Jännittää

Kun on ensin tipahtanut pois sieltä työelämän oravanpyörästä ja saanut sitten elämään jotain rytmiä tai tolkkua kotona ollessa, voi muutokset äkkiseltään pelottaa ja jännittää. Niin kävi nyt kun tänään pyörät minun paluustani työn pariin liikahtivat tuuman verran eteenpäin. 

Työkyvystäni ei paljoa ole vielä tietoa, mutta vointi on kohentunut kuukausien aikana. Seuraavana vuorossa olisi kokeilla, kuinka kestän töissä edes pienissä määrin. Ja tämä kokeilu tapahtuisi työkokeilun puitteissa. Paluu entiseen ei kuitenkaan ole mahdollista. Onneksi! Ajatus paluusta saa aikaan jokalaista ahdistusta ja saa tuntemaan kuin olisin tekemässä u-käännöstä kohti mennyttä. Kaiken tämän jälkeen haluan sen puhtaan pöydän, jolta ponnistaa. 

Tapasin tänään sosiaalialan asiantuntijan, tai työkykyvalmentajan. Hän on tomeran tuntuinen henkilö ja tarttuu toimeen reippain ottein. Vaikka tuleva jännittää, koen olevani hyvissä käsissä. Ja mikä tärkeintä, minun parastani ajatellaan ja sitä, mikä paikka tai työ voisi minulle olla hyväksi. Olo on siis jännityksen keskellä myös turvallinen. 

Sain työeläkevakuutusyhtiöltä ennakkopäätöksen työkokeilusta, joten sen osalta ei pitäisi olla ongelmia. Vaikka olenkin enemmän miettinyt uusia suuntia ja uutta ammattia, tuntuu työkokeilu omassa ammatissani kuitenkin ihan järkeenkäyvältä. Onhan minulla koulutus ja ammattitaito jossain tuolla muistin sopukoissa eikä sitä varmasti kannata suoraan heittää hukkaan. Ja työkokeilun jälkeen selviää, olenko vielä kykenevä omaan ammattiini ja jos en, voin sitten alkaa stressaamaan uusien urien parissa :) 

Innokkaana en ammattiini ole palaamassa. Se kuitenkin taitaa kuulua asiaan, että työuupumuksen jälkeen ja sen pahan maun, joka töistä pois jäämisestä jäi, omaan työhön yhdistää paljon negatiivista. Toisaalta kun itse työstä olen ennen sairastumistani nauttinut, niin olen pikkuhiljaa alkanut nähdä itseäni jossain määrin samoissa tehtävissä, vaikkakin uudessa ympäristössä. Eikä mikään onneksi estä sitä, että opiskelisin kuitenkin joskus jotain muuta.

Sitten paluu maan pinnalle. Jännittää! Minun asioiden hoito on vielä vaikeaa ja hidasta. Nukun edelleen vaihtelevasti ja vointi voi jonkin paineen alla heikentyä. Vaikka ajatuksissa näen itseäni työssä käyvänä "normaalina" kansalaisena, pyörii mielessä kuitenkin ajatus siitä että mitä jos en onnistukaan. 

Olen tottunut kotona oloon. Nämä neliöt ja tutut seinät tekevät minulle turvapaikan. Niin hölmöltä kuin se voi toisen korviin kuulostaakin, tuntuu pelottavalta lähteä kotoa työelämän armoille uudelleen. Lähteä takaisin sinne, jossa jo kerrain uuvuin ja menetin kyvyn työskennellä. Sitten täältä kotoa löytyy koirat. Tämäkin kuulostaa varmasti hassulta, mutta mietin kuinka ne pärjäävät tunteja yksin kun minäkin olen töissä. Järki sanoo tähän väliin, että pärjäsiväthän ne hyvin täällä kun tein pitkää päivää. Kaikkeen tottuu, myös eläin. 

Mutta pään sisällä käyn melkoista kamppailua näiden ajatusten kanssa. Tahto suuntaa eteenpäin, mutta samalla jarruttaa. Järki potkii takamukselle ja pois kotoa, mutta samalla varoittaa toivomasta liikaa. Mutta aikahan sen näyttää, mihin pystyn ja mikä työkykyni loppupeleissä on ja kuinka pärjään kun uudelleen astun työelämään. Onneksi tätä elämää ei voi edes elää kuin se yksi askel kerrallaan, koska siinäkin on jo tehtävää minulle! 

Nyt kerään rohkeutta ja voimia työkokeilupaikan löytymiseen. Ja jännitän, niin hyvällä kuin pahalla :)

Uuden odottelua ja yhteistä hyvää

Tänään pitkästä aikaa olemme mieheni kanssa menossa kaupungin järjestämään kriisikeskukseen juttelemaan. Kävimme aiemmin keväällä siellä neljä kertaa ja nyt viimeinen viides kerta on jäljellä. Ongelmamme, toisin sanoen mieheni suku, ei ole muuttunut, mutta meidän tiimi on vahvistunut. Onneksi! Mutta itse otan, siinä sivussa miehenikin, kaiken tarjolla olevan avun vastaan. 

En tiedä mitä seuraa tämän viimeisen käynnin jälkeen. Tarvittaessa mietitään jatkoa jollain tapaa ja toisaalta toivoisin, että sellaista meille tarjotaan. Asiat, joiden kanssa painiskelemme, ovat kuitenkin sen verran suuria, ettei aina se oma pieni pää riitä niiden kanssa painiskelemaan. Jotenkin meistä molemmista on tullut vieraita tutuissa piireissä ja ulkopuolisia omiemme keskellä. Muutenkin kuin negatiivisessa mielessä. Meillä on toisemme ja se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin koskaan. 

Tulevaisuudessa on siis pitkästä aikaa jotain mitä odottaa. Myös omassa prosessissani selvitä masennuksesta takaisin terveiden kirjaan ja työelämään. Viime viikon käynti sosiaalialan asiantuntijan luona toi konkretiaa suunnitelmiin. Juuri kun olin päättänyt, että vaihdan alaani ja aloitan täysin uuden sivun elämässäni, onkin ainoa järkevä minun kohdallani työkokeilu omalla alallani. 

Paluu takaisin samoihin tehtäviin ei tunnu hyvältä, mutta ymmärrän että tämäkin on kokeiltava. Työeläkevakuutusyhtiö on mukana sitten helpommin uudelleenkouluttautumisessa jos nähdään ensin, kuinka omassa ammatissani sujuu. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata samaan toimipisteeseen, sen tyrmäsi aika voimakkaasti myös tämä asiantuntija. Yritämme löytää tarpeeksi erilaista työnkuvaa ammattini puitteissa ja se kuulostaa minulle jo paljon helpommalta askeleelta. 

Jos sitten käy niin, että työkokeilu epäonnistuu, alkaa mietintä siitä täysin uudesta sivusta elämässä. Silloin joudun enemmän pyörittämään mielessä sitä, että mikä minusta sitten isona oikein tulisikaan. Sitä miettiessä olen nyt saanut ainakin vain suuren ahdistuksen aikaiseksi. Liekö syynä masennus, kun en saa otetta mistään ajatuksesta tai vaihtoehdosta. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat liian kaukaisilta, että voisin saada niistä kiinni. Mutta nyt voin hetkeksi keskittyä työkokeiluun ja siihen, kuinka se sitten syksyllä menee. 

Vaikka työelämään odotan pääsevänikin, huomaan jännittäväni tulevaa. Kodista on tullut se oma turvallinen linnake, jonka seinien sisäpuolella on hyvä olla. Uskaltaudun ulos, mutta olen mielelläni täällä koiriemme kanssa. Toisaalta muistikuvat työelämästä eivät ole kovin ruusuisia. Parhaiten muistan sen ajan ennen sairauslomaa. Silloin ne seinät alkoivat kaatua päälle ja olisin vaikka ennemmin kuollut kuin herännyt uuteen työpäivään. 

Tiedän useamman joka nauttii työstään. Välillä mietin, mikä silloin on vialla. Onko oma elämä muuten huonoa jos töissä on mukavaa? Mutta onhan minullakin ollut niitä aikoja kun töihin lähtö ei tuntunut pahalta. Saatoin joskus jopa jäädä rupattelemaan työkavereiden kanssa vaikka työaika oli jo päättynyt. Ei ollut kiirettä pois eikä työ tuntunut niin pahalta. Voinkohan tulevaisuudessa löytää jotain samankaltaista? Voisiko työelämä olla vaikka vain neutraali, ei kamala mutta ei hyväkään paikka? Sen taitaa aika näyttää. 

Lääkkeen annoksen pienentäminen on osoittautunut hyväksi. Pää on edelleen selvemmän tuntuinen nyt kuin ennen ja vieroitusoireitakaan ei enää ole niin paljoa. Toisaalta, jostain syystä pienikin viive lääkkeen ottamisessa saa aikaan vieroitusoireet ja paljon voimakkaampana kuin isomman annostuksen kanssa. Eilen päivällä viimeksi huomasin oireista, etten aamulla ollut lääkettä ottanutkaan. Aiemmin oireet tulivat vasta illalla tai seuraavana päivänä. 

Mutta pitkästä, pitkästä aikaa voin huomata pieniä askelia eteenpäin. Jotain tapahtuu ja on jotain mitä odottaa. Se on yllättävän iso asia nyt kun elämä muuten tuntuu lähes pysähtyneen tänne kotiin. Pessimisti ei pety ja siksi en uskalla iloita näistä liikoja. Voihan se olla, että huomenna matto katoaa taas jalkojen alta. Mutta kun kirjoitan tämän ylös, voin ainakin joskus lukea että on oikeasti jotain tapahtunut. Ja nimenomaan siihen parempaan suuntaan. 

Paniikin aineksia

Tämä on niitä päiviä kun asiat eivät menekään niinkuin Strömsössä... Harvoin ne niin minulla meneekään, mutta tänään pää päättikin jumittua kunnolla, ja tietenkin ihmisten ilmoilla! Tuttu tunne sinänsä, esimerkiksi viime syksynä se oli lähes pysyvä olotila. Silloin pätki muisti eikä järki luistanut muutakuin joskus ja jouluna. Liekö tällä kertaa syynä muutenkin nyt hassusti temppuillut pää tai ehkä  minulla on univajetta. 

No, tänään pääsin näyttämään hölmöyteni ja pään jumini kaupassa. Se kun ei minulle ole muutenkaan mukava paikka, koska siellä on liikaa väkeä, liikaa tavaraa ja kun pää ei vielä toimi normaaliin tapaan. Alku lähti kauppareissulla kuitenkin hyvin, ajoineen päivineen, mutta siinä vaiheessa kun aloin etsiskellä suodatinpusseja, alkoi sekin hyvin alkanut reissu kääntyä toiseen suuntaan. 

Tapani mukaan kävelin siksakkia hyllyrivien välissä, nappasin leivinpapereita ja skannasin hyllyjä katseellani suodatinpusseja etsien. Niitä ei löytynyt. Aloin kävellä kaupan keskikäytävää katsellen molemmille puolille, jos näkisin jotain tutun näköistä. Välillä jouduin muistuttamaan mieleeni, mitä edes etsin. En minkään hyllyn kohdalla saanut ajatusta päähäni mitä tarvitsin ja missä se voisi olla. Kävin jopa kolme kertaa katsomassa saman hyllyn, josta leivinpaperin löysin (jostain syystä ainoa paikka mistä keksin niitä uudelleen ja uudelleen etsiä). 

Yksi pappa oli selvästi hoksannut, että haahuilussani oli jotain kummaa. Jätin korini lattialle hyllyn viereen ja jatkoin suodatinpussien etsintää. Näin saman papan taas ja otin käteeni mikropoppareita, jotta edes näyttäisin siltä, että edestakaisin kävely tuottaisi tulosta. Mitä sinänsä yhden papan ihmettelevästä ilmeestä, mutta se häpeä ilman katseitakin oli riittävä. 

Yhtäkkiä keksin sitten viimein missä suodatinpussit on. Siis sen, missä ne aina ovat olleetkin, eli kahvihyllyssä. Kiireesti kipitin sinne, nappasin pussit ja suuntasin korilleni. Paniikkia alkoi kuitenkin olla sen verran ilmassa, etten listasta huolimatta oikein muistanut kaikkea, mitä kaupasta piti ostaa.  Tai ehkä muistin, mutta en tainnut ymmärtää. En välittänyt, suuntasin nopeasti kassalle, että pääsisin kotiin turvaan.

Kiirehdin kassalla pikkupaniikissani ja ladoin tavaroita liukuhihnalle. Vahingossa tönäisin edellä olevan asiakkaan ostoksia ja naurahdin vain että "minä jo täällä valmiiksi näitä laitan...". Ja kuinka noloa taas. Kun vain olisin seissyt siinä niinkuin kuka tahansa ja odottanut rauhassa, että hihnalla on tarpeeksi tilaa... mutta ei.

No maksusta ja ostosten pakkaamisesta selvisin suuremmitta ongelmitta. Autolle päästyäni havahduin, kuinka ojensin kättäni auton avain kädessä kohti takaovea... Niin, sinne olin ajatellut laittaa nuo ostokseni. Automaattisesti tuollaisella hetkellä tulee vilkaistua ympärilleen ja kuinka ollakaan, sama pappa katsoo ohi mennessään sekoiluani. Mietti varmasti, että nyt hänellä on kyllä kotona rouvalle kertomista mitä kirkolla on nähnyt. Tai miettiköhän pappa, pitäisikö soittaa tuosta sekavan oloisesta naisesta johonkin. 

Sain kuitenkin ostokset autoon ja pääsin kotipihaan asti - viimein! oinkin Sitten otin ja nostin jalan kytkimeltä ennen auton sammuttamista.. "Hypähtäen parkkiin" oli siis tämän päivän näytöksen nimi. Nyt kuitenkin kotona, ovien takana! Postilaatikolla en käynyt, enkä käy. Posti saakoon odottaa sillä hetkeen en halua astua ulos. Täältä ei tekisi mieli nyt liikkua minnekään, mutta illemmalla olisi menoa.. Eipä auta kuin toivoa, etten loppupäivää töppäile tähän tahtiin!

Tämä olikin samalla aika hyvä esimerkki siitä, mitä tämä elämä masentuneella ja uupuneella on. Tänäänkin minulla oli meikit naamassa, hiukset puhtaat ja vaatteetkin katsottu niin, etten pellenä lähde ulos. Mitään siis tuskin näkyi päällepäin. Kuitenkaan en selvästikään ole kunnossa, pääni kovalevy on aika jumissa edelleen ja tarvii siksi omaa huoltoaan. Toisin kuin tietokoneella, pään huolto tuppaa kestämään paljon kauemmin. Mutta oikeilla konsteilla ja ammattivoimin sekin onnistuu. Kärsivällisyyttä siis vaaditaan ja yritän palauttaa mieleeni psykiatrin vastaanoton hyviä uutisia. 

Itse ymmärrän hyvin, miksi edelleen tilani on työkyvytön, mutta esimerkiksi työterveyslääkärini ihmetteli ääneen sitä, kuinka en näytä uupuneelta. Mutta voisinpa arvata, että niin maallikot kuin lääkäritkin osaavat listata sairauksia, jotka eivät näy naamasta, tai olemuksesta ylipäätään. Ja minun mielestä se on näin sairauslomalla olevalle toisaalta vain onni, ettei se kovin kauas näy. Siis sellaisena päivänä kun kaupassa käyntikin sujuu suht kivuttomasti. Ei ole kiva olla kävelevä huutomerkki, joka kertoo jo kauas ettei kaikki ole kunnossa. On kiva olla turvassa kulissin takana ihmisten ilmoilla, jolloin välttyy kysymyksiltä tai ihmettelyiltä. 

Tänään oma kulissini alkoi pettämään, mutta tätä tämä on. Panikointia kaupassa, sekoilua liikenteessä vaikka vain kävellen. Tästä päivästä selvittyäni aion käpertyä peittoon ja nukkua. Aion levätä, jos vaikka univelka sillä kuittaantuisi. Parempaa taas odotellessa.

Lyhyet terveiset

Täällä sitä porskutetaan. Tälle viikolle sain seuraa miehestäni, ei tosin sairausloman merkeissä vaan ansaitun vuosiloman. Siksi keskittyminen kirjoittamiseenkin on jäänyt. Mutta voinnin voisin sanovan olevan aika ok. Mieli on rauhallinen, alkuviikko on mennyt ihan mukavasti. Tänään seuraksi on tullut hengenahdistus, mutta uskon että se on seurausta reissuun lähdöstä. 

Koti on se turvapaikka, josta lähtemisessä on oma kynnyksensä. Viihdyn omassa kodissani niin, etten itseasiassa edes kaipaa minnekään. Mutta onhan se välillä hyvä vaihtaa maisemaa. Sitä taas aikaa taas on linnoittautua kotiin. 

Terapiassa olen saanut kannustusta poistua kotoa. Ihan hyvä, koska kynnyksestä voi kasvaa turhankin suuri. Ei sillä että pelkäisin, mutta en halua. Kotiin on helppo jäädä. Kotona ei tarvitse tsempata tai pitää yllä kulissia. Ei ole väliä edes sillä, miltä näytän. Reviirin pienenemisen voisi ehkä luulla ahdistavan, mutta sitä se ei toistaiseksi ole tehnyt.

Mutta nyt pakkaan reissulle. Odotan loppuviikkoa kun pääsen taas omaan sänkyyn.