Pienen tauon jälkeen

Hetkinen vierähti kun viimeksi tänne päivitin kuulumisiani. Viimeksi kun kirjoitin, olikin meneillään vieroitusoireet, jotka voin nyt sanoa jo jääneen taakse. Eli siis enää ei heitätä etäisyydet härän pyllyä eikä jatkuvia pikkusykäyksiä tunnu. Ainoastaan kovempi sykkeen nousu (kilpajuoksu bussin kanssa tms.) aiheuttaa samankaltaisia oireita, mutta tuokin on harvoin. 

Ja sain minä sen osa-aikaisen työnkin! Olen nämä ensimmäiset päivät ja viikot jaksanutkin, vaikka pöpöt ovatkin pitäneet välillä kotona lepäämässä. Mutta tuntuu, että jaksan ja onneksi alku on perehdytyksineen aika rauhallinen. Töitä on mahdollisesti ja toivottavasti tiedossa enemmänkin kuin vain 1-3 päivää viikossa, mutta aika näyttää. 

Jos aivan saisin toivoa, niin tekisin kyllä osa-aikaista varmasti pysyvämminkin. Sitä kun kerran päätyi oravanpyörään, jonka vauhti sen kuin vain kiihtyi, on enemmän merkitystä muullakin. Harrastuksista löytyy sellaisia, joista myös toivoisin joskus olevan rahallista hyötyä. Totuus on kuitenkin se, että jotta voin muuna aikana tehdä muuta, tarvitsen rahaa ja rahaa saadakseni on käytävä töissä. Eli katsotaan, päädynkö jossain vaiheessa tekemään täyttä viikkoa. 

Rahasta puheen ollen laskeskelin tämän pehmeän laskun onnistuvan kun selvitin, että minulla on mahdollisuus soviteltuun päivärahaan. Vasta viime viikolla selvisi, ettei sekään ole aivan niin varmaa. Minulle unohdettiin kertoa kun asiaa loppu vuodesta selvittelin, että terveydentila voi vaikuttaa asiaan. Eli jos en ole täysin työkykyinen, ei silloin voi olla oikeutettu päivärahaankaan... että kuinkas sattuikaan! Tätä asiaa on nyt väännetty ja käännetty ja nyt vain toivon, että asiat lutviutuu parhain päin. Uskaltaudun ottamaan riskin ja annan TE-toimiston pitää minua täysin työkykyisenä. Silloin on olemassa riski, että minulle tarjotaan työtä, ja jos kieltäydyn, sitä seuraa karenssi päivärahaan. 

Kaipaan aikaa, jolloin ei tarvinnut olla mitään hakemuksia ja anomuksia täyttämässä vaan kk-palkka kilahti tilille ja summakin oli ennakoitavissa ja tiedossa. Nyt hakemuksista ja selvityksistä huolimatta joutuu elämään pienessä epävarmuudessa. Mutta toisaalta näitä lippulappuja kun on tasaiseen tahtiin täyttänyt jo 2,5 vuotta, en jaksa enää panikoida tai kantaa huolta enempää. Nyt ainakin olen paremmissa voimissa kuin taistellessani kuntoutustuesta. Sitäkään en koskaan saanut, vaikka se olisi minulle kuulunut, mutta silti olen pärjännyt. 

Mutta hakemussekamelskasta huolimatta olen edelleen kiitollisin mielin siitä, että tilanteeni on parempi kuin sairauslomalla. Ja pikkuhiljaa opin, kuinka tunnistaa alkavia merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Pikkuaskelin edetään ja kun toukokuussa seuraavan kerran tapaan hoitavan lääkärini selviää, kuinka kykenevä työhön olen. 

Kiltteydestä kipeä

Useammasta suusta olen kuullut olevani niin kiltti. Mietin tahtomattani aina toisia ja vaikken itse edes näe, laitan usein toisten edun omani edelle. Tämä on myös yksi syy nyt läpi käymääni masennukseen. Olen ollut liian kiltti niin työelämässä kuin esimerkiksi minua huonosti kohtelevien ihmisten kanssa muuten. 

Ei ole helppo pitää puolia, ei ole helppo vaatia oikeaa kohtelua. Mutta olen siinä jo petraantunut ja tunneskaalaani päässyt viha on tervehdyttänyt minua. Nyt jopa uskallan sanoa ääneen olevani vihainen. Uskalsin jopa kertoa vihaavani jotakuta. 

En tiedä onko vihaamaan oppiminen sinänsä tavoite, mutta se etten patoa kaikkea sisääni ja niele kokemaani pahaa, on. Vihastakin voin siis päästä ylikin vielä, mutta juuri nyt se auttaa minua nousemaan sieltä maan raosta, jonne minut on elämäni aikana painettu ja jonne itse olen käpertynyt. 

En kuitenkaan ole niin surkea tapaus kuin ehkä nyt kuulostan (toivottavasti!). Minulta löytyy kyllä temperamenttia, mutta jostain syystä en ole osannut sitä näyttää kuin aivan lähimmille. Kiltteys ei kuitenkaan ole aina hyvästä. Se antaa suuren kosketuspinnan muille päästä rikkomaan jotain minussa. Siksi siitä on hyvä osittain opetella eroon ja oppia jopa vihaamaan. 

Viime aikoina mieheni sukulainen on ollut se, joka on hyödyntänyt tuota kiltteyttä. Niin minussa kuin miehessäni. Hän on päässyt vaikuttamaan syvälle meihin ja on ollut hajottamassa parisuhdettamme useaan otteeseen. Ei ehkä tarkoituksella, mutta teoillaan ja aiheuttamallaan pahalla. Terapeuttini totesikin minun olleen vuosia henkisen väkivallan uhrina tämän henkilön taholta. Olen tuota jäänyt miettimään ja osittain hämmästynyt siitä, etten itse ollut sitä huomannut. 

Olen vuosia voinut pahoin ja kolmisen vuotta sitten hakeuduin terapiaan, koska en enää tiennyt kuinka minun pitäisi tehdä tämän kyseisen ihmisen kanssa. Se  oli siis jo silloin selvä merkki siitä, että raja on ylitetty. Silloin mikään ei auttanut ja melkein kaikesta mitä tein, jätin tekemättä, sanoin tai jätin sanomatta sain kuulla jälkeenpäin. Minua arvioitiin milloin mistäkin. Rahan käytöstäni on nostettu äläkkää, vaikkei tällä ihmisellä siitä ole kuin omat ajatuksensa. Myös ulkoista olemustani on mittailtu ja arvosteltu. Ei tietenkään minulle itselle, sehän olisi ollut liian reilua!

Kaikki ei ole hyvin ihmisellä, joka ottaa toisen hampaisiinsa, retuuttaa ja polkee maahan. Mutta enää en itse suostu siihen. Enää en aio olla se jonka yli kävellään, jota naljataan ja loukataan kerta toisensa jäljeen. Omaa terveyttäni on viety jo aivan tarpeeksi ja nyt aion rakentaa itsetuntoni ja -arvostukseni sellaiseksi, jolloin voin hyvin. Maksan kiltteydestäni suuren hinnan, mutta tämä oppi kantaa läpi elämän. 

Ystäväni laittoi minulle kerran linkkinä Lapinlahden lintujen kappaleen, joka sopii kuin nenä päähän meille kilteille. Korkkia ei toki kannata aukaista (vaikka lähes absolutistina jopa se on sairauslomani aikana houkuttanut). Mutta nyt nupit kaakkoon! Tässä terapiabiisi kaikille kilteille!

https://www.youtube.com/watch?v=udJrUfb9A6Q&feature=em-share_video_user

Lisätty 0:28:

Lueskelin netissä (uni on taas kadoksissa..) lisää kiltteydestä, joka nyt on onnistunut selittämään aika paljon niin omia kuin miehenikin tilanteita. Ajauduin sivulle, jossa kiltteydestä oli hyvä kirjoitus. Linkitänpä sen tähänkin:

http://www.markkuojanen.com/usko/kiltteyteen-sairastuminen/

Helpottava puhelu ja suunnitelmia toimeentulosta

Tänään sain puhelun psykiatrilta, jonka vastaanotolle pääsin alunperin työterveyslääkärin lähetteellä. Myös hän oli hämillään saamastani kohtelusta kunnallisessa psykiatrisessa yksikössä viime viikolla. Hän ymmärsi heti, mihin olin pyrkinyt ja mikä tilanteeni on, toisin kuin hänen kollegansa julkisella puolella. 

Jatkan siis tämän yksityisen psykiatrin kanssa eteenpäin, mutta tietenkin sillä harmillisella erolla, että maksumiehenä olen minä itse. Toisaalta käyntejä ei tule olemaan kuin muutama vuodessa, joten toivon ettei laskusta tule hurja. Kyselen kuitenkin vielä, jos työterveydestäni on mahdollista vielä saada lähetettä. 

Mutta nyt oloni on luottavainen. Minun etuani valvotaan ja minua autetaan! En ole enää heittopussina eri tahojen välillä, vaan nyt tiedän kuka hoidostani vastaa. Enpä olisi uskonut, että joku päivä iloitsen tällaisista asioista. Mutta uskokaa tai älkää, tämä auttaa hurjasti! 

Eilen sain Kelasta päätöksen hakemastani kuntoutustuesta. En enää ollut edes yllättynyt, että hakemukseni on hylätty. Joku kansi sulkeutui, mutta onneksi lääkärilläni oli ässiä hihassa jatkoa ajatellen. Seuraavaksi vuorossa on selvitys, miten sairauspäiväraha-aika nollautuu. Lisäksi alkuvuodesta minulle haetaan lisäksi vammaistukea, joka auttaisi lääkäri- ja terapiakustannuksissa.

Takautuvana tullut työttömyyspäiväraha on tuonut suuren helpotuksen elämäämme nyt, mutta hienoa tietää, ettei kaikkia konsteja ollutkaan vielä kokeiltu. Olen näkevinäni siellä tunnelin päässä valonpilkahdusta!

Vihdoin!

Tänään vihdoin ja viimein posti toi iloisia uutisia. Saan takautuvana syyskuun alusta alkaen ansiosidonnaista päivärahaa. Työttömyyskassa on hyväksynyt hakemukseni, eli rahaton aikakausi on tältä erää ohi! Kuoren avatessa vierähti muutama onnen kyynel poskelle. 

Ja vielä toinen hyvä juttu tänään. Kävimme mieheni kanssa yhdessä keskustelemassa kaikesta tähän astisesta, mikä on meitä yhdessäkin kuormittanut. Se tuntu helpottavalta ja samalla meitä pariskuntana vahvistavana. 

Tällä on hyvä aloittaa uusi viikko! Jospa tästä pikkuhiljaa alkaa asiat rullaamaan valoa kohti :)

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Leikkiä Nukkumatin kanssa ja rahahuolia

Tällä viikolla Nukkumatilla on ehkä ollut tylsää, joten olemme yhdessä leikkineet piilosta. Minä etsin ja Nukkumatti on piilossa. Välillä olen onnistunut tämän hepun löytämään, mutta pian hän on taas kadoksissa. Toisin sanoen, unettomuus on palannut. 

Kerroinkin aiemmin, että olen käynnyt kierroksilla. Olen häärännyt kotona enemmän kuin pitkiin aikoihin ja ruoskinut itseäni jatkamaan. Jopa illalla (tai yöllä) kun en saa heti unen päästä kiinni, mietin josko menisin kuitenkin jatkamaan vielä. Käyn ilmeisesti kierroksilla myös öisin. Näen enemmän unia ja heräilen pitkin yötä. Unta on vaikea saada, mutta nukun kuitenkin jonkin verran. 

Yhdesti nukkumaan mennessä katsoin kelloa 2:22, joka jäi hyvin mieleeni. Viime yönä pyöriessä sängyssä, vilkaisin kelloa, se näytti 3:33. Nukkumatilla on ilmeisesti hauskaa. No, katsoin minä kelloa toisenkin kerran, mutta silloin ei ollut näin hyvin mieleen jäävää aikaa. 

Aamulla unta riitti enemmän. Olen yrittänyt pitää päivärytmin jokseenkin järkevänä ja olen herännyt viimeistään yhdeksältä. Herätysvalo on varmistanut että herään silloin, jos en ole sitten jo aiemmin heräillyt itsekseni tai kun mieheni lähtee töihin. Tänä aamuna laitoin herätyksen pois, koska halusin vain nukkua. Niinpä unta riitti puoli yhteentoista. Silloinkin heräsin siihen, että sade rummutti ikkunaa. Mikähän kumma siinä on, että aamulla on helpompi nukkua kuin illalla? Onko se väsytystaistelun tulosta kun yön pyörimisen ja heräilyn jälkeen lopulta uupuu laittamaan vastaan?

Mitä enemmän on stressiä, sen enemmän on myös unia. Välillä unet ovat todella omituisia ja järjettömiä. Viime öinen ei ollut sieltä omituisemmasta päästä, mutta outo kuitenkin. 

Olin opiskelemassa ja menossa luennolta ruokalaan. Olin uudessa paikassa ja yritin seurata omaa ryhmääni. Jotenkin onnistuin hukkaamaan heidät ja näin enää jonkun tutun ruokaa odottavien ihmisten keskellä. 

Ruoka mukanani istahdin ensimmäiseen pöytään, jossa istui joku tutun näköinen. Kaikki muut olivatkin kuitenkin jo syöneet ja alkoivat lähteä pois. Söin jotain ja yritin taas pysytellä muiden mukana. Jäin taas matkasta. Lähdin yksin kävelemään jonnekin toiseen paikkaan, kotiin tai toiseen yksikköön. Matkalla huomasin, että olen jättänyt laukkuni ruokalaan. Matka on pitkä, mutta käännyn takaisin. Laukkukin löytyy ja matka alkaa uudestaan. 

Ihmiset opiskeluryhmässäni olivat Emmerdale-sarjasta ja heidän mukana yritin pysyä. Tässä lisää töitä valkotakkisille! Seuraan kyllä kyseistä sarjaa, lähinnä saadakseni kerran päivässä sen tunnin ajaksi jotain muuta ajateltavaa. Samalla kun hörpin aamukahvit, on ollut kiva vain istua ja katsella hömppää. Mutta ei ollut ensimmäinen kerta kun nämä hahmot päätyvät uniini. Olisi mukava kuulla, mitä tämä mieleni koukeroista kertoo! 

Ainakin voin lohduttautua, että olenahn minä avohoidossa :) Ehkä sen piikkiin on hyvä laittaa oudot unet ja muutenkin oikkuileva mieli. Unettomuuteen voin itse arvailla syitä viimeaikaisista tapahtumista. Miehen suvun ahdistelu ja taistelu kuntoutustuesta ovat tainneet tehdä tehtävänsä vointiini. Vaikka pääpiirteittäin jaksan enemmän, on oireilua kuitenkin. Aikaisemmin ahdisti henkeä ja rytmihäiriöitäkin oli. Enää ei ole niitä ollut, mutta nyt sen lisäksi että käyn kierroksilla päivät ja häärään vimmalla, nukun levottomasti ja näen noita kahjoja unia. 

Onneksi kaikki asiat eivät kuitenkaan tapahdu samana päivänä. Nyt alkaa nimettömien kirjeiden aiheuttama ahdistus laantua. Eilen kuitenkin sain postia koskien kuntoutustukihakemustani. Sitä on yritetty heinäkuusta asti saada. Nyt eläkevakuutusyhtiö ilmoitti saaneensa käsiteltäväksi lääkärin lausunnon, muttei näe sen muuttavan aiempaa päätöstä. Vointini katsotaan sen mukaan jopa parantuneen entisestä. Työttömyyspäivärahan saantikin on viivästynyt ja odottelen nyt neljättä kuukautta rahaa jostain. Onneksi tuli veronpalautukset! Niillä pärjätään taas muutama viikko...

Paisuva ongelma

Enpä olisi itsekään uskonut, kuinka monioireinen sairaus masennus on. Sen lisäksi, että on veto pois, unohtelen asioita, nukun välillä huonommin, kärsin hengenahdistuksesta tai rytmihäiriöistä (listaa voisi jatkaa loputtomiin), on viime päivinä korostunut vielä yksi oire. Olen reilun vuoden sairauslomalla paisunut kuin pullataikina! 

Jo keväällä otin lääkäreiden kanssa puheeksi pikkuhiljaa kertyneet kilot. Silloin se jäi kuitenkin muiden oireiden varjoon eikä sen syytä sen kummemmin mietitty. Loppukesällä alkoi pinna jo kiristymään ja sanoin lääkäreille, etten enää kestä kohoavaa painoani. Silloin käytössä ollut Venlafaxin vaihdettiin Cymbaltaan. Ainoa syy, jonka itse olin keksinyt painon nousuun, oli juurikin lääkitys. 

Toki kiloja kertyy huomaamatta muistakin syistä. En liiku nyt niin paljon kuin ennen ja olen joskus sortunut lohtusyömiseen. Mutta vaikka olen kokeillut kaikenmoisia keinoja laihduttaa (jopa paljon mainostettua nutraamista), ei paino muuttunut paria kiloa enempää. 

Lääkkeen vaihto on tainnut tepsiä, koska painon nousu on pysähtynyt. Onneksi! Se on jämähtänyt näyttämään 12 kiloa enemmän kuin sairausloman alkupuolella. Ja sekös masentaa! Nyt ilmojen kylmetessä olen saanut siitä muistutusta kerta toisensa jälkeen. Siis sen jälkeen kun kesän sinnittelin keksien päälleni jotain makkarat peittävää.

Viime viikolla hain talvitakkeja esille ja kiireessä nappasin villakangastakin päälleni. Autossa jo tunsin, että hihat kiristävät, mutta en ehtinyt enää vaihtaa takkia. Kylmissäni kävellessäni sitten paljastui totuus, takki ei mennyt kiinni! Untuvatakkiani kokeilin eilen, se onneksi meni nipin napin kiinni. Näky vain ei ollut kovin kaunis.

Eilen lähdin naapurin kanssa lenkille. Kiire tuli taas, koska olen aika hidas. Nappasin toppahousut kaapista ja samalla muistin, että viime talvena ne meni juuri kiinni. Niinhän siinä sitten kävi, ettei ollut toivoakaan saada niitä kiinni nyt. Menivät sentään ylös asti! Aikaa ei ollut etsiä toisia paksumpia housuja, joten jätin sepaluksen auki, käänsin lipareet niin, ettei etumus olisi suurilla muhkuroilla, ja peitin pitkällä paidalla totuuden. Mutta kuinka noloa! Eikä ollut helppoa vaivihkaa nostella housuja kävellessä. 

On siis tulossa mielenkiintoinen talvi. Nyt kun en saa mistään rahaa, on turha haaveilla uusista vaatteista. Toisaalta, enpä liian pienissä voi ihmisten ilmoille ainakaan mennä, joten taitaa olla pakko lähteä ostoksille. Veronpalautukset on onneksi tulossa (kiitos sen, että unohdin tehdä veroprosenttiin muutoksen kun jäin saikulle). 

Jälleen kerran voin todeta, ettei masentuneella kovin paljoa syytä ole nautintoon. Osaan nauraa itselleni, enkä ilman huumoria olisi selvinnytkään. En näistä läskeistäkään. Ehkäpä yksi sanonta pitää paikkansa, että näin suurta persoonallisuutta ei vain voisi pakata pienenpään pakettiin :)

Kun toinenkin oireilee

Viime viikko meni todella sairauslomalla ja tämä viikko tuntuu olevan samanlainen. Mielelläni vain lepäisin ja nukkuisinkin. Yleensä olen yrittänyt puuhastella edes vähän. Vaativa kun olen. 

Pitkienkään unien jälkeen ei olo tunnu kovinkaan virkeältä. Siinä vaiheessa päivää kun on virkeimmillään, alkaa jo pimentymään... niin, syksy! Se niin pitkä ja pimeä jakso, jonka välillä tekisi mieli skipata. Ehkäpä käyn hakemassa ulkovarastosta kirkasvalolampun ja koitan sillä saada puhtia edes pysyä hereillä. Tai sitten vedän peiton korville ja vaivun talviunille. 

Olen kuitenkin iloinen siitä, että mieheni lauantaisen uupumisen jälkeen hänen vointinsa on ollut paremman tuntuinen. Hän onneksi kävi maanantaina lääkärissä ja ymmärtää, että itsestään huolehtiminen on täkeää. Se on tärkeää erityisesti nyt kun minä sairastan. Hän totesikin, ettei halua sellaiseksi mitä minä olen. Jos siis en muuhun pysty tällä hetkellä, niin voin olla ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä seuraa kun uupuu liikaa ja sairastuu. Vielä meitä ei ole täällä kahta saikkulaista, toivottavasti ei koskaan olekaan. 

Laskeskelemme rahoja ja mietimme jos meitä vaikka onnistaisi päästä hetkeksi pois. Lentää vaikka vain pariksi päiväksi jonnekin kauas arjesta. Se tekisi hyvää ja varsinkin nyt kun meitä on jo kaksi enemmän tai vähemmän uupunutta. Ensi viikolla ehkä mieheni pääsee pitämään viimeisen kesälomaviikkonsa, joten silloin ajallisesti se saattaisi onnistua. 

Mutta se raha... Sanotaan, ettei raha tee onnelliseksi, mutta melkeinpä väitän ettei se aivan paikkaansa pidä. Kyllä se siihen ainakin paremmat mahdollisuudet antaa.

Ammatinvalintaa

Aiempi ajatus siitä, että odottelen rauhassa miltä elämä näyttää ensi vuoden puolella, ei toimi nyt kun raha-asiat mietityttää. Vaikken ole huolesta sekaisin, tai edes hurjan huolestunut (ihme ja kumma!), yritän silti löytää ratkaisun ongelmaan. 

Jos kuntoutustuen tai työttömyyspäivärahan saamiseen menee kuukausia aikaa, täytyy tässä tehdä muutakin kuin istua kotona odottamassa. Tai siltä tuntuu. Fakta on ainakin se, etten ilman rahaa voi olla kovin pitkään. Siksipä tänäänkin pohdiskelin asiaa ja päädyin googlettelemaan ammatinvalintatestejä. 

Testejä löytyi paljon ja klikkasin auki niistä ensimmäisiä. Jospa niiden avulla pääsen jyvälle siitä, mikä minusta isona voisi tulla. Entinen ammattini ei ehkä toimi jatkossakaan tämän paremmin kuin sairauslomaani asti, joten siksi suunta on pois. Ehkä testit antaa vähän osviittaa mihin minusta olisi? 

Studentumin ammatinvalintatestin mukaan olen huolehtiva, eli minulla on hyvät vuorovaikutustaidot, olen ulospäinsuuntautunut ja tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Olen avoin, joustava ja sopeudun helposti uusiin tilanteisiin. Huolehtivalla on lisäksi sekä fyysistä että psyykkistä kestävyyttä ja hyvä stressinsietokyky. Minun kaltaiseni viihtyisi esim. sairaanhoitajana, naprapaattina tai kiropraktikkona. 

Hmm.. psyykkinen kestävyys on nyt aika onnetonta. Stressinsietokyky tuntuu lisäksi olevan täysin kadoksissa. Ennen ehkä olisin voinutkin allekirjoittaa nuo lauseet, mutta nyt en. Palaudunkohan koskaan ennalleen kykyjeni puolesta..? Kokeilenpa seuraavaa testiä.

Kunkoululoppuu.fi -sivulta (ei tosin sivustona minulle se ajankohtaisin) löytyi duunikone, jonka mukaan olen huolehtiva konttorinjohtaja. 

Testituloksen mukaan huolellisena ja käytännöllisenä ihmisenä arvostan selkeää organisaatiota, jatkuvuutta ja turvallisuutta. Olen sympaattinen, vakaa, luotettava ja tunnollinen tosiasioiden ja yksityiskohtien hallitsija, joka ei yleensä ole kiinnostunut teknisistä asioista. Haluan tietää tarkkaan oman vastuualueeni ja tehtäväni. Arvostan hyväksi koettuja käytäntöjä, "miksi muuttaa sitä mikä toimii". Turhaudun jatkuvista muutoksista työpaikallani, mutta en vastusta hyvin perusteltuja muutoksia. Vaikka teoreettiset asiat eivät minua kiinnosta, olen kuitenkin nopea oppimaan uusia tietoja ja käytäntöjä. Ja vaikka en välitä toimia ihmisten keskellä, pidän kuitenkin toiminnasta muiden kanssa ja heidän ansioistaan huolehtimisesta. 

Työelämässä hakeudun usein ammatteihin, joissa voi konkreettisesti olla auttamassa muita ihmisiä. Viihdyn mm. terveydenhuollon, lastenhoidon ja -opetuksen tehtävissä sekä tehtävissä, joissa voin toteuttaa käytännöllisyyttäni, järjestelykykyäni ja tarvettani ottaa huomioon muiden ihmisten tarpeet. Voin ottaa vastuuta, työskennellä ahkerasti yksityiskohtaisten tehtävien parissa harmonisessa, ihmisläheisessä ympäristössä huolehtien asioiden järjestyksestä ja sujumisesta. 

Tuloksen ammatit ja ammattialat: Asiakaspalvelu, Opettaja, Hammashoitaja, Hengelliset ammatit, Kirjastonhoitaja, Koulunkäyntiavustaja, Sairaanhoitaja, Sihteeri/toimistotyöt, Sosiaalipalvelun työt, Teollisuustyöt, Muu työntekijä ja Terveydenhoidon koulutus ja palvelut.

Tarkka tulos! Ja aika paljon pystyn tuosta kyllä tunnistamaan omaksi. Mutta mikä on muu työntekijä?? Tällaisena muutenkin poikkeustapauksena se kuulostaa hyvältä! :)

Mol.fi -sivun se ns. virallisempi ammatinvalintatesti antoi listan niitä ammatteja, joihin soveltuisin. Listalla kärjessä on: Toimintaterapeutti, Fysioterapeutti, Hammashoitaja, Henkilökohtainen avustaja, Jalkaterapeutti, Kehitysvammahoitaja, Koulunkäyntiavustaja, Diakoniatyöntekijä, Kuulontutkija, Suuhygienisti, Naprapaatti, Osteopaatti, Sairaanhoitaja, Kirjastonhoitaja, Apuvälineteknikko, Sosiaalityöntekijä, Sosiaaliohjaaja, Mielenterveyshoitaja, Nuoriso-ohjaaja, Opinto-ohjaaja tai -sihteeri, Vastaanottovirkailija, Rikosseuraamustyöntekijä, Psykologi, Psykoterapeutti, Puheterapeutti ja Terveydenhoitaja. 

Jotain samaa tässä kuin edellisessäkin. Täytyy varmaankin opiskella, mitä nuo kaikki työt pitävät sisällään. Eli mietintämyssyä päähän ja tulevaisuutta suunnittelemaan, sitten kun jaksan taas asiaan paneutua...

Päivä pyjamassa

On tullutkin moneen kertaan todettua, että tekemiset vaativat palautumisajan. Eilinen kului palautuessa viikonlopusta, johon kuului lauantain valmistautuminen vieraisiin (siivoamista ja leipomista) ja sunnuntain vieraat. Eilen minusta ei ollutkaan sitten mihinkään. 

Heräsin kyllä hyvissä ajoin, samaan aikaan kuin töihin lähtevä mieheni. Jo puoli kymmeneltä olen nukahtanut ensimmäisille päikkäreille. Sen jälkeen istuin hetken koneella, söin, mutta luovutin. Menin uudelleen sohvalle makoilemaan ja olen siihen taas nukahtanut iltapäivän puolella. Katselin hetken telkkaria, mutta ei vieläkään silmät pysyneet auki. Nukahdin vielä kolmansille päikkäreille neljän jälkeen. 

Ihme ja kumma, meidän kaksi koiraa veti sikeitä myös koko eilisen. Siinä nukuttiin sohvalla koko porukka. Vasta viiden jälkeen ajattelin, että koirat on käytettävä pihalla. Ei kuin takkia päälle ja pihalle. Ja sitten takaisin sohvalle. 

Vaikken mitään järkevää tehnyt loppupäivänäkään, pysyin sentään hereillä kunnes menimme nukkumaan. Nukkuminen oli sitä paitsi helpottavaa, koska aina herätessä oli hetken helpompi hengittää ennen kuin hengenahdistus taas alkoi. Tänään olisin voinut toistaa eilisen kaavan, mutta onneksi edessä oli käynti terapeutilla. Ja onneksi sain vielä kerran purkaa anopin tuomaa kiukkua. 

Paljon vaatii toipua, varsinkin kun kyseessä on minun näkövinkkelistä ei-toivottu vieras. Olin onneksi ottanut tämän huomioonkin, enkä eiliselle ollut suunnitellut mitään tekemistä. Mutta kyllä sitä kaipaa niitä aikoja, kun menot tai vieraat ei vienyt kaikkea virtaa. Olisi kiva jos edelleenkin pystyisin aloittamaan seuraavan päivän "normaalisti" ja yön unet olisivat riittäneet palautumiseen. 

Ehkä jonain päivänä niin. Tänään yritän viimein tehdä hakemusta työttömyyskassaan. Jos edes sieltä onnistuisin saamaan rahaa. 

Postia psykiatrilta

Lääkärit ovat ne oljenkorret, joihin tartutaan kun hätä on suurin. Siksi heiltä odottaakin ehkä jopa ihmeitä, tai ainakin sitä apua. Tänään kuitenkin sain sähköpostia psykiatrilta, joka ei suostunut ottamaan minua vastaan, koska olen käynyt myös toisella psykiatrilla.. En yksinkertaisesti tiedä mitä ajatella! Tai ainoa tulkintani on se, että hyvin herkkänahkainen lääkärin täytyy olla jos loukkaantuu potilaan "syrjähypystä". 

Kaikki lähti siitä, että kävin ensin työterveydeyshuollon kautta psykiatrilla. En vointini vuoksi kyennyt hakemaan heti kuntoutuspsykoterapeuttia itselleni ja päätimme kokeilla kunnallista puolta. Sieltä terapia järjestyikin kerran viikossa tai kahdessa. Se oli hyvä alku ja sain kerätä voimia psykoterapeutin etsintään myöhemmin. Samalla päätimme psykiatrin kanssa, että siirtyisin kunnallisen psykiatrin hoitoon, jotta minun ei tarvitse huolehtia tiedon kulusta kahden eri tahon välillä. Tämä kuulosti ihan hyvältä. 

Päätin pyytää tämän ensimmäisen psykiatrin lausuntoa kun valitin kuntoutustuen hylkäyspäätöksestä. Toisen lääkärin näkemys voisi tukea kuntoutustuen puoltamista. Näin ainakin maallikkona ja hylkäyspäätöksestä säikähtäneenä ajattelin. Samalla kävimme läpi tilannettani muutenkin ja päädyimme kokeilemaan toista mielialalääkitystäkin. Enpä arvannut, että kunnallinen psykiatri tämän kuultuaan toteaisi hoidon päättyvän heidän taholta. Tämän päiväisessä sähköpostissa psykiatri kertoo sen olleen vieläpä minun tahtoni... 

Tiedän, että oma pääni pätkii ja ajatus jumittaa. Ei kuitenkaan näin pahasti! Tuntuu kurjalle, että lääkärin taholta vääristetään asiaa heille paremmaksi. Omatunto on ehkä siellä nyt hyvä, mutta minun tilannettani potilaana tämä ei helpottanut. Toisaalta, eipä sitä tee mielikään olla sellaisen lääkärin potilaana, jonka kanssa ei samaa aaltopituutta löydy. 

Ensimmäisestä kuntoutustukihakemuksen hylkäyspäätöksestä tämän kunnallisen psykiatrin sekä kuntoutusohjaajan mielipiteet olivat mielestäni aika erikoiset. Heidän mielestään minun kannattaa hylättyä hakemusta ajatella positiivisesti, sillä nyt asiaani on reagoitu, minut on huomattu ja kuntoutukseeni ollaan valmiita panostamaan. Tähän psykiatri tämän päiväisessä sähköpostissa vielä viittasi. Hän vielä mainitsi, että hänhän on myös suositellut minulle mm. kuntoutuskurssia ja psykoterapiaa toipumiseni tueksi. 

Ajatus saattaa taustalla olla fiksu (niin yritän ainakin ajatella), mutta tekisipä mieli tietää kuinka terapian myötä tililleni tulisi rahaa, koska sehän maksaa minulle itsellenikin. Eikä varmasti viikko kuntoutuskurssillakaan ole keino saada toimeentuloa. En siis osaa kuntoutustuen hylkäyspäätöstä mitenkään nähdä positiivisena. Se on ehkä jälkeenpäin sitä, jos voin joskus huomata tämän kaiken taistelun tehneen minusta vahvemman. Juuri nyt se kuitenkin syö voimia ja lisää oireitani eikä näin edistä toipumistani mielestäni mitenkään. 

Pätkii

Voisi laittaa maanantain piikkiin, että olo on vetämätön ja pääkin jumittaa. Sitä se ei kuitenkaan ole eikä se paljoakaan kysy päivää. Aamulla herätessä voi aavistella millainen päivä on tulossa. Tai jos yöllä on heräillyt, sen aavistaa jo siitä. 

Nyt takana on ihan hyvät yöunet, mutta silti käyntiin lähteminen on hidasta. Muistikin pätkii ja jouduin varmistamaan terapeutiltakin huomista tapaamisaikaa. En vain aina muista ja jos olen kalenteriin jotain laittanut, on se sekava merkintä johon ei ole luottamista. 

Tällä kertaa huomasin, että jälleen kerran olen onnistunut sopimaan kaksi asiaa samaan aikaan. Niin vähän kuin menoja on, niin nekin onnistun ymppäämään samaan. Onneksi moni asia on sovittavissa ja toistaiseksi on ollut onnea, että olen sentään huomannut asian etukäteen. 

Päässäni pyörii vähän väliä perjantaina tullut kuntoutustukihakemuksen hylkäys. Itseasiassa mietin, että olen ehkä sittenkin työkykyinen. Eikai aina tarvitse niin skarppina olla? Mutta mihin hakisin? Sen kun vielä keksisin! 

Halu olisi kova parantua, mutta ymmärrettävästä syystä moni taho toppuuttaa siinä. Toipuminen kun vie aikaa. En paljoakaan osaa vain olla vaikka uupunut olisinkin (taas vaativuus piiskaa..) ja siksi mietin, että ehkä jokin työ minulta onnistuisi. Joku kevyt.

Vielä viime viikolla olin levollisin mielin siitä, että voin sairastaa sen mitä pitää. Voin tehdä jotain mihin voimat ja mielenkiinto milloinkin riittää. Olin hyväksynyt, että prosessi kestää ja saakin kestää minkä pitää. Nyt taas mielessä on raha. 

Toistaiseksi ei ole hätää, vaikka viimeisin raha tuli elokuun lopussa. Taas tuli nähtyä, että pahan päivän varalle ei ole yhtään hullumpi säästää. Mutta tästä eteenpäin meidän kahden hengen taloudessa vain toinen saa rahaa. Eikä varmuutta ole, kuinka kauan tilanne pysyy tällaisena. 

Edelleen ihmettelen, että pystyn olemaan panikoimatta. Onko tämä sitä, että sokissa ihminen voi toimia järkevästi ja tunteet pääsee valloilleen vasta myöhemmin? Enemmän olen huolissani siitä, kuinka taloutemme tienaava osapuoli jaksaa. Nyt hänen on jaksettava, vaikka omakin vointi on heilahdellut. Minkälainen olo mahtaa olla kun vaihtoehtona ei ole sama kuin minulla? Ei voi antaa periksi, ei voi uupua... 

Mieheni vuoksi toivon, ja toki itsenikin, että tilanteeseen joku ratkaisu tulisi. Nyt pitäisi vain jaksaa odottaa. Näissä tilanteissa on joskus jopa onnellista, että muisti pätkii. Saatan unohtaa tätä todellisuutta pieniksi hetkiksi. Olisipa ne hetket vielä vähän pidempiä!

Kenelle kuntoutustuki kuuluu?

Vuosi sairaana on opettanut, kuinka vaikeaa maassamme on sairastaa. Tiedän, että tilanteeni on moneen muuhun nähden ehkä hyväkin. Vaatii kuitenkin paljon saada oikeutta ja ymmärrystä. Ankea totuus on lyönyt vasten kasvoja useasti, eilen viimeksi. 

Sairauspäivärahapäivät kuluivat loppuun elokuussa. Kuntoutustukea haettiin ja vieläpä annettiin ymmärtää sen olevan läpihuutojuttu. Julkisen puolen kuntoutusohjaaja avusti lomakkeen täyttämisessä. "Laita vaikka tuohon kohtaan näin..." ja minä laitoin. Lopputuloksena hakemukseni hylkääminen viikkoa ennen kuin sairauspäivärahapäivät loppuivat. 

Jälkeenpäin kun luin julkisen puolen psykiatrin kirjoittaman lausunnon minusta, oli syykin hylkäämiselle aika selvä. Lausunto antoi aika positiivisen kuvan minusta. Ei siis ihme ettei kuntoutustukea tullut. Romahdin.

Hyvän ystävän avustuksella sain tehtyä listan, mitä minun oli seuraavaksi tehtävä. Varasin ajat työterveyslääkärille ja psykiatrille saadakseni uudet lausunnot tilanteestani. Kirjoitin oman valitukseni. Pyysin psykoterapeutiltanikin lausunnon. 

Valituksen laatimiseen minulta meni lopulta kuukausi. En jaksanut edes aloittaa. Vaikka vointini olikin huono, ei taistelutahtoni sammunut. Tämä oli pakko saada eteenpäin! 

Nyt jo ymmärsin, ettei taistelu toimeentulosta ollut helppoa. Samalla kun yritin vakuuttaa eri tahot voinnistani, piti minun vakuuttaa myös itseni. Ymmärsin etten vielä ole valmis työelämään, joten tein mitä piti. Varauduin odottamaan kauemmin vastausta kuntoutustukipäätöksestäni, mutta se tulikin eilen. Hylättynä.. Minun ei katsota olevan kunnossa, joka oikeuttaisi kuntoutustukeen. Asia etenee nyt seuraavaan asteeseen ja käsittelyaika on noin viisi kuukautta... 

Olen tämän vuorokauden pysynyt yllättävän tyynenä. En romahtanut kuten edellisellä kerralla. Ehkä siksi, että nyt tiesin hylkäämisen olevan vaihtoehtokin. Päässä on kuitenkin pyörinyt paljon ajatuksia. Välillä tuntuu, että sekoitan itseni niillä. Toisaalta yritän paeta kaikkia ajatuksia jonnekin. 

Eniten olen kuitenkin miettinyt sitä, että olenko sittenkin työkunnossa. Voisinko tehdä jotain työtä? Omaani? Ajatus entiseen työpaikkan palaamisesta ahdistaa niin, että alan vain hätäisemmin miettimään muita vaihtoehtoja. Uuden ammatin tai työn keksiminen on kuitenkin vaikeaa. Liian vaikeaa. En yksinkertaisesti keksi ammattia itselleni, enkä paikkaa josta voisin kysyä minulle sopivaa työtä. 

Tuntuu pahalta ajatella, etten ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Toisaalta en näytä olevan tarpeeksi huonossakaan. Olen jäänyt johonkin siltä väliltä. Saako tuota kuntoutustukea vain jos jaksaa taistella kerta toisensa jälkeen? Tässäkin kunnossa, missä itse olen?