Pienen tauon jälkeen

Hetkinen vierähti kun viimeksi tänne päivitin kuulumisiani. Viimeksi kun kirjoitin, olikin meneillään vieroitusoireet, jotka voin nyt sanoa jo jääneen taakse. Eli siis enää ei heitätä etäisyydet härän pyllyä eikä jatkuvia pikkusykäyksiä tunnu. Ainoastaan kovempi sykkeen nousu (kilpajuoksu bussin kanssa tms.) aiheuttaa samankaltaisia oireita, mutta tuokin on harvoin. 

Ja sain minä sen osa-aikaisen työnkin! Olen nämä ensimmäiset päivät ja viikot jaksanutkin, vaikka pöpöt ovatkin pitäneet välillä kotona lepäämässä. Mutta tuntuu, että jaksan ja onneksi alku on perehdytyksineen aika rauhallinen. Töitä on mahdollisesti ja toivottavasti tiedossa enemmänkin kuin vain 1-3 päivää viikossa, mutta aika näyttää. 

Jos aivan saisin toivoa, niin tekisin kyllä osa-aikaista varmasti pysyvämminkin. Sitä kun kerran päätyi oravanpyörään, jonka vauhti sen kuin vain kiihtyi, on enemmän merkitystä muullakin. Harrastuksista löytyy sellaisia, joista myös toivoisin joskus olevan rahallista hyötyä. Totuus on kuitenkin se, että jotta voin muuna aikana tehdä muuta, tarvitsen rahaa ja rahaa saadakseni on käytävä töissä. Eli katsotaan, päädynkö jossain vaiheessa tekemään täyttä viikkoa. 

Rahasta puheen ollen laskeskelin tämän pehmeän laskun onnistuvan kun selvitin, että minulla on mahdollisuus soviteltuun päivärahaan. Vasta viime viikolla selvisi, ettei sekään ole aivan niin varmaa. Minulle unohdettiin kertoa kun asiaa loppu vuodesta selvittelin, että terveydentila voi vaikuttaa asiaan. Eli jos en ole täysin työkykyinen, ei silloin voi olla oikeutettu päivärahaankaan... että kuinkas sattuikaan! Tätä asiaa on nyt väännetty ja käännetty ja nyt vain toivon, että asiat lutviutuu parhain päin. Uskaltaudun ottamaan riskin ja annan TE-toimiston pitää minua täysin työkykyisenä. Silloin on olemassa riski, että minulle tarjotaan työtä, ja jos kieltäydyn, sitä seuraa karenssi päivärahaan. 

Kaipaan aikaa, jolloin ei tarvinnut olla mitään hakemuksia ja anomuksia täyttämässä vaan kk-palkka kilahti tilille ja summakin oli ennakoitavissa ja tiedossa. Nyt hakemuksista ja selvityksistä huolimatta joutuu elämään pienessä epävarmuudessa. Mutta toisaalta näitä lippulappuja kun on tasaiseen tahtiin täyttänyt jo 2,5 vuotta, en jaksa enää panikoida tai kantaa huolta enempää. Nyt ainakin olen paremmissa voimissa kuin taistellessani kuntoutustuesta. Sitäkään en koskaan saanut, vaikka se olisi minulle kuulunut, mutta silti olen pärjännyt. 

Mutta hakemussekamelskasta huolimatta olen edelleen kiitollisin mielin siitä, että tilanteeni on parempi kuin sairauslomalla. Ja pikkuhiljaa opin, kuinka tunnistaa alkavia merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Pikkuaskelin edetään ja kun toukokuussa seuraavan kerran tapaan hoitavan lääkärini selviää, kuinka kykenevä työhön olen. 

Voinnin mittari

Takaisin linjoilla! Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa. Huomasin itse jo aiemmin, että tästä blogistani näkee sen, missä kunnossa olen. Tai osittain. Kun menee paremmin, en edes tule vilkaisemaan tätä, en koe tarvetta kirjotittaa, enkä edes ajattele blogia. Kun taas menee huonommin, mietin mielessäni kirjoittamista ja mielessäni jo kirjoitan sitä seuraavaa postausta. Niin, arvata saattaa, että notkahdusta on jaksamisessa, koska näpyttelen kirjaimia toisensa perään. 

Työkokeilun viimeiset metrit on edessä. Sitä suunniteltiin jo jatkettavaksikin, koska vointini ei ole sallinut suunnitelman toteuttamista sellaisenaan. Tässä vaiheessa minun pitäisi jo tehdä täyttä viikkoa, mutta päivittäinen töissäolo on itseasiassa nyt lyhyempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Aloin uupumaan uudelleen, joten jalkaa on syytä nostaa polkimelta. 

Terveydellisistä syistä työkokeilua voisi hakea lisääkin. Tarkoitus on kuitenkin kokeilla omaa työkykyä ja tarkoitus olisi sitä vähitellen lisätä täyteen tuntimäärään. Teimme kuitenkin toisenlaisen päätöksen. Työkokeiluni on siltä osin ollut onnistunut, että se  on osoittanut vointini riittävän osa-aikaiseen työhön. Ja onnekseni sellaista on palkkaa vastaan tarjollakin! 

Lisäksi syynä työkokeilu  loppumiseen alkuperäisen suunnitelman mukaan on se, että yrityksessä jossa olen, ei yksinkertaisesti ole tekemistä minulle. Turhaudun kun istun päivästä toiseen tietokoneella, tekemättä mitään järkevää. Välillä siivoan, välillä jutustelen toisten kanssa. Välillä saan jonkun projektin tehtäväksi, mutta kun innoissani senkin teen aika nopeasti, löydän itseni taas naputtelemassa pöytää miettien, millä seuraavaksi päiväni kuluttaisin. 

Työkokeilusta olen kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, kiitollinen. Olen saanut uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä, olen päässyt näkemään ammattini toisenlaista toteuusta lähemmin, johon muuten ei olisi tainnut olla mahdollisuutta. Minusta on lisäksi pidetty hyvää huolta. En joutunut takaisin oravan pyörään, vaan siitä on pidetty huolta, että pidän taukoni ja lähden oikeaan aikaan kotiin. Vaikka työkokeilupaikka on lähes toinen ääripää sille, josta jäin aikanaan pois, on se ollut minulle hyvä. Eikä toistuvat painajaiseni toteutuneetkaan, enkä joutunut keskelle työelämän helvettiä kun jätin turvallisen kotona olon!

Kerroin alkuun, että tämä blogi toimii yhdellä tapaa näköjään vointini mittarina. Rauhallisesta töihin paluusta huolimatta, on oireet nostaneet muutaman viime viikon aikana päätään. Se on toisaalta pelottavaakin, sillä mitä se on kun on siinä oikeassa työelämässä, suorittamassa työtehtäviä, joista on vastuussa työnantajalleen? Aaltoliikkeenä toipuminen tuppaa aina menemään, mutta mikä  on vielä sitä pientä notkahdusta ja mikä sairauden olemassa oloa suuremmissa määrin?

Terapeuttinikin huomasi muutama viikko sitten uupumukseni. Siitä se notkahdus alkoi. Aloin olla väsynyt ja takki tyhjä, siitäkin huolimatta että arjen tahtini oli aika rauhallinen. Jopa olematon terveen näkökulmasta. Seuraavaksi alkoi hengenahdistus palata ja taas iltaisin saatoin sohvalla haukkoa henkeäni. Sitten rytmihäiriöt kertoivat, ettei kyse ole vaan pikkustressistä, nyt piti olla varuillaan. 

Sairausloma tuli selvänä mieleen kun ensimmäisen kerran aikoihin alkoi nukkuminen olla hankalaa. Pyörin ja hyörin ennen nukahtamista ja mieheni mukaan nukuin tosi levottomasti. Saatoin odotella unta pitkään tai herätä yöllä saamatta kovin helposti unta uudelleen. Nekin ajat kun olin unessa, oli uneni niin levottomia, että olin jo siitä väsyksissä aamulla kun kello herätti uuteen päivään. Painajaisetkin palasivat.

Kuluneella viikolla toistui sitten se, josta oikeasti itse ymmärsin, että leikki on kaukana. Muisti pätki pahemmin. Ennen niin helpot asiat muistaa, liukuivat pois mielestä kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä. Alkoi olla kunnoton olo kun huomasin, että alan muuttua siihen suuntaan mitä olin sairauslomallakin, jolloin välillä katsoin hämmentyneenä aterinlaatikkoa ja mietin, millä välineellä ruokaa syödään. Tai kun seisoin suihkun edessä ja mietin, miten saan siitä tulemaan vettä... 

No, onneksi ymmärrän itsekin tilanteen ja hyvä, että terapeuttini huomauttaa heti, kun on aika pysähtyä kuuntelemaan vointia. Osaan oireistakin kun vain tottuu, eikä se normaali terve olotila ole niin selvänä mielessä, on hyvä kun joku muistuttaa niiden olevan oikeasti oireita. Rytmihäiriöt tai univaikeudet eivät kuulu ihmisen elänään, ne ovat oireita. Sen kun osaisin pitää kirkkaana mielessäni!

Nyt tahti hidastuu, vaikka paljon uutta on edessä. Rajaan vapaa-ajalla tekemisiäni, olen vaatimatta itseltäni liikoja (tai yritän) ja annan itselleni aikaa hengähtää. Tuo jos mikä kuulostaa hölmöltä varsinkin sen jälkeen kun kerroin, että osan työkokeiluajasta en ole tehnyt mitään. Mutta on yllättävän raskasta olla. Olen ihminen joka tekee kun sen aika on ja tekemistä on, mutta paikallaan, työvaatteet päällä, on kuin suorittaisi rangaistusta. Ja sekin uuvuttaa. 

Jännittää

Kun on ensin tipahtanut pois sieltä työelämän oravanpyörästä ja saanut sitten elämään jotain rytmiä tai tolkkua kotona ollessa, voi muutokset äkkiseltään pelottaa ja jännittää. Niin kävi nyt kun tänään pyörät minun paluustani työn pariin liikahtivat tuuman verran eteenpäin. 

Työkyvystäni ei paljoa ole vielä tietoa, mutta vointi on kohentunut kuukausien aikana. Seuraavana vuorossa olisi kokeilla, kuinka kestän töissä edes pienissä määrin. Ja tämä kokeilu tapahtuisi työkokeilun puitteissa. Paluu entiseen ei kuitenkaan ole mahdollista. Onneksi! Ajatus paluusta saa aikaan jokalaista ahdistusta ja saa tuntemaan kuin olisin tekemässä u-käännöstä kohti mennyttä. Kaiken tämän jälkeen haluan sen puhtaan pöydän, jolta ponnistaa. 

Tapasin tänään sosiaalialan asiantuntijan, tai työkykyvalmentajan. Hän on tomeran tuntuinen henkilö ja tarttuu toimeen reippain ottein. Vaikka tuleva jännittää, koen olevani hyvissä käsissä. Ja mikä tärkeintä, minun parastani ajatellaan ja sitä, mikä paikka tai työ voisi minulle olla hyväksi. Olo on siis jännityksen keskellä myös turvallinen. 

Sain työeläkevakuutusyhtiöltä ennakkopäätöksen työkokeilusta, joten sen osalta ei pitäisi olla ongelmia. Vaikka olenkin enemmän miettinyt uusia suuntia ja uutta ammattia, tuntuu työkokeilu omassa ammatissani kuitenkin ihan järkeenkäyvältä. Onhan minulla koulutus ja ammattitaito jossain tuolla muistin sopukoissa eikä sitä varmasti kannata suoraan heittää hukkaan. Ja työkokeilun jälkeen selviää, olenko vielä kykenevä omaan ammattiini ja jos en, voin sitten alkaa stressaamaan uusien urien parissa :) 

Innokkaana en ammattiini ole palaamassa. Se kuitenkin taitaa kuulua asiaan, että työuupumuksen jälkeen ja sen pahan maun, joka töistä pois jäämisestä jäi, omaan työhön yhdistää paljon negatiivista. Toisaalta kun itse työstä olen ennen sairastumistani nauttinut, niin olen pikkuhiljaa alkanut nähdä itseäni jossain määrin samoissa tehtävissä, vaikkakin uudessa ympäristössä. Eikä mikään onneksi estä sitä, että opiskelisin kuitenkin joskus jotain muuta.

Sitten paluu maan pinnalle. Jännittää! Minun asioiden hoito on vielä vaikeaa ja hidasta. Nukun edelleen vaihtelevasti ja vointi voi jonkin paineen alla heikentyä. Vaikka ajatuksissa näen itseäni työssä käyvänä "normaalina" kansalaisena, pyörii mielessä kuitenkin ajatus siitä että mitä jos en onnistukaan. 

Olen tottunut kotona oloon. Nämä neliöt ja tutut seinät tekevät minulle turvapaikan. Niin hölmöltä kuin se voi toisen korviin kuulostaakin, tuntuu pelottavalta lähteä kotoa työelämän armoille uudelleen. Lähteä takaisin sinne, jossa jo kerrain uuvuin ja menetin kyvyn työskennellä. Sitten täältä kotoa löytyy koirat. Tämäkin kuulostaa varmasti hassulta, mutta mietin kuinka ne pärjäävät tunteja yksin kun minäkin olen töissä. Järki sanoo tähän väliin, että pärjäsiväthän ne hyvin täällä kun tein pitkää päivää. Kaikkeen tottuu, myös eläin. 

Mutta pään sisällä käyn melkoista kamppailua näiden ajatusten kanssa. Tahto suuntaa eteenpäin, mutta samalla jarruttaa. Järki potkii takamukselle ja pois kotoa, mutta samalla varoittaa toivomasta liikaa. Mutta aikahan sen näyttää, mihin pystyn ja mikä työkykyni loppupeleissä on ja kuinka pärjään kun uudelleen astun työelämään. Onneksi tätä elämää ei voi edes elää kuin se yksi askel kerrallaan, koska siinäkin on jo tehtävää minulle! 

Nyt kerään rohkeutta ja voimia työkokeilupaikan löytymiseen. Ja jännitän, niin hyvällä kuin pahalla :)

Uuden odottelua ja yhteistä hyvää

Tänään pitkästä aikaa olemme mieheni kanssa menossa kaupungin järjestämään kriisikeskukseen juttelemaan. Kävimme aiemmin keväällä siellä neljä kertaa ja nyt viimeinen viides kerta on jäljellä. Ongelmamme, toisin sanoen mieheni suku, ei ole muuttunut, mutta meidän tiimi on vahvistunut. Onneksi! Mutta itse otan, siinä sivussa miehenikin, kaiken tarjolla olevan avun vastaan. 

En tiedä mitä seuraa tämän viimeisen käynnin jälkeen. Tarvittaessa mietitään jatkoa jollain tapaa ja toisaalta toivoisin, että sellaista meille tarjotaan. Asiat, joiden kanssa painiskelemme, ovat kuitenkin sen verran suuria, ettei aina se oma pieni pää riitä niiden kanssa painiskelemaan. Jotenkin meistä molemmista on tullut vieraita tutuissa piireissä ja ulkopuolisia omiemme keskellä. Muutenkin kuin negatiivisessa mielessä. Meillä on toisemme ja se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin koskaan. 

Tulevaisuudessa on siis pitkästä aikaa jotain mitä odottaa. Myös omassa prosessissani selvitä masennuksesta takaisin terveiden kirjaan ja työelämään. Viime viikon käynti sosiaalialan asiantuntijan luona toi konkretiaa suunnitelmiin. Juuri kun olin päättänyt, että vaihdan alaani ja aloitan täysin uuden sivun elämässäni, onkin ainoa järkevä minun kohdallani työkokeilu omalla alallani. 

Paluu takaisin samoihin tehtäviin ei tunnu hyvältä, mutta ymmärrän että tämäkin on kokeiltava. Työeläkevakuutusyhtiö on mukana sitten helpommin uudelleenkouluttautumisessa jos nähdään ensin, kuinka omassa ammatissani sujuu. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata samaan toimipisteeseen, sen tyrmäsi aika voimakkaasti myös tämä asiantuntija. Yritämme löytää tarpeeksi erilaista työnkuvaa ammattini puitteissa ja se kuulostaa minulle jo paljon helpommalta askeleelta. 

Jos sitten käy niin, että työkokeilu epäonnistuu, alkaa mietintä siitä täysin uudesta sivusta elämässä. Silloin joudun enemmän pyörittämään mielessä sitä, että mikä minusta sitten isona oikein tulisikaan. Sitä miettiessä olen nyt saanut ainakin vain suuren ahdistuksen aikaiseksi. Liekö syynä masennus, kun en saa otetta mistään ajatuksesta tai vaihtoehdosta. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat liian kaukaisilta, että voisin saada niistä kiinni. Mutta nyt voin hetkeksi keskittyä työkokeiluun ja siihen, kuinka se sitten syksyllä menee. 

Vaikka työelämään odotan pääsevänikin, huomaan jännittäväni tulevaa. Kodista on tullut se oma turvallinen linnake, jonka seinien sisäpuolella on hyvä olla. Uskaltaudun ulos, mutta olen mielelläni täällä koiriemme kanssa. Toisaalta muistikuvat työelämästä eivät ole kovin ruusuisia. Parhaiten muistan sen ajan ennen sairauslomaa. Silloin ne seinät alkoivat kaatua päälle ja olisin vaikka ennemmin kuollut kuin herännyt uuteen työpäivään. 

Tiedän useamman joka nauttii työstään. Välillä mietin, mikä silloin on vialla. Onko oma elämä muuten huonoa jos töissä on mukavaa? Mutta onhan minullakin ollut niitä aikoja kun töihin lähtö ei tuntunut pahalta. Saatoin joskus jopa jäädä rupattelemaan työkavereiden kanssa vaikka työaika oli jo päättynyt. Ei ollut kiirettä pois eikä työ tuntunut niin pahalta. Voinkohan tulevaisuudessa löytää jotain samankaltaista? Voisiko työelämä olla vaikka vain neutraali, ei kamala mutta ei hyväkään paikka? Sen taitaa aika näyttää. 

Lääkkeen annoksen pienentäminen on osoittautunut hyväksi. Pää on edelleen selvemmän tuntuinen nyt kuin ennen ja vieroitusoireitakaan ei enää ole niin paljoa. Toisaalta, jostain syystä pienikin viive lääkkeen ottamisessa saa aikaan vieroitusoireet ja paljon voimakkaampana kuin isomman annostuksen kanssa. Eilen päivällä viimeksi huomasin oireista, etten aamulla ollut lääkettä ottanutkaan. Aiemmin oireet tulivat vasta illalla tai seuraavana päivänä. 

Mutta pitkästä, pitkästä aikaa voin huomata pieniä askelia eteenpäin. Jotain tapahtuu ja on jotain mitä odottaa. Se on yllättävän iso asia nyt kun elämä muuten tuntuu lähes pysähtyneen tänne kotiin. Pessimisti ei pety ja siksi en uskalla iloita näistä liikoja. Voihan se olla, että huomenna matto katoaa taas jalkojen alta. Mutta kun kirjoitan tämän ylös, voin ainakin joskus lukea että on oikeasti jotain tapahtunut. Ja nimenomaan siihen parempaan suuntaan. 

Niskaoteko uupuneesta?

Lukaisin monin ajatuksin Terveystalon Puheenvuoro-palstan kirjoituksen Kuka ottaisi uupunutta niskasta kiinni? Artikkelin on kirjoittanut Annamari Heikkilä, Terveystalon työterveyspsykologi ja filosofian tohtori. 

Heikkilä aloittaa kirjoituksen luettelemalla minullekin tutuksi tulleita faktoja kuten sen, että joka neljäs meistä suomalaisista on työuupunut ja että mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy (jos sitä onnistuisi näin masentuneena saamaan!!). Faktaa on sekin, että lähes puoli miljoonaa syö masennuslääkkeitä. Surullista luettavaa. 

Leukani loksahti kuitenkin auki kun luin Heikkilän omaa näkemystä uupumuksemme syistä. Hän on sitä mieltä, että vaikka sairastumisien takaa löytyy tuhansia eri tarinoita, on yksi syy asenneongelmamme. Nyt kun olen kuukausia tehnyt työtä oman syyllisyydentunteen voittamiseksi, tuntuu pahalta lukea ammattilaisen heittävän syyn takaisin minunkin harteille. 

Heikkilä kertoo meidän suhtautuvan työhön ja omaan itseemme liian vaativasti. Pyrimme mielemme orjapiiskurin voimin tekemään enemmän ja paremmin, toisin sanoen täydellisemmin. Kuvittelemme Heikkilän mukaan myös olevamme juuri niin arvostettuja ja rakastettuja kuin viimeinen työsuorituksemme. Kun täydellistä ei voi saavuttaa, uuvumme. Tuo ajatus on varmasti osittain totta. Minuunkin on sisäänrakennettu suorittaja, joka tekee tekemisestä päästessään. Uuvutan sillä itseäni ehkä täällä kotona, mutta en edelleenkään koe sen olevan niinkään se syy työssä uupumiseeni. 

Kertauksena sen verran, että tein vastaanottotyötä, jossa aikataulu määräytyi joko muun henkilökunnan täyttämän kalenterini tai asiakkaiden netissä itsevaraamiensa aikojen puolesta. Vastaanottoajat olivat toki vakiot, mutta kalenterini ylibuukattiin säännöllisesti, vain kun tulostavoite hiillosti kaikkia. Oma mahdollisuuteni vaikuttaa työtahtiin oli todella vähäinen. Nekin yritykseni, joita kokeilin, eivät onnistuneet. 

Tuosta syystä en ota Heikkilän syytöstä harteilleni, vaikka se toki helpottaisi ammatti-ihmisten työtä. Kun vastuu sairastumisesta heitetään uupuneen harteille, on helpompi puuttua tämän yhden ihmisen pääkoppaan kuin kokonaisen työyhteisön vikoihin. Oman kokemukseni mukaan työterveyshuolto ei paljoakaan puutu työnantajan tekemisiin. Se, kuinka paljon voikaan, on toinen juttu. Mutta viimeisessä kolmikantakeskustelussa esimieheni kertoi työpaikan kiireen vain lisääntyneen ja siksi minun oli turha odottaa ainakaan helpompaa tilannetta siellä. Työterveysläälärin ilmekään ei värähtänyt ja koin olevani tässä asiassa yksin kahta tahoa vastaan.

Onneksi seuraava Heikkilän esittämä syy uupumiseen onkin helpommin luettavaa ja lähempänä omaa kokemustani. Meillä on nimittäin liikaa töitä. Heikkilä kirjoittaa siitä, kuinka ensin stressaannumme, jolloin suorituskykymme ja tuloksellisuutemme kasvaa. Kun sitten stressi jatkuu liian pitkään ja tekemättömät työt kasautuvat, voi siitä vähitellen seurata uupumusta ja masennusta. Kyllä, juuri niin oli itselläni! Se ilmeisesti on työpaikallanikin huomattu, koska poissaoloni aikana minun töitäni on hoitanut kaksi työntekijää. 

Työtehtäviä pitäisi vähentää kun niitä on liikaa ja esimiehen rooli on tässä Heikkilän mukaan ratkaiseva. Näinhän se on, mutta vaikka pidän itseäni jonkin verran optimistina, en usko että se tulee ainakaan omalla työpaikalla suuremmin toimimaan. Esimiesten on ehkä helpompi tuudittautua ajattelemaan, että kyse on vain tuosta uupuneiden asennevammasta. Siksi itse heitän tässä pallon vastuusta työterveyteen tai muille sellaisille tahoille, joilla on mahdollisuus puuttua työnantajien toimintaan. 

Heikkilä summaa kirjoituksessaan todella hyvin omankin kokemukseni työuupumuksesta ja masennuksesta. Se menee näin: "Olivatpa syyt uupumuksen ja masennuksen taustalla mitkä tahansa, inhimilliset kokemukset ovat musertavia. Uupuneen elämä ei tunnu merkitykselliseltä ja elämisen arvoiselta. Tarmo ja toimeliaisuus häviävät, kyky nauttia hiipuu pois. Mieli on jatkuvasti ja säännönmukaisesti alakuloinen. Ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi."

Lopuksi vielä toinen hyvä katkelma Heikkilän kirjoituksesta: "En tunne yhtäkään uupunutta tai masentunutta, joka olisi toipunut ottamalla itseään niskasta kiinni. Mitä vakavampiasteisesta masennuksesta on kysymys, sitä vähemmän tahdonvoimalla on tekemistä sairauden kanssa. Sairastunut ei tarvitse oman sisäisen piiskurinsa rinnalle yhtään ulkoista raipanheiluttajaa. Sen sijaan työkaveri, joka kysyy mitä kuuluu ja jaksaa kuunnella vastauksen on kullanarvoinen. Masentunut ja uupunut tarvitsee hoitoa, mutta myös läheisten ihmisten, ystävien ja työkavereiden tukea ja rakkautta. Oletko sinä työkaveri joka auttaa?"

Tässäpä meille pureskeltavaa näin suomalaisen työn päivänä!

Pientä piristymistä kolmikannan jälkeen

Tiistaina oli toinen erä kolmikantakeskustelusta. Paikalla oli tällä kertaa minun lisäksi vain lähin esimieheni ja työterveyslääkäri. Ei ylempää tahoa, jolla olisi ollut päätäntävaltaakin tilanteeseeni... Mitä sekin kertoo? Ei varmastikaan siitä, kuinka vakavasti tilanteeni otetaan tai kuinka tärkeä asia on. 

Etukäteen en kokenut paljoakaan stressaavani tuota keskustelua. Olin kuitenkin hurjan uuvuksissa, josta viime kirjoituksessani kerroinkin. Viikko sitten sunnuntaina sain kuitenkin (ilmeisesti pienen paniikin siivittämänä) piristystä ja hääräsin kotonamme aikalailla taukoamatta. Siivosin, järjestelin, tein kaikenlaista, jaksoin tai en. Eli päästin vaativuuden taas määräämään tahtia. 

Maanantaina tilanne oli jo toinen ja uupumus valtasi minut. Illalla jännitystä alkoi jo selvästi olla ja otinkin seuraavaa päivää varten Propralin esille. Vaikka tällä kertaa minua ei vallannutkaan kauhu, kuten ensimmäisen keskustelun lähestyessä, jännitin työnantajatahon kohtaamista. Jännitin sitä, mitä keskustelu tuo tullessaan ja myös sitä, tuleeko mikään muuttumaan. 

Keskustelu meni yllättävän kivuttomasti, vaikka itku pääsikin. Se pääsi, kun puolustin omaa ammattitaitoani ja pidin puoliani. Vaikka epäilin välillä omia sanojanikin, vain koska en ole tottunut kehumaan itseäni, tiesin olevani oikeassa. Olin suoriutunut tehtävistäni hyvin ja hoitanut parhaani mukaan työni. 

Minulle yllätykseksi tuli se, että ennen niin ymmärtäväinen esimieheni, olikin kääntänyt mielipidettään aiemmasta. Tällä kertaa oma tapani tehdä töitä, oma tunnollisuuteni, olikin syy työuupumukseeni. Työnantajan puolelta siihen ei tuntunut olevan syitä eikä syytä ollut myöskään miettiä toisenlaista toimintatapaa. Minun pitäisi vain oppia tekemään työni toisin, tarkemmin sanottuna nopeammin ja tehokkaammin. 

Tämä keskustelu sai mielen maihin, mutta samalla vahvisti pitkään kytenyttä ajatusta siitä, etten voisi palata takaisin. En samoihin tehtäviin. Selvitykseen jäi, voiko työnantajani tarjota muunlaisia tehtäviä. Epäilenpä, että olisi. 

Pari seuraavaa päivää meni taas tuttuun tapaan uuvuksissa. Nukuin nyt jo päikkäreitäkin enkä jaksanut tehdä juuri mitään. En kokenut juurikaan tuntevani mitään erityistä, olin vain aika takki tyhjä. Toki tulevaisuus taas alkoi ahdistamaan, koska horisonttiin ilmestyi taas se sama suuri kysymysmerkki. Mikä minusta tulee? Mitä on sairausloman jälkeen? En tiedä..

No, nyt on olo aika luottavainen. Mistä lie puristankin sen pisaran positiivisuutta mutta uskoisin, että jokin ratkaisu vielä löytyy. Nyt on vain keskityttävä toipumiseen ja elämiseen se yksi ainoa päivä kerrallaan. Olo on jopa virkeämpi taas, jaksan puuhastella ja päiväunetkin on jäänyt nukkumatta taas. Vaikka mistään en kykenekään nauttimaan tai ilosta hihkumaan, on joku osa minusta iloinen siitä, että uupumus on edes vähän vähemmässä roolissa arjessani. Se katala takertuja kun imee voimat ja tekee elämästä raskasta. 

Mutta tämä pirteämpi minä aloitti jopa kuntosalitreenin personal trainerin opastuksella. En tiedä kuinka olen onnistunutkaan järjestämään itseni salille ja jopa ohjattuun treeniin, mutta joku ääni päässäni käskee puskemaan. Ja minähän pusken, vaikka sen harmaan kiven läpi :)

Kuoleman läheisyys

Viime aikoina on muutaman kerran tullut puheeksi kuolema. Se aiheena on pyörinytkin sen jälkeen mielessä, kun siitä olen jutellut, ja päätinpä siitä vähän kirjoitellakin. 

Kuolema on tullut tutuksi ajatukseksi. Ehkä itsekin havahduin kun menin ääneen toteamaan, että  nyt pitkästä aikaa tuntuu, ettei kuolema kulje vierellä aivan koko aikaa. Kuulija taisi ainakin hämmentyä. Mutta kuolema on suomalaisilla yleensäkin tabu ja aihe, jota kierretään monella tapaa. Siirrytään ajasta ikuisuuteen, poistutaan keskuudesta, nukahdetaan ikiuneen, mutta ei kuolla. Sitä ei ehkä ajatella kovin paljoa eikä siitä paljoa puhuta. Etsimme nuoruuden lähdettä, jotta voisimme ehkä olla kuolemattomia. 

Kun oma elämä on tarpeeksi rankkaa ja synkkää, alkaa kuolemastakin tulla arkinen. Se seuraa kuin varjo ja on mukana monessa. Näin on tapahtunut ainakin minulla. Olen nimittäin jo vuosia miettinyt, että voin kuolla hetkenä minä hyvänsä. Siksi harmittaa jättää kotiin sekaisin paikat jos lähden, koska voinhan minä vaikka kuolla. Jos en palaa kotiin, en halua jättää jälkeeni hurjaa pyykkivuorta tai päivien pesemättömiä astioita. Hölmöjä ajatuksia, mutta minulle aika yleisiäkin. 

Miksi sitten kuolisin juuri nyt? Enpä tiedä. Onko tipahtaminen siitä jo normaaliksi tulleesta arjesta syynä sille? Tai se, ettei kykene näkemään tulevaisuuttaan? Mahdollisesti. Tai sitten masennuksen taudin kuvaan kuuluu vaipua synkkyyteen ainakin jossain määrin?

Olen terapeutin avulla tehnyt paljon työtä löytääkseni merkitystäni. Työ on se, jolla olen oppinut itseni määrittämään. Opinnot, vakituinen työpaikka, menestyminen sekä onnistuminen työssäni ovat olleet ne, jotka ovat määrittäneet minua pitkään. Ne ovat kertoneet, kuinka tärkeä olen ihmisenä. Kun yhtäkkiä jäinkin pois työelämästä kokonaan, rakennan omaa minäkuvaani pala kerrallaan uudelleen. 

Pikkuhiljaa olen löytänyt merkitystäni myös muulla mittarilla kuin työllä (toisin kuin suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu). Olen vaimo ja sisko. Olen lapsi ja keinoemo koiruleilleni. Olen ystävä. Miksi se ei riitä kuitenkaan meille? Miksi olemme jotain vain kun voimme kertoa, missä olemme töissä tai mikä on ammattimme? Työtön on harvoin työtön omasta tahdostaan. Työkyvytön haluaisi pystyä työhön. On monta asiaa, mihin emme voi vaikuttaa, mutta viekö se meiltä pois ihmisarvoa? 

Se, että löytää itseään uudelleen, on ehkä onnistunut työntämään kuolemaa kauemmaksi. Elämä alkaa ehkä voittamaan, eikä masennus ole vienyt itsetuntoa kokonaan, vaikka sen tehokkaasti romuttikin. Alan omassa mielessäni olemaan jotain, vaikken vielä pystykään sitä niin sanoiksi pukemaan. 

Masentuneille kuolema ei kuitenkaan ole ehkä niin pelottava asia kuin monelle terveelle. Kun kerroin terapeutilleni ensimmäisiä kertoja ajatuksiani kuolemasta ja itsetuhoisista ajatuksista, taisin hämmästyä kun se ei ollutkaan niin outo tai paha asia kuin aluksi luulin. Niinkuin masentuneille yleensä, myös minulle kuolema tarjosi lohtua. Jos elämä ei muuten ota sujuakseen, on kuolema vaihtoehto. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin. 

Mutta teen töitä, jotta elämä voittaa. Ja voittaahan se, eikö voitakin?

Déjà vu

Eilen ystäväni vinkkasi työuupumusta koskevasta artikkelista, johon oli netissä törmännyt. Meninpä kurkistamaan, mistä jutusta olikaan kyse. Lehdissä on paljon (kuitenkaan riittävästi?) käsitelty niin masennusta kuin työuupumusta, hyvä niin! Ja minä puolestani toitotan tietoa eteenpäin, ihan sillä, jos vaikka joskus joku asia muuttuisikin tai joku välttyisi siltä, mitä itse käyn läpi. 

Artikkelin luettuani kävin läpi uudestaan oman tarinani. Kuinka harmillista on lukea toistona tilanne, jonka itse 1,5 vuotta sitten kävi läpi. Eikä asenne työpaikoilla tunnu kovin paljoa muuttuneen. Viestit omalta työpaikalta ja nämä toistuvin väliajoin kirjoitetut jutut ainakin antavat ymmärtää, että edelleen hyvin vähän ymmärretään ihmisen voimavaroista ja niistä vaaroista, joita tehostamiset ja tahdin kiristämiset työpaikoilla aiheuttavat. 

Onneksi olen ainakin itse nähnyt juttuja myös niistä vastakkaisista tilanteista. Viimeisimpänä luin jutun Suomen ainoasta villasukkatehtaasta, jossa kiire pidetään kaukana - se kuulosti unelmalta! Ei pakkotahtista raatamista vaan reipasta tekemistä omien kykyjen ja tahdin mukaan. Kunpa muut seuraisivat perässä ja huomaisivat, kuinka paljon parempaa tulosta hyvinvoiva työntekijä tekee verrattuna ahtaalle ahdistettuun, jonka aika ei riitä työtehtävistä selviämiseen. 

Tässä työuupumusartikkelista, joka löytyy täältä HS:n sivuilta, nousi usempi kohta, joka tuntui kuin omasta elämästä kirjoitetulta. 

"Työpaikalla useampi kollega oli lähtenyt parempiin pesteihin, ja oma tiimi oli kutistunut. Taakka jäi, ja ystävä teki yömyöhään alaisiltaan jääneet työt."

"Tilannetta oli firmassa selvitelty, ja nyt viesti olikin, että kaikkien pitää painaa kovemmin."

Meiltä lähti muutama työntekijä muihin tehtäviin. Uusia ei heti oteta tilalle, koska työnantaja näkee mahdollisuuden säästää henkilöstömenoissa. Jospa työt hoitusivatkin pienemmällä porukalla niin säästöä tulee vuodessa kivasti! Totuus kuitenkin on karu: porukka kun pienenee, työmäärä kasvaa, samoin paine ja tunnollisen työntekijän riittämättömyyden tunne. Alkaa alamäki, joka pitäisi pysäyttää ennen kuin tilanne pääsee liian pahaksi. 

"Pääasiassa kehotettiin syömään terveellisesti ja säännöllisesti sekä harrastamaan tarpeeksi liikuntaa. No totta vie, pysyy vire yllä. Mutta salaatin syömisellä tiettyyn kellonaikaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että huonosti organisoitua työtä on liikaa ja firma tulospaineissa."

Niinpä. Jos työaikana ei kykene pitämään taukojaan (lakisääteisiä sellaisia!), työaika ylittyy toistuvasti ja pahimmillaan työt seuraavat kotiin, voin kertoa ettei se terveellinen salaattilautanen tuo paljoa järkeä tai terveyttä. Toki kannatan terveellisiä elämäntapoja ja liikuntaa, mutta ei sekään kaikkeen tepsi. Jos työolot tehdään epäinhimillisiksi, ei välttämättä omilla ponnisteluilla pitkälle pötkitä. 

"Suurimpia syitä työkyvyttömyyseläkkeisiin ovat edelleen mielenterveyden häiriöt, etenkin masennus. Työurat pidentyisivät asiantuntija-arvioiden mukaan vuodella, jos työkyvyttömyyseläkkeet saadaan puolittumaan. Meidän on käännettävä liikkeen suunta työpaikoille sisään eikä ovista ulos."

Tuntuu käsittämättömältä se, että vaikka tilanne on ollut isojen herrojen ja rouvien tiedossa kauan, on tilanne edelleen sama... Oletetaanko ihmisten voimavarojen kasvaneen mystisesti vuosien varrella? Vai eikö oikeasti ymmärretä, että tuosta masentuneesta porukasta osa, aika isokin osa, on ihan tavallisia ihmisiä ja hyviä työntekijöitä, joilta on vaadittu liikaa ja jotka kaiken sen paineen alla ovat sairastuneet?

Onneksi näisä asioista kuitenkin kirjoitetaan! Onneksi tietoa on saatavilla. Kunpa ne päätyisivät niiden oikeiden ihmisten nenien eteen, joilla on mahdollisuuksia vaikuttaa. Mutta ihminen ei taida oikein uskoa, ennen kuin on itse kokenut. Sitten kun löytää itsensä sängyn pohjalta ja on täysi työ raahata itsensä suihkuun, tai sitten kun seuraa läheistään, joka hurjien ponnisteluiden jälkeen kykenee syömään, ymmärretään (ehkä!) mistä on kyse. 

"Kiitos hyvän työterveyshuollon ja työnantajan, lamaantunut mieli kuntoutuu lähes varmasti entiselleen. Töihin palaa erilainen ihminen, joka aikoo hyvästellä oravanpyörän. Hän luottaa pimeimpinä hetkinä saamaansa lupaukseen: sua me ei susille heitetä."

Näitä uutisia lisää! Lisää onnistumisia ja työnantajan kantamaa vastuuta työntekijöistä! Vaikka tie on ollut itselläkin aika pitkä, on lohduttavaa ajatella, että työelämään joskus palaa eri minä. Minua ei enää voida heittää oravanpyörään, minua ei enää viedä kuin pässiä narussa! Iloitsen siksi tästäkin henkilöstä, josta artikkeli kertoo. Vaikka hänelläkin on matkaa terveyteen, hänen tulevaisuus näyttää kuitenkin hyvältä, hän selviää! 

Jos en itse pysty muuhun, niin ainakin tätä kautta toimin jonkinmoisena äänitorvena. Haluan jakaa tietoa ja lisätä ymmärrystä, jos se joskus muuttaisi edes jotain. Toivossa on hyvä elää :) Mutta käykäähän lukemassa tämä artikkeli, joka löytyy tästä osoitteesta.

Terapian tarpeessa

Tuon lauseen nähtyäni olenkin miettinyt, kuinka totta se onkaan. Se, että tulen joku päivä selviämään työelämässä, vaatii minulta nyt ponnistusta ja terapaa. Minun pitää oppia keinot joilla välttää uusi loppuun palaminen. Se, että tulen jatkossakin selviämään mieheni äidin kanssa, vaatii nyt töitä. Käyn terapiassa, jotta osaan käsitellä koko tunneskaalani ja pääsen asioiden yläpuolelle. 

Välillä tuo kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Tuntuu toisaalta väärältä, että se olen minä joka käy kaksi kertaa viikossa keskustelemassa ja maksankin vielä siitä. Toisaalta taas koen olevani hyvinkin onnekas, että olen saanut mahdollisuudet työstää kaikkia matkan varrella tulleita asioita. 

Työelämä on tänä päivänä aika kaukana inhimillisestä. Meidän pitäisi olla koneita, joita saa nappia painamalla nopeuttamaan tahtia ja tuplaamaan tehokkuuttaan. Terapiaa tarvitsisi kaikista kipeimmin yritysjohtajat, jotta he tietäisivät kuinka työssä jaksettaisiin paremmin ja kuinka paljon tehokkuutta se toisikaan lisää. Pelkkä piiska ei auta. 

Omalla kohdallani olisi iso apu, jos siviilissä eniten unettomia öitä aiheuttaneet ihmiset voisi määrätä hoitoon. Esimerkiksi anopin osalta minulla on menossa terapiassa jo kolmas kierros sekä lisänä käynti kriisikeskuksessa yhdessä mieheni kanssa. Kuinka paljolta olisimme säästyneet, jos jo aikaa sitten anoppini olisi hakenut itselleen apua. 

Oloni on kaikesta huolimatta luottavainen ja ajattelen tämän kantavan koko loppuelämäni. Tiedän, että vaikeuksia on aivan varmasti tulossa elämässä jatkossakin, mutta tulen olemaan vahvempi ne kohtaamaan. En usko, että turhaa terapiaa onkaan. Vaikka joskus huonosti kohdellut taho jatkaakin elämäänsä niin kuin aina ennenkin ja muuttamatta tapojansa, on ainakin itse rakentanut terapian avulla itselleen paremman suojan väärin tekeviä kohtaan. 

Viime vuonna pankissa henkilökohtainen pankkineuvojamme kanssa tuli puheeksi sairauslomani ja työuupumus. Hän sanoikin, että meillä pitäisi olla tilanne sama kuin Amerikassa. Siellä ilmeisesti lähes jokaisella on oma terapeuttinsa ja ennemminkin outoa jos ei ole terapiassa käynyt. Niin pitäisi olla meillä täälläkin.