pikkupiiskuri korvien välissä kyllä keksii sanomista puolitiehen jätetyistä asioista tai täysin tekemättä jääneistä. Se muistuttaa, mitä olin joskus ajatellut tehdä enkä vieläkään ole edes aloittanut. 

Jotenkin nyt se oma lamppukin syttyi. Vihdoin! Olen tällä viikolla sallinut itselleni olla se, mitä on tarkoituskin olla. Olen syystäkin kotona. Olen uupunut. Olen sairas ja työkyvytön, kyvytön siihen kaikkeen suorittamiseen ja tekemiseen. Vielä kun muistaisin tuon vielä ensi viikolla.. No, katsotaan!

Samalla opin jotain muutakin. Tai on useamman kerran ollutkin terapiassa puhetta, että minulle sopii lyhyet ja nopeasti valmistuvat tekemiset. Innokkaana aloitin virkkailemaan kahta mattoa, toista siskolleni ja toista itselleni. Olen tehnyt niitä viikkokausia, tai paremminkin kuukausia, saamatta niitä valmiiksi. Viime viikkoon asti ne olivat vielä näkyvilläkin muistuttamassa. 

Viikonloppuna siivotessa päätin piilottaa matot itseltäni. En tarkemmin miettinyt miksi, mutta totesin itselleni, että kyllähän minä ne sitten löydän kun taas jaksan jatkaa niitä. Tänään ymmärsin, että olin toiminut oikein. Jos olisinkin virkannut patalappua, ei työ olisi jäänyt niin helposti kesken. Ja olisin onnistunut ehkä saavuttamaan onnistumisen tunteenkin. Mutta päätinkin virkata mattoa, ja vielä kahta! Päätin tehdä jotain, mihin voimat ei riitä, ja vielä tuplasin sen! Huh! 

Elämä on oppimista ja sen huomaan näinä terapiapäivinä. Vaikka toipuminen kestää, niin saan todistaa tätä pikkuriikkistä askelta eteenpäin. Hyvä minä! :)

Hang on!

Tänään ei kirjoittaminen luista. Täytän vieläkin hakemusta työttömyyspäivärahaa varten... en olisi uskonut kuinka paljon sekin vie energiaa ja aikaa. Mutta eiköhän tämä tästä. Sinnitellään!