Sähköiskujen jälkeen

Innostuin siitä, että tällä kertaa minun aikani sairastaa on loppusuoralla. Sairausloman jälkeen oli työkokeilu ja nyt työkokeilua seuraa paluu työelämään. Se tuntuu edelleen uskomattomalta! Niin hienolta, etten taida sitä vieläkään ymmärtää! Sain kuin sainkin itselleni osa-aikaisen työn (täyteen viikkoon en vielä pystyisikään) ja vieläpä paikasta, jonne jo joskus aiemmin haaveilin pääseväni!

Olo on siis todella kiitollinen! Sen pimeän tunnelin päässä voi oikeasti näkyä valoa, olematta kuitenkaan se päältä jyräävä juna. Niin monet kuopat koluttua ja monta kertaa kaaduttua juuri kun olin päässyt pystyyn, on nyt vuorossa jotain hyvää. En tosin vielä uskalla uskoa sitä täysin varmaksi ennen kuin nimi on paperissa. Sitä ennen jännitän, tapahtuuko jotain joka vie tämän mahdollisuuden nenäni edestä. Vaikka eikai minullakaan niin huonoa tuuria voi olla? 

Uudesta elämästä innostuneena päätin irtaantua myös lääkityksestä. Se olikin suunnitteilla vuoden vaihteeseen ja terpeutin valvonnassa sitten lähdin sitä toteuttamaan. Lääkeaineille olen ollut hurjan herkkä koko ajan ja nyttenkin kesän alusta on Cymbaltan annokseni ollut 37,5 mg, eli pienin mahdollinen. Joskus jos olin unohtanut lääkkeen, sen tunsi kyllä hyvin, vieroitusoireet alkoivat seuraavana päivänä takuuvarmasti. 

Lääkkeen lopetuksen aloitin ottamalla tuon yhden kapselin joka toinen päivä. Taisin niin mennä ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jätin vielä yhden lääkkeettömän päivän väliin. Otin lääkkeen joka kolmas päivä noin viikon ajan ja sitten vain päätin yhtenä aamuna, että enpä otakaan enää. Se päivä oli 18.12., jolloin olisi ollut taas aika ottaa kapseli, mutta 15.12. jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut. 

Osasin varautua, että oireetta ei lopetus tule menemään, eikä niin todella käynytkään. Kaikista helpointa on olla vain paikallaan, liikkumatta ja siirtämättä katsettakaan kovin paljoa. Ainakin alussa tuosta oli apua, vaikka joskus paikallaankin alkoi huimata tai zoomi ei oikein ottanut toimiakseen. 

Huimauksesta onkin tullut päivittäistä ja varsinkin liikkuessa etäisyydet tuntuvat heilahtavan hetkeksi aivan sekaisin ja sykähdys kulkee päästä rintaan. Sykäykset olen yhdistänyt myös sykkeen nousuun. Jos kävelen ripämmin tai vaikka nousen portaita reippain askelein, alkaa heitättää enemmän kuin muulloin. Pahimpina päivinä nuo sykäykset muuttuivat sähköiskuiksi, jotka ylsivät jalkoihin asti. Silloin onnistuin kaatumaankin pariin kertaan, sen verran etäisyyksien hahmottaminen ja tasapaino meni sekaisin. 

Noiden fyysisten sykäyksien (pehmeämpi tuntemus kuin sähköisku, muistuttaa sitä tunnetta kun säikähtää ja sen fyysisesti tuntee rinnassaan) lisäksi lääkkeen vähennys on vaikuttanut mieleen ja tunteisiin. Heti ensimmäisistä lääkkeettömistä päivistä alkaen huomasin olevani herkillä, itkin helposti ja koko ajan tuntui kuin saisin pidellä itseäni kasassa. Luulin sen aluksi johtuvan muusta, mutta kyllä se tuntuu vieroitusoireita olevan. Lisäksi pinna on ollut kireämpi. Olen välillä kuin tulta ja tappuraa, aiheestakin kyllä, mutta reaktioni on vain 10-kertaisina siihen normaaliin reaktioon nähden. 

Tänään on 12 lääkkeetöntä päivää takana ja vaikka edelleen huomaan noita sykäyksiä, alkaa psyykkinen puoli tuntua tasaisemmalta. Kun silloin tällöin vierotusoireita kuitenkin on, aloin uteliaisuuksissani googlettamaan, millaisia kokemuksia Cymbaltan lopettamisessa on muilla ollut. En tiedä kannatti tuo, nimittäin joillakin oireet ovat kestäneet jopa kuukausia! Minä kun ajattelin aloittaa työt tammikuun alkupuolella ilman oireiluja ja selvällä päällä! 

Vasta toisten kokemuksia luettuani, hoksasin, että viime aikojen unettomuus voi hyvinkin olla sitä kemiallista sekasotkua aivoissa, jota lääkkeen lopettaminen saa aikaan. Muutamana yönä on ollut hurjan vaikea saada unta, uni on ollut niin levotonta, että sen on miehenikin huomannut ja aamulla olen herännyt kuin haudasta nousseena. Nyt muutaman viime yö on uni tullut paremmin, eikä aamustakaan ole enää niin puolikuollut olo. 

Nyt onkin mielenkiintoista seurata kuinka kauan kestää, että aivot tottuu pärjäämään omillaan. Kuinka kauan kestää, että elimistö sopeutuu aikaan ilman Cymbaltaa. Ja suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, voisinko oikeasti pärjätä ja elää ilman lääkettä. Sitä odottelen ja toivon, että niin todella olisi. Olen valmis kohtaamaan elämän vuoristoradan ilman turruttavia apuja, koska se tasapaksu elämäkään ei loppuviimein ole hyväksi. Ainakaan kun sairaus ei enää ole niin valloillaan. Cymbalta oli minulle kuitenkin se oikea lääkkeen tuoma apu, jota kolmesta eri vaihtoehdosta testattiin. 

Nyt on kuitenkin aika lopettaa se, koska terapian voimin vahvistun ja opin opittavani tulevaa varten. Ja niinhän se onkin, että lääke auttaa pahimman yli, tasaa mieltä sen mitä pitää, että on sitten valmis työstämään itse ongelmat pois. Ja vaikka joskus se kipeää tekeekin aukaista kipeitä solmuja ja vaikka muuttuminen pois vanhasta joskus sattuukin, on hienoa huomata millaisen matkan on kulkenut ja kuinka paljon ehjemmäksi ihmiseksi kasvaa!

Monin tunnelmin kesäkuuhun

Se ensimmäinen kesäkuukausi alkoi, vaikka sää ei tänään kovin kesäinen ole ollutkaan. Jopa myrskyisä tuuli, sade ja viileys sopisivat ennemmin vaikka syksyyn. Mutta eipä se harvinaista ole, että tähän aikaan vielä saa kesäkelejä odotella. Vielä kun ne parhaimmat on monesti ollut siellä loppukesästä. 

Mutta aiemmin pohdiskelemani naapurustoasiakin vielä mietityttää. Jollain lailla sitä vahvuutta löytyy siihen, että meilläkin on oikeus olla ja elää. Eikä meidän tarvitse aina olla niitä, jotka mukautuu ja nielee vain kun muut niin ajattelevat. Toisaalta, kyllä se mieli välillä matelee kun mietin, että tällaistakin sitten piti tulla. Minun kaltaiselle, joka aina haluaisi olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa, on nämä tilanteet aina tosi inhottavia. Mutta tästä mennään eteenpäin, tavalla tai toisella.

Toisaalta tähän väliin on mukava kertoa jotain hyvääkin täältä sairastuvalta :) Viime torstain psykiatrikäynnin jälkeen päädyimme laskemaan lääkeannostani. Lääkäri ei ollut aivan innokas kokeilemaan tätä, koska masennusoireistoa vielä on. Minä puolestaan olin jo aivan kyllästynyt paikallaan junnaavaan olooni, joten yksissätuumin päätettiin kokeilla. Tosin lupasin nostaa annokseni takaisin entiseen jos vointini huononee. 

Cymbaltaa olin käyttänyt 60 mg annoksella ja nyt se on minimissä, 30 mg:ssa. Olo on itseasiassa jollain tapaa kevyempi. Ja vaikka tänään on ollut taas sairastelupäivä, on pää kuitenkin selvemmän tuntuinen. Enää en ole samanlaisessa pöhnässä kuin tässä aiemmin. Se tuntuu hyvältä! Jo tämä pieni hetki, jolloin en kulje siinä tasaisessa sumussa, on valon syttyminen sinne tunnelin päähän.

Tästä on hyvä aloittaa kesä ja katsoa mitä tuleva tuo tullessaan!

Jumittava ongelma

Aiemmin ongelmani oli paisuva. Se suureni pikkuhiljaa kunnes oma pinnani alkoi kiristyä tarpeeksi ja pyysin jo lääkäriltäni apua. Nyt tämä ongelmani on jämähtänyt paikalleen. Se  piinaa liikkumatta minnekään, nimittäin paino. Sanonnasta "Luota läskiin, se ei jätä hyvinä eikä pahoina päivinä" on tullut liiankin totta elämässäni. 

Paino nousi vuoden sairauslomalla ollessa yli kymmenen kiloa. Nyt mittari on jäänyt näyttämään 13 kiloa enemmän kuin sairauslomalle jäädessäni ja olen vakavasti alkanut miettiä puntarin vaihtamista. Mutta epäilen, ettei ongelma poistu sillä, koska vaatteet kiristävät aivan samoin kuin syksyllä. Ja sitä kun ei enää ole parikymppinen, ei paino muutu ollenkaan niin helposti. Kovalla työllä onnistun saamaan puoli kiloa pudotettua, mutta sitten kun herkuttelen yhden kerran, on painoa tullut tuplasti sen verran takaisin. 

Kesän lähestyessä paino alkaa vaivata enemmän. Kun talvea kohti alkoi pukeutua peittävämmin ja peitellä makkaroitaan vaatekerrosten alle, alkaa nyt ahdistamaan ajatus taas paljastaa totuutta kun ei enää toppavaatteet sitä peitä alleen. Bikinikunnosta ei siis ole puhettakaan tämän sairastelun aikana, ainakaan minulla! 

Jotkut (minun näkökulmasta onnelliset) laihtuvat masennuksen aikana, mutta kuinka ollakaan, minun tuurilla vaikutus on ollut täysin päinvastainen. Luultavasti kiloja minuun sai kertymään Venlafaxin, jonka piti ennemminkin laskea painoa. Vain hyvin, hyvin harvoissa tapauksissa lääke saattoi sitä lisätä. En todellakaan koe olevani onnekas ollessani muuta kuin tyypillinen tapaus. 

Nyt Cymbaltan kanssa olen pysynyt samoissa kiloissa. Siinäkin yleinen haittavaikutus on painon lasku, mutta tämänkin lääkkeen kohdalla olen harvinaisempaa sorttia. Melko harvinaisena haittaoireena on painon nousu, mutta onneksi en enää ole kuin mäkeä alas vierivä lumipallo. 

Mutta mitä sitten tekee masentunut ihminen jota paino ahdistaa? Hän aikansa tsempattuaan avaa suklaalevyn, syö sen ja potee vielä suurempaa morkkista kuin ennen sitä! Paperi sujautetaan roskiksen pohjalle, ettei puoliso järjen äänenä kertoisi teon olleen mitä typerin. Erityisesti kun toiveissa olisi olla hoikempi. Kun konstit eivät tepsi, on luovuttaminen aina tosi lähellä. Kun salaattia on pureskellut aikansa, ottanut hölkkäaskelia ja jumpannut kotona puntarin muuttamatta lukemiaan, ei innostusta enää löydy ja sitä lohduttaa itseään herkulla. Fiksua!

Jospa suunnitelmat toteutuvat ja kesällä voisi alkaa purkaa lääkitystä! Odotan sitä, koska vaikkei kaikkiin haittaoireisiin kiinnitä läheskään aina huomiota, on niitä yllättävän paljon lääkkeessä kuin lääkkeessä. 

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Paisuva ongelma

Enpä olisi itsekään uskonut, kuinka monioireinen sairaus masennus on. Sen lisäksi, että on veto pois, unohtelen asioita, nukun välillä huonommin, kärsin hengenahdistuksesta tai rytmihäiriöistä (listaa voisi jatkaa loputtomiin), on viime päivinä korostunut vielä yksi oire. Olen reilun vuoden sairauslomalla paisunut kuin pullataikina! 

Jo keväällä otin lääkäreiden kanssa puheeksi pikkuhiljaa kertyneet kilot. Silloin se jäi kuitenkin muiden oireiden varjoon eikä sen syytä sen kummemmin mietitty. Loppukesällä alkoi pinna jo kiristymään ja sanoin lääkäreille, etten enää kestä kohoavaa painoani. Silloin käytössä ollut Venlafaxin vaihdettiin Cymbaltaan. Ainoa syy, jonka itse olin keksinyt painon nousuun, oli juurikin lääkitys. 

Toki kiloja kertyy huomaamatta muistakin syistä. En liiku nyt niin paljon kuin ennen ja olen joskus sortunut lohtusyömiseen. Mutta vaikka olen kokeillut kaikenmoisia keinoja laihduttaa (jopa paljon mainostettua nutraamista), ei paino muuttunut paria kiloa enempää. 

Lääkkeen vaihto on tainnut tepsiä, koska painon nousu on pysähtynyt. Onneksi! Se on jämähtänyt näyttämään 12 kiloa enemmän kuin sairausloman alkupuolella. Ja sekös masentaa! Nyt ilmojen kylmetessä olen saanut siitä muistutusta kerta toisensa jälkeen. Siis sen jälkeen kun kesän sinnittelin keksien päälleni jotain makkarat peittävää.

Viime viikolla hain talvitakkeja esille ja kiireessä nappasin villakangastakin päälleni. Autossa jo tunsin, että hihat kiristävät, mutta en ehtinyt enää vaihtaa takkia. Kylmissäni kävellessäni sitten paljastui totuus, takki ei mennyt kiinni! Untuvatakkiani kokeilin eilen, se onneksi meni nipin napin kiinni. Näky vain ei ollut kovin kaunis.

Eilen lähdin naapurin kanssa lenkille. Kiire tuli taas, koska olen aika hidas. Nappasin toppahousut kaapista ja samalla muistin, että viime talvena ne meni juuri kiinni. Niinhän siinä sitten kävi, ettei ollut toivoakaan saada niitä kiinni nyt. Menivät sentään ylös asti! Aikaa ei ollut etsiä toisia paksumpia housuja, joten jätin sepaluksen auki, käänsin lipareet niin, ettei etumus olisi suurilla muhkuroilla, ja peitin pitkällä paidalla totuuden. Mutta kuinka noloa! Eikä ollut helppoa vaivihkaa nostella housuja kävellessä. 

On siis tulossa mielenkiintoinen talvi. Nyt kun en saa mistään rahaa, on turha haaveilla uusista vaatteista. Toisaalta, enpä liian pienissä voi ihmisten ilmoille ainakaan mennä, joten taitaa olla pakko lähteä ostoksille. Veronpalautukset on onneksi tulossa (kiitos sen, että unohdin tehdä veroprosenttiin muutoksen kun jäin saikulle). 

Jälleen kerran voin todeta, ettei masentuneella kovin paljoa syytä ole nautintoon. Osaan nauraa itselleni, enkä ilman huumoria olisi selvinnytkään. En näistä läskeistäkään. Ehkäpä yksi sanonta pitää paikkansa, että näin suurta persoonallisuutta ei vain voisi pakata pienenpään pakettiin :)

Vuodatusta

Sitä sanotaan, että suku on pahin. Siltä se joskus tuntuu, erityisesti kun kyse on siitä toisesta suvusta. Meillä oli tänään mieheni puolelta vieraita. En tiedä tekeekö yhteinen, aika kivikkoinen historia sen, että kihisin kiukusta kun anoppilan väen auto starttasi pihasta. 

Ei mennyt nimittäin kuin muutama minuutti kun anoppini oli ollut meillä, kun puheena oli jo metsä. Ei sinänsä huono puheenaihe, mutta se on kuulema jonkin kirjoituksenkin mukaan paras terapeutti mitä on. Metsään kuulema pitäisi mennä niin huoletkin unohtuu... (Jep, ehkä jos kyseessä on jotain muuta kuin psyykkinen sairaus!) Ja kuulema se riittää, että on hyvä ystävä jolle voi kertoa asiansa, ei ihminen muuta terapiaa tarvitse. (Juu, ehkä edelleen jos kyseessä ei ole sairaus!) 

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun kuulen näitä osittain vihjailevia mielipiteitä. Niitä tuli sairauslomani alkuun aika tiuhaankin. Niinkin tiuhaan, että mieheni oli pakko tehdä siitä loppu. Silloin kuulin aika usein siitä, että liikkuessa luonnossa, voisin tervehtyä. Jos hoito olisikin noin helppoa, niin voisin vaikka istua kannon päässä viikon! Tervehtymisen eteen tekisin sen mielelläni, ennemminkin kuin ottaisin tämän kuukausien mittaisen sairausloman! Kuulin myös kommentin, että minun ikäisen pitäisi kyllä jaksaa olla töissä... Terveenä, juu!

Anoppini hoitaa työkseen lapsia. Nyt yksi hänen hoitamistaan pienistä lapsista on alkanut käyttäytyä huolestuttavasti. Mutta yllätys yllätys, mikään asiantuntijan tarjoama apu ei tule kyseeseen, koska silloin lasta riepoteltaisiin. Anopin mukaan sellainen ei tälle lapselle sovi... Sitä hän ei osannut sanoa, miksi lasta riepoteltaisiin.

En muista, olenko koskaan ennen törmännyt ihmiseen, joka olisi kauempana omista ajatuksistani! Kuinka ahdistavaa on istua hiljaa ja vain odottaa, että aika kuluu. Jotta välit pysyvät jokseenkin järkevinä, lasken kymmeneen, enkä yritän kääntää hänen ajatuksiaan. Joskus sitäkin kokeilin, mutta enpä arvannut mikä show siitäkin tuli!

Oma äitini joskus on sanonut, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Kuinka se sopiikaan juuri nyt tähän! Vaikka kuinka yrittää, toki asiallisesti, ohjata toista edes miettimään jotain asiaa eri kantilta, niin ei! Ei, kun on näitä parempia ja järkevämpiä konsteja... Sille hyvälle ystävälle voi varmasti näyttää kipeää korvaansakin, jos se ystävän apu auttaa aina! Hoituisikohan vaikka migreeni ystävän avulla?! Mihin tässä enää lääketiedettä tarvitaankaan?

Aaaarrrgh!!! 

Olen onnekas siksi, että minulla on ollut hyvä ystävä vierellä koko sairastamisen ajan. Olen siitä samaa mieltä anopin kanssa, että ystävän apua on tärkeää. Terveeksi tämä kultaakin kalliimpi ystävä ei ole minua tehnyt, mutta hän on tehnyt matkastani monin verroin helpompaa. En edes uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut ilman tätä henkistä tukea ja olkapäätä! 

Kyllä tämä kiukku tästä helpottaa! Hengenahdistus on nyt kaverina kun se jo hetken ehti olla pois. Mutta siihen on jo niin tottunut, että sen kanssa elellään. Voisinhan tietenkin mennä sinne metsään tervehtymään, ehkä otan ystävän sinne mukaan, ja sittenhän voi ehkä aloittaa työt jo huomenna. Tai sitten nappaan annokseni Cymbaltaa aamulla taas, menen sovitusti tiistaina terapiaan ja pidän kiinni muistakin minulle suunnitelluista hoidoista. Kyllä, niin teen!