Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Tarttuvaa?

Eilen oma onnistuminen sai hetken hyvälle mielelle. Iltakin meni rattoisasti kotisohvalla telkkaria katsellen. Mutta enpä olisi arvannut, että tänään päivä alkaakin toisin. Väsyttää ja päätä särkee, mutta se on sitä tavallista. Siihen olen jo lähestulkoon tottunut. 

Siihen en kuitenkaan ole tottunut, etten olekaan enää ainoa tässä taloudessa... tänään toisen kerran parin viikon sisään, mieheni oireilee. Hän oireilee jo toistamiseen olemalla aika huonossa kunnossa. Ensimmäisen kerran syvä uupumus, huono olo ja palelu toistuu ja nyt hän on petipotilaana. Mutta onneksi nukkuu. Onneksi kerää voimia ja toipuu, vaikka kertoikin hereillä ollessaan kuinka pää käy täydellä teholla ja työasiat pyörii pyörimistään mielessä. 

Viime kerralla mieheni nousi vasta kuuden maissa illalla ylös. Silloin hän ensimmäisen kerran pystyi syömään ja illalla hän jopa jaksoi olla kanssani valveilla. En odota tältä päivältä muuta, toivon vain että hän saa levättyä riittävästi ja nollattua mielensä. Nyt kun tietäisi muuten mitä tehdä. Kun tietäisi, millä voisin mieheni säästää tältä mitä itse käyn läpi. Olenko minä vienyt miehenikin pohjalle? Jos olen, olisinko voinut sen jollain estää..? 

Ehdotin, että maanantaina voisi olla hyvä piipahtaa lääkärissä. En tiedä onko yleistä miesten keskuudessa, ettei lääkäriin lähteminen ole kovin helppoa. No, toisaalta itsekin venytin sitä peloissani pitkään. Mutta nyt minä olen ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua jos ei ajoissa hakeudu hoitoon. Vielä saattaa vaikka viikonkin lepo auttaa. 

No, nyt ei auta kuin odottaa. Odottaa ja toivoa parasta. Se tuntuukin niin kliseeltä ja jopa typerältä. Ihan kun tässä voisi elää normaalisti ja vain huomata jossain vaiheessa, että asia onkin ratkennut tavalla tai toisella. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei taida olla. Pienen ihmisen pyyntö yläilmoihin kai riittää?

Heittäytymisen aika?

Viikko sitten sain postia kuntoutustuesta. Kirjeen, jossa kerrottiin että hakemustani esitetään edelleen hylättäväksi ja että asia on siirretty muutoksenhakulautakunnalle käsittelyyn. Silloin tuntui, että se jotenkin edes turvallinen pohja, jolla sillä hetkellä seisoin, katosi. Juuri kun olin saanut rakennettua luottamusta tulevaan, minut ravisteltiin hereille todellisuuteen. 

Viikossa on ehtinyt ajatella paljon. Vaikka osan aikaa selvästi pakenen todellisuutta vaikkapa nettiin, on välillä tullut pysähdyttyä pohtimaan keinoja. Olen puntaroinut eri koulutusmahdollisuuksia ja työvaihtoehtoja, mutta aina ajaudun umpikujaan. Yksinkertaisesti en tiedä edes itse, olenko siinä kunnossa että miettisin näitä. En tiedä, milloin näille suunnitelmille on oikea aikataulu. 

Sen kuitenkin tiedän, etten kykene päättämään mitään. Ajatukset ovat niin rikkonaisia ja irrallisia, ettei niistä rakennu kunnollista suunnitelmaa. Ja silloin alkaa ahdistamaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ehkä se kertoo, etten juuri nyt ole oikeassa kunnossa asiaa miettimään. Tai ainakaan tekemään isoja päätöksiä. 

Huomaan kuitenkin, että osa minusta pysyy edelleen tyynenä. Usko Jumalaa auttaa rauhoittumaan ja antaa tyyneyttä mylläkän keskellä. Vaikka välillä hätä meinaakin nostaa päätään, mutta inhimillistähän se. Kun tulevaisuus on pelkkää epävarmuutta ja omat keinot on vähissä, sitä toivoisi itse tietävänsä ja hallitsevansa ratkaisut. Raamatussa kuitenkin kerrotaan, että taivaan pikkulinnuistakin pidetään huolta ja vielä varmemmin meistä ihmisistä. Se tieto antaa rauhaa, ainakin minulle. 

Mietinkin, että tämä taitaa ollakin se tilanne elämässä kun on heittäydyttävä siihen huolenpitoon, joka meille on luvattu. Kun itse ei voi tehdä kuin odottaa, niin eipä panikointikaan hyödytä mitään. Se vie vain enemmän voimia ja ahdistaa entisestään. Tuntuu siis jopa järkevältä pysähtyä kun ajatukset tuntuvat vain menevän suuremmalle solmulle. Olen enemmän hyödyksi läheisillenikin kun pysyn rauhallisena ja katson mitä tulevaisuudella on minulle antaa. 

Pätkii

Voisi laittaa maanantain piikkiin, että olo on vetämätön ja pääkin jumittaa. Sitä se ei kuitenkaan ole eikä se paljoakaan kysy päivää. Aamulla herätessä voi aavistella millainen päivä on tulossa. Tai jos yöllä on heräillyt, sen aavistaa jo siitä. 

Nyt takana on ihan hyvät yöunet, mutta silti käyntiin lähteminen on hidasta. Muistikin pätkii ja jouduin varmistamaan terapeutiltakin huomista tapaamisaikaa. En vain aina muista ja jos olen kalenteriin jotain laittanut, on se sekava merkintä johon ei ole luottamista. 

Tällä kertaa huomasin, että jälleen kerran olen onnistunut sopimaan kaksi asiaa samaan aikaan. Niin vähän kuin menoja on, niin nekin onnistun ymppäämään samaan. Onneksi moni asia on sovittavissa ja toistaiseksi on ollut onnea, että olen sentään huomannut asian etukäteen. 

Päässäni pyörii vähän väliä perjantaina tullut kuntoutustukihakemuksen hylkäys. Itseasiassa mietin, että olen ehkä sittenkin työkykyinen. Eikai aina tarvitse niin skarppina olla? Mutta mihin hakisin? Sen kun vielä keksisin! 

Halu olisi kova parantua, mutta ymmärrettävästä syystä moni taho toppuuttaa siinä. Toipuminen kun vie aikaa. En paljoakaan osaa vain olla vaikka uupunut olisinkin (taas vaativuus piiskaa..) ja siksi mietin, että ehkä jokin työ minulta onnistuisi. Joku kevyt.

Vielä viime viikolla olin levollisin mielin siitä, että voin sairastaa sen mitä pitää. Voin tehdä jotain mihin voimat ja mielenkiinto milloinkin riittää. Olin hyväksynyt, että prosessi kestää ja saakin kestää minkä pitää. Nyt taas mielessä on raha. 

Toistaiseksi ei ole hätää, vaikka viimeisin raha tuli elokuun lopussa. Taas tuli nähtyä, että pahan päivän varalle ei ole yhtään hullumpi säästää. Mutta tästä eteenpäin meidän kahden hengen taloudessa vain toinen saa rahaa. Eikä varmuutta ole, kuinka kauan tilanne pysyy tällaisena. 

Edelleen ihmettelen, että pystyn olemaan panikoimatta. Onko tämä sitä, että sokissa ihminen voi toimia järkevästi ja tunteet pääsee valloilleen vasta myöhemmin? Enemmän olen huolissani siitä, kuinka taloutemme tienaava osapuoli jaksaa. Nyt hänen on jaksettava, vaikka omakin vointi on heilahdellut. Minkälainen olo mahtaa olla kun vaihtoehtona ei ole sama kuin minulla? Ei voi antaa periksi, ei voi uupua... 

Mieheni vuoksi toivon, ja toki itsenikin, että tilanteeseen joku ratkaisu tulisi. Nyt pitäisi vain jaksaa odottaa. Näissä tilanteissa on joskus jopa onnellista, että muisti pätkii. Saatan unohtaa tätä todellisuutta pieniksi hetkiksi. Olisipa ne hetket vielä vähän pidempiä!