Sähköiskujen jälkeen

Innostuin siitä, että tällä kertaa minun aikani sairastaa on loppusuoralla. Sairausloman jälkeen oli työkokeilu ja nyt työkokeilua seuraa paluu työelämään. Se tuntuu edelleen uskomattomalta! Niin hienolta, etten taida sitä vieläkään ymmärtää! Sain kuin sainkin itselleni osa-aikaisen työn (täyteen viikkoon en vielä pystyisikään) ja vieläpä paikasta, jonne jo joskus aiemmin haaveilin pääseväni!

Olo on siis todella kiitollinen! Sen pimeän tunnelin päässä voi oikeasti näkyä valoa, olematta kuitenkaan se päältä jyräävä juna. Niin monet kuopat koluttua ja monta kertaa kaaduttua juuri kun olin päässyt pystyyn, on nyt vuorossa jotain hyvää. En tosin vielä uskalla uskoa sitä täysin varmaksi ennen kuin nimi on paperissa. Sitä ennen jännitän, tapahtuuko jotain joka vie tämän mahdollisuuden nenäni edestä. Vaikka eikai minullakaan niin huonoa tuuria voi olla? 

Uudesta elämästä innostuneena päätin irtaantua myös lääkityksestä. Se olikin suunnitteilla vuoden vaihteeseen ja terpeutin valvonnassa sitten lähdin sitä toteuttamaan. Lääkeaineille olen ollut hurjan herkkä koko ajan ja nyttenkin kesän alusta on Cymbaltan annokseni ollut 37,5 mg, eli pienin mahdollinen. Joskus jos olin unohtanut lääkkeen, sen tunsi kyllä hyvin, vieroitusoireet alkoivat seuraavana päivänä takuuvarmasti. 

Lääkkeen lopetuksen aloitin ottamalla tuon yhden kapselin joka toinen päivä. Taisin niin mennä ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jätin vielä yhden lääkkeettömän päivän väliin. Otin lääkkeen joka kolmas päivä noin viikon ajan ja sitten vain päätin yhtenä aamuna, että enpä otakaan enää. Se päivä oli 18.12., jolloin olisi ollut taas aika ottaa kapseli, mutta 15.12. jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut. 

Osasin varautua, että oireetta ei lopetus tule menemään, eikä niin todella käynytkään. Kaikista helpointa on olla vain paikallaan, liikkumatta ja siirtämättä katsettakaan kovin paljoa. Ainakin alussa tuosta oli apua, vaikka joskus paikallaankin alkoi huimata tai zoomi ei oikein ottanut toimiakseen. 

Huimauksesta onkin tullut päivittäistä ja varsinkin liikkuessa etäisyydet tuntuvat heilahtavan hetkeksi aivan sekaisin ja sykähdys kulkee päästä rintaan. Sykäykset olen yhdistänyt myös sykkeen nousuun. Jos kävelen ripämmin tai vaikka nousen portaita reippain askelein, alkaa heitättää enemmän kuin muulloin. Pahimpina päivinä nuo sykäykset muuttuivat sähköiskuiksi, jotka ylsivät jalkoihin asti. Silloin onnistuin kaatumaankin pariin kertaan, sen verran etäisyyksien hahmottaminen ja tasapaino meni sekaisin. 

Noiden fyysisten sykäyksien (pehmeämpi tuntemus kuin sähköisku, muistuttaa sitä tunnetta kun säikähtää ja sen fyysisesti tuntee rinnassaan) lisäksi lääkkeen vähennys on vaikuttanut mieleen ja tunteisiin. Heti ensimmäisistä lääkkeettömistä päivistä alkaen huomasin olevani herkillä, itkin helposti ja koko ajan tuntui kuin saisin pidellä itseäni kasassa. Luulin sen aluksi johtuvan muusta, mutta kyllä se tuntuu vieroitusoireita olevan. Lisäksi pinna on ollut kireämpi. Olen välillä kuin tulta ja tappuraa, aiheestakin kyllä, mutta reaktioni on vain 10-kertaisina siihen normaaliin reaktioon nähden. 

Tänään on 12 lääkkeetöntä päivää takana ja vaikka edelleen huomaan noita sykäyksiä, alkaa psyykkinen puoli tuntua tasaisemmalta. Kun silloin tällöin vierotusoireita kuitenkin on, aloin uteliaisuuksissani googlettamaan, millaisia kokemuksia Cymbaltan lopettamisessa on muilla ollut. En tiedä kannatti tuo, nimittäin joillakin oireet ovat kestäneet jopa kuukausia! Minä kun ajattelin aloittaa työt tammikuun alkupuolella ilman oireiluja ja selvällä päällä! 

Vasta toisten kokemuksia luettuani, hoksasin, että viime aikojen unettomuus voi hyvinkin olla sitä kemiallista sekasotkua aivoissa, jota lääkkeen lopettaminen saa aikaan. Muutamana yönä on ollut hurjan vaikea saada unta, uni on ollut niin levotonta, että sen on miehenikin huomannut ja aamulla olen herännyt kuin haudasta nousseena. Nyt muutaman viime yö on uni tullut paremmin, eikä aamustakaan ole enää niin puolikuollut olo. 

Nyt onkin mielenkiintoista seurata kuinka kauan kestää, että aivot tottuu pärjäämään omillaan. Kuinka kauan kestää, että elimistö sopeutuu aikaan ilman Cymbaltaa. Ja suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, voisinko oikeasti pärjätä ja elää ilman lääkettä. Sitä odottelen ja toivon, että niin todella olisi. Olen valmis kohtaamaan elämän vuoristoradan ilman turruttavia apuja, koska se tasapaksu elämäkään ei loppuviimein ole hyväksi. Ainakaan kun sairaus ei enää ole niin valloillaan. Cymbalta oli minulle kuitenkin se oikea lääkkeen tuoma apu, jota kolmesta eri vaihtoehdosta testattiin. 

Nyt on kuitenkin aika lopettaa se, koska terapian voimin vahvistun ja opin opittavani tulevaa varten. Ja niinhän se onkin, että lääke auttaa pahimman yli, tasaa mieltä sen mitä pitää, että on sitten valmis työstämään itse ongelmat pois. Ja vaikka joskus se kipeää tekeekin aukaista kipeitä solmuja ja vaikka muuttuminen pois vanhasta joskus sattuukin, on hienoa huomata millaisen matkan on kulkenut ja kuinka paljon ehjemmäksi ihmiseksi kasvaa!

Päivän ajatus

Netissä näkee paljon erilaisia elämän viisauksia ja ajatuksia. Niitä kiertää kuvina Facebookissa ja muutenkin somen ihmeellisessä maailmassa. Olen laittanut niitä talteen, mutta ajattelin jakaa niitä myös täällä. Laitan joskus pelkän ajatuksen ja joskus avaan omia mietteitäni siitä. Muutaman olenkin jakanut täällä.

Tässä ajatus tälle päivälle:

Väittäisinpä, että elämän myllerrykset tekevät joskus paljonkin hyvää. Itse en olisi toivomuslistalle koskaan kerännyt uupumusta, masennusta tai muutakaan viimeisen parin vuoden ajalta kokeemaani. Tänä päivänä kuitenkin kun katson elämääni, tiedän sen olevan parempi kuin se aikaisempi. 

Pari vuotta sitten tuntui, että elämältäni katosi pohja samalla kun tajusin terveyteni heikenneen. Samalla kun masennus veti minua pohjalle, avautui hiljalleen uusia ovia eteeni. Niiden näkeminen vaati tosin kuukausia aikaa, eikä toivoa aina tuntunut olevan. Sitä kuitenkin on, aina. Ja tänään voin nähdä, että kaiken keskellä on se kuuluisa punainen lanka. 

Ehkä kaikella on merkityksensä, vaikeuksillakin!

Vieroitusoireiden viemänä

Nyt on takana puolisentoista viikkoa pienemmällä lääkeannoksella. Aika nopeasti alkoi pää tuntua jo vähän selvemmältä eikä enää niin tokkuraiselta kuin aina ennen. Väsymyskin, joka ensimmäisten päivien aikana tuli, alkaa pikkuhiljaa muuttua takaisin siihen tuttuun. Eli väsyttää, mutta ei niin paljoa että päiväunille menisin. 

Jokapäiväinen oksetus ja huonovointisuuskin alkaa onneksi loppumaan. Tai ainakin siinä on jonkinlaista paussia meneillään. Välillä tasapaino heittää, huimaa ja saan tämän tyyppisille lääkkeille ominaisia sykäyksiä, lievempiä kuitenkin kuin sähköiskut. 

Enpä tiedä, onko mielialani muuttunut mihinkään, mutta olen tyytyväinen jo sen pöpperöisyyden vähenemiseen. Ja jaksan mennä läpi nämä päivät ilman halua ottaa lisää nappia paketista, koska olen nyt niin motivoitunut pääsemään lääkkeistä joskus eroon. Mielessäni jo ajattelen loppukesää tai syksyä, jolloin voisin ehkäpä alkaa miettimään lääkkeestä luopumista kokonaan. Mutta sen aika ei ole vielä, tässäkin asiassa otetaan se yksi askel kerrallaan. 

Seuraava tavoitteena vuorokausirytmiäni korjattua. Viime viikolla parina yönä uni tuli vasta puoli kolmen ja puoli neljän maissa. Aamulla kuitenkin heräilin tuttuun aikaan kun mieheni teki lähtöä töihin. Nyt pääsen jo unten maille ennen yhtä, jopa heti puolen yön jälkeen. Eli muutos on ainakin oikeaan!

Sen olen huomannut moneen otteeseen, että tämä sairaan ihmisen elämä on aika hidasta. Asioihin kun paneutuu yksi kerrallaan (enempään ei oikein kykene), tapahtuu muutoksetkin hyvin hitaasti. Tässä vaiheessa sairauslomaa siihen kuitenkin on jo tottunut. Ja niin kauan onkin hyvä, kun suunta on oikea. 

Monin tunnelmin kesäkuuhun

Se ensimmäinen kesäkuukausi alkoi, vaikka sää ei tänään kovin kesäinen ole ollutkaan. Jopa myrskyisä tuuli, sade ja viileys sopisivat ennemmin vaikka syksyyn. Mutta eipä se harvinaista ole, että tähän aikaan vielä saa kesäkelejä odotella. Vielä kun ne parhaimmat on monesti ollut siellä loppukesästä. 

Mutta aiemmin pohdiskelemani naapurustoasiakin vielä mietityttää. Jollain lailla sitä vahvuutta löytyy siihen, että meilläkin on oikeus olla ja elää. Eikä meidän tarvitse aina olla niitä, jotka mukautuu ja nielee vain kun muut niin ajattelevat. Toisaalta, kyllä se mieli välillä matelee kun mietin, että tällaistakin sitten piti tulla. Minun kaltaiselle, joka aina haluaisi olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa, on nämä tilanteet aina tosi inhottavia. Mutta tästä mennään eteenpäin, tavalla tai toisella.

Toisaalta tähän väliin on mukava kertoa jotain hyvääkin täältä sairastuvalta :) Viime torstain psykiatrikäynnin jälkeen päädyimme laskemaan lääkeannostani. Lääkäri ei ollut aivan innokas kokeilemaan tätä, koska masennusoireistoa vielä on. Minä puolestaan olin jo aivan kyllästynyt paikallaan junnaavaan olooni, joten yksissätuumin päätettiin kokeilla. Tosin lupasin nostaa annokseni takaisin entiseen jos vointini huononee. 

Cymbaltaa olin käyttänyt 60 mg annoksella ja nyt se on minimissä, 30 mg:ssa. Olo on itseasiassa jollain tapaa kevyempi. Ja vaikka tänään on ollut taas sairastelupäivä, on pää kuitenkin selvemmän tuntuinen. Enää en ole samanlaisessa pöhnässä kuin tässä aiemmin. Se tuntuu hyvältä! Jo tämä pieni hetki, jolloin en kulje siinä tasaisessa sumussa, on valon syttyminen sinne tunnelin päähän.

Tästä on hyvä aloittaa kesä ja katsoa mitä tuleva tuo tullessaan!

Nyt mennään eikä meinata...

Olen luonteeltani aika utelias, avoin uusille asioille ja helppo uhri yllytyksille. Tuohon kun lisää vielä pienen ripauksen kilpailuviettiä, on yllytyshulluus hyvin paketissa. Ja nyt taas mennään kohti tuntematonta, vaativa persoonallisuus tietenkin piiskurina!

Viimeksi kirjoitinkin jumittavasta ongelmastani, niistä kroppaani kertyneistä läskeistä. No, nyt siskoni innoittamana, päätin antaa niille häädön ja otin osaa Fitfarmin kuuden viikon superdieettiin. Se alkaa tänään ja se kestää kokonaiset kuusi viikkoa. Sen aikana on mahdollista tipauttaa jopa 10 kiloa. Kuulostaa houkuttelevalta, varsinkin kun kesä lähestyy ja minä taivastelen makkaroita, joita löytyy aivan uusista paikoista kehoani. 

Mutta olen itseasiassa aika peloissani... Nyt vasta todella ymmärrän, että kuulun lohtusyöppöihin ja olen heti päätöksen (ja maksun) jälkeen miettinyt kaikki herkut läpi, joihin ei ole asiaa koskea seuraavien viikkojen aikana. Voin napsia päivän tarvittavat kalorit suklaalla ja muulla herkulla ja jättää terveellisen ruuan pois. Toisaalta se ruuan tekeminen kun on ollut aikamoinen haaste koko sairausloman aikana, niin nyt sitä sitten pitäisi pystyä tekemään.. hui!

Pelottavaa on myös tietyn rytmin ja ohjelman seuraaminen. Tämä on ensimmäinen kerta sairauslomallani kun olen jossain määrin tällaiseen sitoutunut. Aamuheräämiset on jo ajoittunut hyvin klo 8-9 välille, mutta muuten päivä on mennyt hyvin vaihtelevalla rytmillä. Syön kun jaksan tai kun nälkä on tarpeeksi kova. Nyt olisi tarkoitus pitää ruokailussa rytmiä ja syödä vain tarkkaan laaditun ohjelman mukaan. 

Toisaalta suurena motivaationa on painonpudotus. Olen tuskastellut tässä jo viikkoja ja kuukausia läskieni kanssa ja sillä on ollut hurja vaikutus itsetuntooni ja mielialaani. Voi siis olla mahdollista, että tämän jälkeen voisin paremmin myös henkisesti. Niin ainakin toivon! Ja toisaalta, nyt kun joku kertoo, mitä milloinkin syön, on yksi ongelma vähemmän. Ruuan keksiminen kullekin päivälle on nimittäin aikamoista kun nämä voimavarat ovat mitä ovat. Ruokapuolen hoitaminen on ollut ahdistavaa kaikkinensa, joten hyvällä tuurilla tämä projekti helpottaa myös sitä. 

Tämä aamu meni vielä perinteisellä aamupalalla, maustamattomalla jogurtilla ja myslillä, koska vielä en ole täydentänyt kaappiani tarvittavilla ruuilla. Tänään on tarkoitus tehdä ostokset minulle ja miehelleni (joka minua tukeakseen lähtee myös mukaan!) ja sitten show alkakoon! 

Superdieetti alkaa kovin inhottavalla tavalla, nimittäin itsensä kuvaamisella alusvaatteisillaan. Etoo jo valmiiksi nähdä itsensä kaikkine kiloineen edestä, sivulta ja takaa.. Mutta toivon, että jonkin ajan päästä voin verrata peilikuvaa kuviin ja hymyillä saavutuksille. 

Nyt siis vain peukut kohti taivasta ja menoksi!

Paluu arkeen

Tänään oli ensimmäinen terapiakäynti tälle vuodelle. Joulupyhien ajan oli paussia ja eilen jo mietinkin kuinka paljon sitä olin ehtinyt kaivatakin. En itseasiassa aiemmin ajatellut, kuinka tärkeä rooli näillä säännölliset juttutuokioilla on, mutta tärkeitä ne on. Siksipä, vaikka aika väsyksissä olen ollutkin, on mieleni nyt taas tutun turvallinen ja levollinen kun paluu normiarkeen koitti hoitoni osalta. 

Tällä viikolla taas pitkästä aikaa olen nähnyt tunnelin päässä taas enemmän valoa. Alan näkemään toipumistani itsekin ja se tasapainoisuus, jonka olen pikkuhiljaa saavuttanut, tuntuu hyvälle. Joskus näen itseni sieluni silmin taas terveenä, vahvempana kuin ennen menossa kohti uusia haasteita. 

Matkaa on vielä edessä, sen tiedän, mutta maali on taas askeleen lähempänä. Ja jo se saa olon tuntumaan välillä voittajalta! Juuri nyt nautin tästä, vaikka sitä kestäisi vain hetken. 

Jotain hyvääkin

On hassua huomata pitkään sairauslomalla oltua, että prosessissa tapahtuu jotain hyvää minulle. Vaikka masennus ja sairaustuminen on tuntunutkin yleensä vain huonolta ja negatiiviselta asialta elämässä, näen nyt jo mitä hyvää se tekee minulle ihmisenä. 

Sen suuren vihan kokemuksen jälkeen, josta aiemmin kirjoitinkin, alkoi päätä nostamaan minussa aivan uusi ääni - itsevarmempi minä. Sellainen minä, joka ei salli toisten tallloa päältä mennen tullen. Liika kiltteys on vienyt minua tähän asti. Olen uskonutkin, että vain se on oikea tapakin elää. Kääntämällä se toinenkin poski kun tulee satutetuksi. Mutta ei enää. Nyt uskallan kertoa rajani ja pitää puoliani. 

Olisiko tätä tapahtunut, jos olisin jatkanut normaalia arkeani töissä sairastumatta? Olisinko voinut jotenkin oppia itsestäni ja oman itseni arvostamisesta jotain näin tärkeää? En usko. Ensimmäistä kertaa aikoihin, olo tuntuu hyvältä. Juurikin siksi, että olen oppinut jotain arvokasta, joka varmasti kantaa loppuelämäni. Moni oppii tämän jo lapsuudessa, mutta joskus se pitää oppia aikuisiällä. 

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan! 

Jokalainen uupuja

"Jonkun on muututtava, ennen kuin työn ilo palaa. 

Se on mahdollista, kun tunnistat, mikä sinua uuvuttaa."

Tämä lainaus on Hyvä terveys -lehden artikkelista Työuupumus vaatii, että jonkun on muututtava. Otsikko jo kertookin, mistä artikkelissa on kyse. 

Artikkelissa mainitut oireet ovat hyvinkin tuttuja, tunnistan niistä jokaisen. Tapahtumaketjukin on kuin omasta elämästäni. Mutta sitten artikkelissa mainitaan kolme eri tyyppistä uupujaa. On asenneuupuja, joka on liiankin tunnollinen ja vaatii itseltään liikaa. On työolouupuja, jolla on yksinkertaisesti liikaa töitä. Sitten on vielä arvouupuja, jonka arvomaailma ja työn sisältö ei kohtaa. 

En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että nämä kaikki on mainittu omalla kohdallani... olen ollut vaativan persoonallisuuteni vuoksi todella tunnollinen ja tarkka. Työmoraalini on korkea ja mielestäni työni sitä vaatiikin. Minulla oli liikaa töitä ja siitä olin yhteydessä ylemmille tahoille. Tuloksetta. Ja moneen kertaan olen hoitavien tahojen suusta kuullut, ettei selvästikään arvomaailmani ole kohdannut työni sisällön kanssa. 

No, artikkelissa haastatellun Arto Pietikäisen mukaan kaikille uupujille on oma lääkkeensä. Asenneuupujan tulisi opetella rentoutta. Tämä omalla kohdallani tarkoittaa vaativuuden tunnistamista ja sen hiljentämistä (miten??). Työolouupujan tulisi nostaa haloo eli jutella ylemmälle taholle tai äänestää jaloillaan. Niitä työpaikkoja kun olisi joka oksalla, olisin itse varmasti lähtenyt ajat sitten. Päätin kokeilla avun pyytämistä suoraan, mutta kuinka kävi. Mikään ei muuttunut ja tässä ollaan! Myös arvouupujan pitäisi nostaa kytkintä. 

En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen jokaista vaihtoehtoa mielessäni pyöritellyt. Vuodessa ehtii miettiä paljon. Oman alan töitä ei ole ja muihin yleensä vaaditaan uusi koulutus. Tuntuu, etten ennen enkä oikein jälkeenkään päin ole pystynyt tekemään mitään. Tai hakeuduinhan lääkäriin, kai se kohdallani oli riittävää?