Elämälle pelisäännöt

Kuulun niihin, joiden on helpompi elää ja olla kun tietää säännöt. Vaikka joskus niitä tuleekin rikottua, toimivat ne ohjenuorana tilanteissa, joissa välttämättä ei itse tiedä kuinka olla ja mennä. Tällä viikolla terapiassa selvisi, että tarvitsen ohjeet myös vaikean anoppitilanteeni kanssa. Nyt kun tiedän kuinka mennä eteenpäin, on olo huomattavasti aiempaa kevyempi! 

Yrityksistä huolimatta välit anoppiin ovat ja pysyvät tulehtuneina. Kun vastapuoli nostaa vain kädet pystyyn ja haluaa, että aika parantaa, on vaikea yksin saada tilanne korjaantumaan. Hyvät tai ainakin jollain tapaa toimivat välit ovat olleet toiveissani, mutta nyt olen ymmärtänyt luovuttaa ja erottaa haaveet todellisuudesta. On aika hyväksyä tilanne ja sen tämän hetkinen toivottomuus ja keskittyä elämään elämää eteenpäin. 

Kuulostaa helpolta. Olen kuitenkin painiskellut asian kanssa lähes vuoden, joten työstämistä nämä isot asiat vaativat. Toisaalta se lopullinen havahtuminen tapahtui lähes sormia napsauttamalla viime kerralla terapeutin luona. Sen jälkeen olen hetken asiaa pureskeltuani päättänyt, että en enää edes yritä. En pidä mitään yhteyttä anoppiini, en elätä toiveita paremmasta. En mieti enää päätäni puhki  ja itseäni uuvuksiin, mitä asialle olisi tehtävissä. Annan asian nyt vain olla. 

Oloni on tämän asian jättämisen jälkeen ollut kevyempi. Toki vielä on työtä siinä, että miehenikin ymmärtää tilanteen samalla lailla kuin minä. Meillä molemmilla on ollut sisäänrakennettu ajatus perhemallista, jossa jokainen sukupolvi elää elämää toistensa rinnalla arkeaan jakaen, yhteisönä. Joskus se ei vain mene niin. Välttämättä sellaista yhteistöä ei tule koskaan olemaankaan, joten omista toiveista on silloin luovuttava. 

Nyt on kuitenkin aika keskittyä tulevaan ja omaan työkokeiluuni. Saan nyt pelisäännöt löydyttyä keskittyä meidän perheeseen, omaan jaksamiseen ja kaikkeen siihen mitä tulevalla on meille antaa. 

Ei aivan vielä

Joku viisas on sanonut, että epätietoisuus on pahinta ja sitä se toden totta on! Vaikken mielestäni aktiivisesti asioita pyörittele päässäni, enkä ole se pahin murehtija, on silti oireita pinnalla merkkinä siitä että päässä pyörii liikaakin asioita. 

Vaikka varsinaista masennusoireistoa ei ole enää niin näkyvänä, sekoittaa stressi mennen tullen. Siihen ei kroppa ole vielä tottunut. Tulevat työkokeilukuviot jännittävät. Tuleeko soittoa vai ei ja jos tulee niin onko suhtautuminen edelleen positiivinen? Jos pääsen niin jaksanko? Yksi paikka minulla on onneksi varmana, mutta ykkösvaihtoehto odotuttaa vielä varmistumistaan. 

Jostain syystä pitkästä aikaa myös anoppi tuli yöllä uniin. Uni oli painajainen, jossa anoppi vei voiton ja onnistui erottamaan mieheni ja minut toisistamme. Jollakin lailla anoppi onnistui unessa saamaan minut syylliseksi kaikkeen ja hänet tilanteen uhriksi. 

Vaikka tässä realityssa elämme ilman asian vatvomista, on anoppiasia kuitenkin vieläkin avoin ja nousee keskusteluun tasaisin väliajoin. Etäisyys tuntuu toimivalta, mutta selvää on että mieheni kaipaa sitä perhettään, joka hänellä joskus oli. Meitä kumpaakin mietityttää sekin, tuleeko tähän koskaan mitään muutosta vai tälläkö mennään. 

Epätietoisuus. Se viheliäinen, joka syö, vaikkei asiat olisikaan mielessä taukoamatta. Vaikka pyrin aina olemaan murehtimatta, tulee sitä silti mietittyä vaihtoehtoja ja ajateltua mikä tilanne on vaikka vuoden päästä. Mutta kaikkeen tarvitaan kaksi, myös tämän sillan rakentamiseen. Jos anoppi pysyy toimettomana, ei taida vaihtoehtoja montaa olla. Mutta surku, erityisesti mieheni kannalta! 

Mielessä on monta muutakin asiaa kuin työkokeilu ja anoppi pyörinyt viime aikoina. Päätimme tutkituttaa, missä vika mahtaa olla kun emme jälkikasvua ole saaneet. Alustavasti kysyttiin jo ajatuksiamme lapsettomuushoidoista. Olen aina ajatellut etten niihin lähtisi, mutta entäpä jos lievimpiä kokeilisikin? Vai haluammeko lapsia? Onko meistä vanhemmiksi? 

Mielessäni on ollut myös ystäväni, jonka sairaus on ottanut askeleen pidemmälle. Vaikka en suostu luopumaan toivosta hänen osaltaan, on tällaiset uutiset pelottavia. Terapianikin on katkolla terapeutin sairausloman vuoksi ja minä mietin hänenkin terveyttään. Ja mitähän vielä... Liikaa ajatuksia pienen ihmisen päässä! 

Peruin tämän päivän menon, koska olisin suoriutunut siitä vain Propralin voimin. Oma järki ei siihen sanonut juuri mitään, mutta mieheni herätti todellisuuteen. Hän muistutti, etten saanut tehdä liian stressaavia tai ahdistavia asioita. Ja totta, nyt olisi aika taas antaa pään rauhassa totutella uusiin asioihin ja valmistautua tuleviin haasteisiin. 

Vielä kun löytyisikin se nappi, jolla voi päättää keskittyvänsä elämään vain tässä hetkessä!

Uuden odottelua ja yhteistä hyvää

Tänään pitkästä aikaa olemme mieheni kanssa menossa kaupungin järjestämään kriisikeskukseen juttelemaan. Kävimme aiemmin keväällä siellä neljä kertaa ja nyt viimeinen viides kerta on jäljellä. Ongelmamme, toisin sanoen mieheni suku, ei ole muuttunut, mutta meidän tiimi on vahvistunut. Onneksi! Mutta itse otan, siinä sivussa miehenikin, kaiken tarjolla olevan avun vastaan. 

En tiedä mitä seuraa tämän viimeisen käynnin jälkeen. Tarvittaessa mietitään jatkoa jollain tapaa ja toisaalta toivoisin, että sellaista meille tarjotaan. Asiat, joiden kanssa painiskelemme, ovat kuitenkin sen verran suuria, ettei aina se oma pieni pää riitä niiden kanssa painiskelemaan. Jotenkin meistä molemmista on tullut vieraita tutuissa piireissä ja ulkopuolisia omiemme keskellä. Muutenkin kuin negatiivisessa mielessä. Meillä on toisemme ja se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin koskaan. 

Tulevaisuudessa on siis pitkästä aikaa jotain mitä odottaa. Myös omassa prosessissani selvitä masennuksesta takaisin terveiden kirjaan ja työelämään. Viime viikon käynti sosiaalialan asiantuntijan luona toi konkretiaa suunnitelmiin. Juuri kun olin päättänyt, että vaihdan alaani ja aloitan täysin uuden sivun elämässäni, onkin ainoa järkevä minun kohdallani työkokeilu omalla alallani. 

Paluu takaisin samoihin tehtäviin ei tunnu hyvältä, mutta ymmärrän että tämäkin on kokeiltava. Työeläkevakuutusyhtiö on mukana sitten helpommin uudelleenkouluttautumisessa jos nähdään ensin, kuinka omassa ammatissani sujuu. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata samaan toimipisteeseen, sen tyrmäsi aika voimakkaasti myös tämä asiantuntija. Yritämme löytää tarpeeksi erilaista työnkuvaa ammattini puitteissa ja se kuulostaa minulle jo paljon helpommalta askeleelta. 

Jos sitten käy niin, että työkokeilu epäonnistuu, alkaa mietintä siitä täysin uudesta sivusta elämässä. Silloin joudun enemmän pyörittämään mielessä sitä, että mikä minusta sitten isona oikein tulisikaan. Sitä miettiessä olen nyt saanut ainakin vain suuren ahdistuksen aikaiseksi. Liekö syynä masennus, kun en saa otetta mistään ajatuksesta tai vaihtoehdosta. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat liian kaukaisilta, että voisin saada niistä kiinni. Mutta nyt voin hetkeksi keskittyä työkokeiluun ja siihen, kuinka se sitten syksyllä menee. 

Vaikka työelämään odotan pääsevänikin, huomaan jännittäväni tulevaa. Kodista on tullut se oma turvallinen linnake, jonka seinien sisäpuolella on hyvä olla. Uskaltaudun ulos, mutta olen mielelläni täällä koiriemme kanssa. Toisaalta muistikuvat työelämästä eivät ole kovin ruusuisia. Parhaiten muistan sen ajan ennen sairauslomaa. Silloin ne seinät alkoivat kaatua päälle ja olisin vaikka ennemmin kuollut kuin herännyt uuteen työpäivään. 

Tiedän useamman joka nauttii työstään. Välillä mietin, mikä silloin on vialla. Onko oma elämä muuten huonoa jos töissä on mukavaa? Mutta onhan minullakin ollut niitä aikoja kun töihin lähtö ei tuntunut pahalta. Saatoin joskus jopa jäädä rupattelemaan työkavereiden kanssa vaikka työaika oli jo päättynyt. Ei ollut kiirettä pois eikä työ tuntunut niin pahalta. Voinkohan tulevaisuudessa löytää jotain samankaltaista? Voisiko työelämä olla vaikka vain neutraali, ei kamala mutta ei hyväkään paikka? Sen taitaa aika näyttää. 

Lääkkeen annoksen pienentäminen on osoittautunut hyväksi. Pää on edelleen selvemmän tuntuinen nyt kuin ennen ja vieroitusoireitakaan ei enää ole niin paljoa. Toisaalta, jostain syystä pienikin viive lääkkeen ottamisessa saa aikaan vieroitusoireet ja paljon voimakkaampana kuin isomman annostuksen kanssa. Eilen päivällä viimeksi huomasin oireista, etten aamulla ollut lääkettä ottanutkaan. Aiemmin oireet tulivat vasta illalla tai seuraavana päivänä. 

Mutta pitkästä, pitkästä aikaa voin huomata pieniä askelia eteenpäin. Jotain tapahtuu ja on jotain mitä odottaa. Se on yllättävän iso asia nyt kun elämä muuten tuntuu lähes pysähtyneen tänne kotiin. Pessimisti ei pety ja siksi en uskalla iloita näistä liikoja. Voihan se olla, että huomenna matto katoaa taas jalkojen alta. Mutta kun kirjoitan tämän ylös, voin ainakin joskus lukea että on oikeasti jotain tapahtunut. Ja nimenomaan siihen parempaan suuntaan. 

Narsistin kynsissä

En ennen ollut ajatellutkaan sen syvällisemmin vuosien aikana kokemaani kohtelua tai tarkemmin, sen aiheuttajaa. Pieni pala kerrallaan, välillä lähes huomaamatta, minua on nujerrettu. Kuinka monet itkut ja kuinka paljon pahaa mieltä on vuosiin mahtunutkaan! Terveyteni on kertonut jo pitkään, ettei kaikki ole kunnossa, mutta vasta hiljalleen kaikki palaset alkavat löytää paikoilleen. 

Tänään terapeuttini käytti useammin termiä narsisti puhuessaan anopistani, siitä viimekuukausien piikistä lihassani. Narsisti hän saattaakin toden totta olla! Vaikkakin on väittänyt minua sellaiseksi. Mutta kukaan toinen ei ole elämässäni onnistunut kaivamaan minusta esille niin suurta määrää vihaa kuin hän. Kukaan toinen ei ole nujertanut minua vuosien varrella kuin hän. Viimeksi eilen hän sai minut jo hetken ajattelemaan, että olen keksinyt kaiken sen pahan, jota olen joutunut kokemaan. Mutta kuulema juuri näin narsisti toimii! 

Olen usein nähnyt juttuja narsistien uhreista ja tiedänkin sellaisia, jotka ovat narsistin kanssa olleet parisuhteessa. Vaikka siitä on tullut keskustelua useamminkin, en silti huomannut myös itse lukeutuvani sellaisiin. Toisaalta anoppini on eri paikkakunnalla, joten en onneksi ole joutunut samaan kuin sellaiset, jotka elävät narsisti rinnallaan. Mutta kuitenkin kun kyse on puolisoni äidistä ja minun halusta miellyttää ympärillä olevia, on yhdistelmä ollut riittävä vaikuttamaan niinkin voimakkaasti. 

Olen päättänyt, etten anna kenenkään enää viedä terveyttäni niin kuin työ ja mieheni suku tähän mennessä. Siinä päätöksessä pysyn, vaikka heikkona hetkenä on mieleeni tullut luovuttaakin. Onneksi apunani on ammattilaisia, jotka auttavat ja ohjeistavat kohti parempaa elämää ja vahvempaa minää. 

Yöllistä pohdintaa

Tietokoneen kello näyttää tasan 2:00. On yö ja pitkästä aikaa seuraan, kuinka öiset minuutit matelevat. Olen valvonut nyt tunnin, yrittäen välillä vain vetää peiton korville ja jatkaa unta, siinä onnistumatta. Nyt yritän löytää unihiekkani tekemällä muuta, vaikka tämän sinisen valon katselu ei taida siinä paljoa auttaa. 

Unettomuus on tuttua. Siitä tuli liiankin tuttua viimeksi ennen joulua ja pahimmillaan se oli noin vuosi sitten. Noina kumpanakin hetkenä tilanne ei ollut kovin hyvä, alkuun masennus nosti päätään kunnolla ja vei vointini kaikin puolin huonoksi. Toisella kertaa anoppi ja hänen aiheuttamansa ongelmat olivat valvottamassa. 

Nyt kuitenkin tilanne on eri. Nyt pitäis olla kaikki aika hyvällä mallilla. Tämän viikon psykiatrikäynnillä selvisi masennukseni lieventyneen (vihdoin!) ja diagnoosini muutettiin vaikeasta masennuksesta lievän ja keskivaikean välille. Vaativuudesta ei tällä kertaa ollut puhetta, mutta terapeuttini mietti aiemmin, saisinkohan enää tuota diagnoosia kun olin onnistuneesti sen kanssa tehnyt työtä ja saanut sitä kitkettyä pois. Lääkärikäynnillä oli puhetta ensi kertaa 1,5 vuoteen myös lääkityksen purkamisesta! Se tosin toteutetaan kun tilanne on tarpeeksi vakaa, mutta jo tuosta puhuminen sai minussa helpotuksen tunteen aikaiseksi. Lisäksi sain tiedon, että pitkän odottelun jälkeen, ansiosidonnainen päivärahahakemukseni on hyväksytty ja saan rahan tililleni jo torstaina, siis tänään! 

Jännitin käyntiäni psykiatrilla, vaikka hänen kanssa asiat ovat hoituneet aina tosi hyvin. Hänelle minun ei ole koskaan tarvinnut selittää sen enempää oireitani tai ajatuksiani, hän on ymmärtänyt aina heti. On tuntunut, että hän lukee minua kuin avointa kirjaa, eikä vastaanotolle menon tsemppauskaan ole hämännyt. Psykiatri ymmärsi myös jännitykseni, sillä käytiinhän vastaanotolla läpi tilannettani ja tulevaa, joka yhä edelleen on pelkkää kysymysmerkkiä. 

Lääkäri sanoikin tyytyväisen kuuloisena, että vointini vaikuttaa aika hyvältä siitäkin huolimatta, että meneillään on ollut paljon suuria asioita ja epävarmuutta niin toimeentulon kuin tulevaisuuteni osalta. Ja minun kaltaiselle ihmiselle, joka on rakentunut järjestykselle, leijuminen epävarmuudessa ei ole mitenkään suotuisa olotila. Voin siis ilmeisesti onnitella itseäni? Ehkä. 

Mutta alanko nyt kärsiä unettomuudesta myös hyvien uutisten kohdalla? Pitääkö elämän olla tasaisen vaikeaa, jotta nukun? Onko hyvät uutiset niin harvinaisia, että käyn kierroksilla siksi? Vai mikä saa pääni täyteen ajatuksia juuri kun voisin hetkeksi huokaista? Joinko kenties iltapäiväkahvin liian myöhään?

Niin, ihmismieli on outo. Sen kiemurat ja temput ovat välillä tällaisen tavistallaajan selittämättömissä. Mutta ikuisena pessimistinä tai realistina osasin toisaalta odottaa jotain muutakin kuin hyvää. Viiemiset 2-3 viikkoa ovat olleet ihmeen hyviä, joten se takapakki oli tiedossa. Tämä kai sitä sitten on. 

Kello näyttää nyt 2:18. Tässäkin sain hetkisen kulutettua, mutta ehkäpä kokeilen, jos uni tulisi. Hyvää yötä ja huomenta siis kaikille!

Terapian tarpeessa

Tuon lauseen nähtyäni olenkin miettinyt, kuinka totta se onkaan. Se, että tulen joku päivä selviämään työelämässä, vaatii minulta nyt ponnistusta ja terapaa. Minun pitää oppia keinot joilla välttää uusi loppuun palaminen. Se, että tulen jatkossakin selviämään mieheni äidin kanssa, vaatii nyt töitä. Käyn terapiassa, jotta osaan käsitellä koko tunneskaalani ja pääsen asioiden yläpuolelle. 

Välillä tuo kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Tuntuu toisaalta väärältä, että se olen minä joka käy kaksi kertaa viikossa keskustelemassa ja maksankin vielä siitä. Toisaalta taas koen olevani hyvinkin onnekas, että olen saanut mahdollisuudet työstää kaikkia matkan varrella tulleita asioita. 

Työelämä on tänä päivänä aika kaukana inhimillisestä. Meidän pitäisi olla koneita, joita saa nappia painamalla nopeuttamaan tahtia ja tuplaamaan tehokkuuttaan. Terapiaa tarvitsisi kaikista kipeimmin yritysjohtajat, jotta he tietäisivät kuinka työssä jaksettaisiin paremmin ja kuinka paljon tehokkuutta se toisikaan lisää. Pelkkä piiska ei auta. 

Omalla kohdallani olisi iso apu, jos siviilissä eniten unettomia öitä aiheuttaneet ihmiset voisi määrätä hoitoon. Esimerkiksi anopin osalta minulla on menossa terapiassa jo kolmas kierros sekä lisänä käynti kriisikeskuksessa yhdessä mieheni kanssa. Kuinka paljolta olisimme säästyneet, jos jo aikaa sitten anoppini olisi hakenut itselleen apua. 

Oloni on kaikesta huolimatta luottavainen ja ajattelen tämän kantavan koko loppuelämäni. Tiedän, että vaikeuksia on aivan varmasti tulossa elämässä jatkossakin, mutta tulen olemaan vahvempi ne kohtaamaan. En usko, että turhaa terapiaa onkaan. Vaikka joskus huonosti kohdellut taho jatkaakin elämäänsä niin kuin aina ennenkin ja muuttamatta tapojansa, on ainakin itse rakentanut terapian avulla itselleen paremman suojan väärin tekeviä kohtaan. 

Viime vuonna pankissa henkilökohtainen pankkineuvojamme kanssa tuli puheeksi sairauslomani ja työuupumus. Hän sanoikin, että meillä pitäisi olla tilanne sama kuin Amerikassa. Siellä ilmeisesti lähes jokaisella on oma terapeuttinsa ja ennemminkin outoa jos ei ole terapiassa käynyt. Niin pitäisi olla meillä täälläkin. 

Viesti kiusaajalle

Olen kirjoitellut aiemminkin anopistani, jonka kanssa välit ovat olleet koko matkan enemmän tai vähemmän kivikkoiset. Hänen temppunsa ovat satuttaneet kerta toisensa jälkeen. Viimeisimpien temppujensa jälkeen mieheni laittoi hänelle ajatuksiaan sähköpostitse. Sen jälkeen anoppi oli miehelleni soittanut ja tapansa mukaan jättänyt vastaamatta mieheni kysymyksiin. Puhelussa juteltiinkin niitä näitä, vaikka anoppi oli pyytänyt itselleen ymmärrystä, koska on huomannut olevansa sairas. Ehkäpä onkin, tai sitten vain hyvin ilkeä.

Olen käynyt läpi melkoisen tunnevuoristoradan viime kuukausien aikana. Ehkä viime vuosienkin. Ajatukset ovat olleet kovinkin ristiriitaiset. Koska kyseessä on mieheni äiti, olen yrittänyt kunnoittaa häntä viimeiseen asti. Olen ollut ystävällinen ja niellyt, vaikka sisälläni on kiehunut moneen otteeseen. Monta kertaa olen ajatellut, että jos kyseessä olisi joku toinen ihminen, olisin jo sanaisen arkkuni avannut. Mutta anoppia kohtaan olen halunnut välit pitää niin hyvinä kuin mahdollista. 

Ehkäpä on onni, ettei määräänsä enempää ihminen voi nielläkään. Ja nyt sairauslomalla ollessani se minun mittani on tullut vastaan, minunkin raja tuli viimein näkyviin. Siispä päätin kirjoittaa itsekin tälle ihmiselle, jonka ajattelu saa pelkästään näkemään punaista. En vain ymmärrä, miksi joku käyttäytyy noin huonosti ja tekee pahaa. 

Kirjoitin anopilleni mietteitäni viime aikaisista. Yritin pysyä asiallisen tiukkana, vaikka mieleni olisi tehnyt mieli haukkua ja huutaa sähköpostinkin kautta. Mieheni luki postin (voin kertoa, että se kyllä jännitti), mutta hän totesi, ettei se niin paha ollutkaan. Kuulema asiallisen tiukka. Hyvä niin, koska en halua loukata miestäni, vaikka hänen äitinsä kanssa onkin hankalaa. 

Alla katkelmia omasta viestistäni. Olen sitä muuttanut anonyymimmaksi sopivammaksi. 

"Kirjeet olivat minulle viimeinen pisara. Vaikka minä olisinkin sen kaiken inhon ja vihankin kohde, etkö oikeasti ajatellut tämän satuttavan poikaasi? Poikasi on omasta halustaan valinnut vierelleen minut. Silloin sinun on vain hyväksyttävä se ja kunnioitettava hänen toivettaan. Sinun ei tarvitse minua ymmärtää, jotta poikasi olisi onnellinen." 

"Olet jo kahdesti minullekin kasvotusten luvannut, että kysyt jos jotain huolta tulee mieleesi. Olet luvannut kysyä jos jotain et ymmärrä ja jos jotain haluat tietää. Yhtäkään tällaista kysymystä en ole kuullut, mutta paljon olet päätellyt mielessäsi."

"Ehkä olet halunnutkin nähdä minussa vain pahaa ja haluat hallita läheistesi elämää. En hyväksy tuomitsevaa tapaasi ja halua rikkoa sen sijaan, että olisit voinut olla se tuki ja apu meille. Olet aiheuttanut paljon pahaa, enkä vielä voi sanoa pystynkö antamaan sinulle anteeksi. Teen työtä sen eteen, mutta sen verran paljon olet vaikuttanut minunkin terveyteeni, etten enää anna sinun tehdä samaa." 

"Kerroin sinulle syksyllä -11 kasvotusten, että olin hakeutunut terapeutille, koska koin itseni neuvottomaksi sinun ja tyttäresi kanssa. Teidän käytös oli ollut jo silloin kauan aikaa loukkaavaa ja vaikka yritin kaikkeni, en onnistunut sitä muuttamaan. Tähän minun kotona oloonkin on teidän käytöksenne yhtenä syynä. Terapeuttini sanoin olen ollut vuosia henkisen väkivallan uhrina käytöksenne vuoksi. Olet siis tehnyt riittävästi pahaa minulle ja se riittää nyt. Tästä eteenpäin voit vain kantaa vastuusi teoistasi!"  

"Toivon poikasi vuoksi, että saat hyvän avun ja hoidon että joskus voisit hyvin ja tämä kaikki voisi joskus olla vain paha muisto. Aika näyttää tapahtuuko niin. Ennen kuin olet hoitanut itsesi kuntoon, meillä kahdella ei ole toisillemme paljoakaan puhuttavaa. Varmasti ymmärrät, että noiden loukkaustan jälkeen sinulla ei myöskään ole asiaa kotiini ennen kuin olet henkisesti kunnossa ja kykenet ajattelemaan järjellä eikä vain huolien/pelkojen(?) sekoittamalla mielellä."

Tänään appiukkoni soitti miehelleni. Viestini jälkeen ainoa huoli oli anopillani ollut, ettei poikansa häntä hylkää. Ei siis edelleenkään pienintä sanaa, jossa käytöstä pahoiteltaisiin tai että mitään väärää olisi edes tapahtunut. Eikö oikeasti minun tunteilla ole mitään väliä? No, itse en voi muuta kuin toivoa parasta äidin ja pojan väleille, omat keinoni on nyt käytetty. Mutta tuleepa mieleen äitinikin käyttämä sanonta niin makaa kuin petaa. Jos siis mieheni joskus luovuttaa ja katkaisee välit äitiinsä, niin on se kyllä melkein tilattua. Pitkä pinna on miehelläni ollut!

Katsotaan siis, mitä tulevaisuus tuo. Olen toisaalta vain surullinen siitä, että näinkin asioden piti mennä. Mutta miksi? Siksikö, että nyt kasvan vahvemmaksi? Onhan nämä tapahtumat onneksi vahvistaneet mieheni ja minun välejä, joten ehkä tämä on hinta siitä? Taivas tietää mitä kaikkea näidenkin takaa löytyy ja mikä kaiken tarkoitus on. Takki on nyt tyhjä kaikesta tästä. 

Kiltteydestä kipeä

Useammasta suusta olen kuullut olevani niin kiltti. Mietin tahtomattani aina toisia ja vaikken itse edes näe, laitan usein toisten edun omani edelle. Tämä on myös yksi syy nyt läpi käymääni masennukseen. Olen ollut liian kiltti niin työelämässä kuin esimerkiksi minua huonosti kohtelevien ihmisten kanssa muuten. 

Ei ole helppo pitää puolia, ei ole helppo vaatia oikeaa kohtelua. Mutta olen siinä jo petraantunut ja tunneskaalaani päässyt viha on tervehdyttänyt minua. Nyt jopa uskallan sanoa ääneen olevani vihainen. Uskalsin jopa kertoa vihaavani jotakuta. 

En tiedä onko vihaamaan oppiminen sinänsä tavoite, mutta se etten patoa kaikkea sisääni ja niele kokemaani pahaa, on. Vihastakin voin siis päästä ylikin vielä, mutta juuri nyt se auttaa minua nousemaan sieltä maan raosta, jonne minut on elämäni aikana painettu ja jonne itse olen käpertynyt. 

En kuitenkaan ole niin surkea tapaus kuin ehkä nyt kuulostan (toivottavasti!). Minulta löytyy kyllä temperamenttia, mutta jostain syystä en ole osannut sitä näyttää kuin aivan lähimmille. Kiltteys ei kuitenkaan ole aina hyvästä. Se antaa suuren kosketuspinnan muille päästä rikkomaan jotain minussa. Siksi siitä on hyvä osittain opetella eroon ja oppia jopa vihaamaan. 

Viime aikoina mieheni sukulainen on ollut se, joka on hyödyntänyt tuota kiltteyttä. Niin minussa kuin miehessäni. Hän on päässyt vaikuttamaan syvälle meihin ja on ollut hajottamassa parisuhdettamme useaan otteeseen. Ei ehkä tarkoituksella, mutta teoillaan ja aiheuttamallaan pahalla. Terapeuttini totesikin minun olleen vuosia henkisen väkivallan uhrina tämän henkilön taholta. Olen tuota jäänyt miettimään ja osittain hämmästynyt siitä, etten itse ollut sitä huomannut. 

Olen vuosia voinut pahoin ja kolmisen vuotta sitten hakeuduin terapiaan, koska en enää tiennyt kuinka minun pitäisi tehdä tämän kyseisen ihmisen kanssa. Se  oli siis jo silloin selvä merkki siitä, että raja on ylitetty. Silloin mikään ei auttanut ja melkein kaikesta mitä tein, jätin tekemättä, sanoin tai jätin sanomatta sain kuulla jälkeenpäin. Minua arvioitiin milloin mistäkin. Rahan käytöstäni on nostettu äläkkää, vaikkei tällä ihmisellä siitä ole kuin omat ajatuksensa. Myös ulkoista olemustani on mittailtu ja arvosteltu. Ei tietenkään minulle itselle, sehän olisi ollut liian reilua!

Kaikki ei ole hyvin ihmisellä, joka ottaa toisen hampaisiinsa, retuuttaa ja polkee maahan. Mutta enää en itse suostu siihen. Enää en aio olla se jonka yli kävellään, jota naljataan ja loukataan kerta toisensa jäljeen. Omaa terveyttäni on viety jo aivan tarpeeksi ja nyt aion rakentaa itsetuntoni ja -arvostukseni sellaiseksi, jolloin voin hyvin. Maksan kiltteydestäni suuren hinnan, mutta tämä oppi kantaa läpi elämän. 

Ystäväni laittoi minulle kerran linkkinä Lapinlahden lintujen kappaleen, joka sopii kuin nenä päähän meille kilteille. Korkkia ei toki kannata aukaista (vaikka lähes absolutistina jopa se on sairauslomani aikana houkuttanut). Mutta nyt nupit kaakkoon! Tässä terapiabiisi kaikille kilteille!

https://www.youtube.com/watch?v=udJrUfb9A6Q&feature=em-share_video_user

Lisätty 0:28:

Lueskelin netissä (uni on taas kadoksissa..) lisää kiltteydestä, joka nyt on onnistunut selittämään aika paljon niin omia kuin miehenikin tilanteita. Ajauduin sivulle, jossa kiltteydestä oli hyvä kirjoitus. Linkitänpä sen tähänkin:

http://www.markkuojanen.com/usko/kiltteyteen-sairastuminen/

Viesti

Miehelleni lähetettiin nimettömänä kirje, jonka viesti (jos sen oikein tulkitsimme) oli kehotus jättää minut. Kirjekuoreen oli lehdestä leikatuin kirjaimin kirjoitettu mieheni nimi ja osoite. Kirje oli kirjoitettu Tupperwaren piirtolevyä käyttäen. Kirjoittaja ei siis halunnut, että häntä tunnistetaan. 

Näin kirjeen heti postilaatikolla nipun päällimmäisenä. Kiinnitin huomioni sen outoon ulkonäköön ja siihen, ettei lähettäjän tietoja ollut. Hetkeksi tuli inhottava olo. Hymähdin, olin varmasti katsonut liikaa telkkaria. Mieheni tuli kotiin ja hänen ilmeensä kertoi oman ensivaikutelmani oikeaksi. Kirje oli kuin olikin outo. 

Kirjeessä todettiin minut narsistiksi ja siksi ymmärsimme, että viesti kehottaa jättämään minut. Teki pahaa. Lähinnä siksi, etten koskaan ole halunnut kenellekään pahaa, mutta nyt olin ilmeisesti sellaista aiheuttanut. Sitten mietittyämme kirjettä uudelleen, älysimme sen tarkoittavan sitä, että lähettäjän itse on oltava sekaisin. Mikä vaivannäkö ja työ vain viestittääkseen tämä. Myöhemmin asia muuttui jo vitsiksi. 

Kirje kuitenkin häiritsee. Kävimme läpi tuttavapiiriämme, perheitämme, kaikkia. En kuitenkaan keksinyt sellaista, jonka olisin onnistunut saamaan noin tunteiden valtaan. Kaikkia en varmasti voi miellyttää, mutta viime aikoina kun ihmiskontaktit ovat kuitenkin olleet tavallista vähemmät, ei tällaisia tapauksia tahtonut löytyä. Aavistamme kuitenkin nyt, mistä kirje on ehkä peräisin. Sen aika näyttää, osummeko oikeaan epäilyissä. 

Kirjeen lähettäjä on muodostanut minusta itselleen selvän mielipiteen. Hän on huolissaan miehestäni ja ilman minua elämä voisi olla helpompaa. Sitä en mene kiistämään, elämä minun rinnallani kotona oloni aikana on varmasti ollut raskasta. Emme kuitenkaan ole eroamassa, vaan on ollut mukava huomata jopa niitä hetkiä, jolloin olemme huomanneet tämän suhteen jopa syventyneen. Vaikeudet ovat meitä raastaneet ja repineet, mutta se on elämää. 

Siinä samassa, jossa oma itsetuntoni on alkanut vahvistua pikkuhiljaa, on ehkä meidänkin parisuhde tehnyt sitä. Ainakin vielä. Kirjeen kirjoittaja sai meidän uudelleen tiivistämään rintamaamme meitä uhkaavia asioita ja ihmisiä vastaan, joten vaivannäkö on ollut turhaa. 

Jopa säälin tätä anonyymia, joka on itse ehkä pelokas. Hän näkee asiat suppeasti ja pelkää muutoksia. Pelkää kenties kaikkea erilaista yleensä. Hän haluaa nujertaa ja ehkä sillä nostaa itseään korkeammalle. Hän on lähellä, mutta silti niin kaukana. Hän ei ymmärrä. 

Viha on vahva tunne

Olen vasta viime aikoina havahtunut tunteeseen, jota tunnen. Se on ollut minulle uusi ja siksi aikaa sen tajuamiseenkin on kulunut. Vihaan. En voi sietää ja näen punaista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näin. Enkä ole siitä kovin ilahtunut. 

Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa aina. Miellyttäjä minussa on siihen pyrkinytkin. Pidän siitä, että seurassani viihdytään ja voin saada toiset tuntemaan olonsa mukavaksi lähelläni. Jotenkin olen aina luullut, että kaikilla pyrkimys olisi samaan. Siksi hämmennys on suuri kun huomaa, että ei se niin olekaa. On olemassa myös niitä, joille toisten tunteet on vähäpätöisin asia maailmassa.

Mustaksi mieleni saa mieheni sisko. Hänen seurassaan joudun todella tsemppaamaan, että pitäisin käytökseni asiallisena. Pitäisikö edes pitää? Vai saisinkohan sanoa, mitä sylki suuhun tuo? Onko tunteeni edes oikeutettua? Hyväksyttyä?

Mieheni kanssa yhteisiä vuosia meillä on ollut kohta seitsemän. Tuona aikana muistan ainoastaan yhden kerran kun kohtaaminen hänen siskonsa kanssa on saanut hyvälle mielelle. Se oli se ensimmäinen kerta, jolloin tapasimme. Silloin kai kulissit pysyivät paikallaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen on koiraamme kiusattu, vain koska minulle on haluttu tehdä kiusaa. On osoitettu mieltä, niin että työkaverini saivat hämmästellä hänen käytöstään. Samaa käytöstä sai sukuni ihmetellä meidän häissä. Kiitos mieheni siskon ja anopin, en ajattele omia häitäni lämmöllä vaan mieleen on jäänyt se pettymys omana suurena päivänä. Olen saanut lokaa niskaan kerta toisensa jälkeen. Olen yrittänyt asiasta keskustellakin, tuloksetta. 

Viikonloppuna saimme kuulla, että miehestäni tulee eno. Iloinen asia sinänsä. Tästäkin aiheesta löytyi kuitenkin mahdollisuus kääntää veistä haavassa ja henkisesti lyödä lyötyä. Yritimme mekin vuosia sitten lasta, mutta sepä ei onnistunutkaan. Ehdin tuntea alkuraskauden oireitakin, mutta siihen se jäi. Mieheni sisko tietää sen, ettemme lapsia ole saaneet ja tietää myös sairauslomastani. Mutta sehän ei estä sanomasta ikäviä asioita. 

Anoppi komppaa tytärtään. Aina löytyy jokin hyvä selitys, miksi käytös on ollut mitä on. Minua on pyydetty kerta toisensa jälkeen ymmärtämään ja antamaan olla. Mutta nyt alkaa raja paukkua komeasti rikki, enkä vain enää jaksa niellä! Olisi helpompaa, jos esimerkiksi päätös lapsettomuudesta olisi alunperin ollut oma eikä todellisuuteen tyytyen tehty. 

Olen katkera ja vihainen. Ja olen surullinen siitä. En halua myrkyttää mieltäni pahalla. Totuushan on, etten pysty ketään muuttamaan. Voin vain itse yrittää päästä asioiden yläpuolelle ja ehkäpä unohtaa. Mutta juuri nyt tuntuu, että se on vaikeaa.

Mieheni suvulla on oma vaikutuksensa sairastumiseeni. Heidän vuoksi hakeuduin jo vuosia sitten terapiaan. Siksi tuntuu välillä lähes mahdottomalta, että jonain päivänä voisin iloisena hymyillä heille. Kunpa kyseessä olisikin joku muu, eikä mieheni sisko! Olisipa joku jota ei tarvitsisi kohdata! Suhteemme mieheni kanssa on ollut karikossa hänen sukunsa vuoksi. Jatkoimme kuitenkin yhteistä elämää, koska olemme toisissamme löytäneet sielunkumppanit toisillemme. 

Miksi meidän elämä menee näin? Miksi meidän suunnitelmat eivät toteudu? Miksi meidän terveys pettää? Jossain sisimmässä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa ja meidänkin elämällä on jokin suunnitelma. Niin ainakin kovasti toivon! Mutta joskus sitä tunteensa itsensä todella pieneksi tässä elämän myllerryksessä. 

Vuodatusta

Sitä sanotaan, että suku on pahin. Siltä se joskus tuntuu, erityisesti kun kyse on siitä toisesta suvusta. Meillä oli tänään mieheni puolelta vieraita. En tiedä tekeekö yhteinen, aika kivikkoinen historia sen, että kihisin kiukusta kun anoppilan väen auto starttasi pihasta. 

Ei mennyt nimittäin kuin muutama minuutti kun anoppini oli ollut meillä, kun puheena oli jo metsä. Ei sinänsä huono puheenaihe, mutta se on kuulema jonkin kirjoituksenkin mukaan paras terapeutti mitä on. Metsään kuulema pitäisi mennä niin huoletkin unohtuu... (Jep, ehkä jos kyseessä on jotain muuta kuin psyykkinen sairaus!) Ja kuulema se riittää, että on hyvä ystävä jolle voi kertoa asiansa, ei ihminen muuta terapiaa tarvitse. (Juu, ehkä edelleen jos kyseessä ei ole sairaus!) 

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun kuulen näitä osittain vihjailevia mielipiteitä. Niitä tuli sairauslomani alkuun aika tiuhaankin. Niinkin tiuhaan, että mieheni oli pakko tehdä siitä loppu. Silloin kuulin aika usein siitä, että liikkuessa luonnossa, voisin tervehtyä. Jos hoito olisikin noin helppoa, niin voisin vaikka istua kannon päässä viikon! Tervehtymisen eteen tekisin sen mielelläni, ennemminkin kuin ottaisin tämän kuukausien mittaisen sairausloman! Kuulin myös kommentin, että minun ikäisen pitäisi kyllä jaksaa olla töissä... Terveenä, juu!

Anoppini hoitaa työkseen lapsia. Nyt yksi hänen hoitamistaan pienistä lapsista on alkanut käyttäytyä huolestuttavasti. Mutta yllätys yllätys, mikään asiantuntijan tarjoama apu ei tule kyseeseen, koska silloin lasta riepoteltaisiin. Anopin mukaan sellainen ei tälle lapselle sovi... Sitä hän ei osannut sanoa, miksi lasta riepoteltaisiin.

En muista, olenko koskaan ennen törmännyt ihmiseen, joka olisi kauempana omista ajatuksistani! Kuinka ahdistavaa on istua hiljaa ja vain odottaa, että aika kuluu. Jotta välit pysyvät jokseenkin järkevinä, lasken kymmeneen, enkä yritän kääntää hänen ajatuksiaan. Joskus sitäkin kokeilin, mutta enpä arvannut mikä show siitäkin tuli!

Oma äitini joskus on sanonut, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Kuinka se sopiikaan juuri nyt tähän! Vaikka kuinka yrittää, toki asiallisesti, ohjata toista edes miettimään jotain asiaa eri kantilta, niin ei! Ei, kun on näitä parempia ja järkevämpiä konsteja... Sille hyvälle ystävälle voi varmasti näyttää kipeää korvaansakin, jos se ystävän apu auttaa aina! Hoituisikohan vaikka migreeni ystävän avulla?! Mihin tässä enää lääketiedettä tarvitaankaan?

Aaaarrrgh!!! 

Olen onnekas siksi, että minulla on ollut hyvä ystävä vierellä koko sairastamisen ajan. Olen siitä samaa mieltä anopin kanssa, että ystävän apua on tärkeää. Terveeksi tämä kultaakin kalliimpi ystävä ei ole minua tehnyt, mutta hän on tehnyt matkastani monin verroin helpompaa. En edes uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut ilman tätä henkistä tukea ja olkapäätä! 

Kyllä tämä kiukku tästä helpottaa! Hengenahdistus on nyt kaverina kun se jo hetken ehti olla pois. Mutta siihen on jo niin tottunut, että sen kanssa elellään. Voisinhan tietenkin mennä sinne metsään tervehtymään, ehkä otan ystävän sinne mukaan, ja sittenhän voi ehkä aloittaa työt jo huomenna. Tai sitten nappaan annokseni Cymbaltaa aamulla taas, menen sovitusti tiistaina terapiaan ja pidän kiinni muistakin minulle suunnitelluista hoidoista. Kyllä, niin teen!