Narsistin kynsissä

En ennen ollut ajatellutkaan sen syvällisemmin vuosien aikana kokemaani kohtelua tai tarkemmin, sen aiheuttajaa. Pieni pala kerrallaan, välillä lähes huomaamatta, minua on nujerrettu. Kuinka monet itkut ja kuinka paljon pahaa mieltä on vuosiin mahtunutkaan! Terveyteni on kertonut jo pitkään, ettei kaikki ole kunnossa, mutta vasta hiljalleen kaikki palaset alkavat löytää paikoilleen. 

Tänään terapeuttini käytti useammin termiä narsisti puhuessaan anopistani, siitä viimekuukausien piikistä lihassani. Narsisti hän saattaakin toden totta olla! Vaikkakin on väittänyt minua sellaiseksi. Mutta kukaan toinen ei ole elämässäni onnistunut kaivamaan minusta esille niin suurta määrää vihaa kuin hän. Kukaan toinen ei ole nujertanut minua vuosien varrella kuin hän. Viimeksi eilen hän sai minut jo hetken ajattelemaan, että olen keksinyt kaiken sen pahan, jota olen joutunut kokemaan. Mutta kuulema juuri näin narsisti toimii! 

Olen usein nähnyt juttuja narsistien uhreista ja tiedänkin sellaisia, jotka ovat narsistin kanssa olleet parisuhteessa. Vaikka siitä on tullut keskustelua useamminkin, en silti huomannut myös itse lukeutuvani sellaisiin. Toisaalta anoppini on eri paikkakunnalla, joten en onneksi ole joutunut samaan kuin sellaiset, jotka elävät narsisti rinnallaan. Mutta kuitenkin kun kyse on puolisoni äidistä ja minun halusta miellyttää ympärillä olevia, on yhdistelmä ollut riittävä vaikuttamaan niinkin voimakkaasti. 

Olen päättänyt, etten anna kenenkään enää viedä terveyttäni niin kuin työ ja mieheni suku tähän mennessä. Siinä päätöksessä pysyn, vaikka heikkona hetkenä on mieleeni tullut luovuttaakin. Onneksi apunani on ammattilaisia, jotka auttavat ja ohjeistavat kohti parempaa elämää ja vahvempaa minää. 

Kiltteydestä kipeä

Useammasta suusta olen kuullut olevani niin kiltti. Mietin tahtomattani aina toisia ja vaikken itse edes näe, laitan usein toisten edun omani edelle. Tämä on myös yksi syy nyt läpi käymääni masennukseen. Olen ollut liian kiltti niin työelämässä kuin esimerkiksi minua huonosti kohtelevien ihmisten kanssa muuten. 

Ei ole helppo pitää puolia, ei ole helppo vaatia oikeaa kohtelua. Mutta olen siinä jo petraantunut ja tunneskaalaani päässyt viha on tervehdyttänyt minua. Nyt jopa uskallan sanoa ääneen olevani vihainen. Uskalsin jopa kertoa vihaavani jotakuta. 

En tiedä onko vihaamaan oppiminen sinänsä tavoite, mutta se etten patoa kaikkea sisääni ja niele kokemaani pahaa, on. Vihastakin voin siis päästä ylikin vielä, mutta juuri nyt se auttaa minua nousemaan sieltä maan raosta, jonne minut on elämäni aikana painettu ja jonne itse olen käpertynyt. 

En kuitenkaan ole niin surkea tapaus kuin ehkä nyt kuulostan (toivottavasti!). Minulta löytyy kyllä temperamenttia, mutta jostain syystä en ole osannut sitä näyttää kuin aivan lähimmille. Kiltteys ei kuitenkaan ole aina hyvästä. Se antaa suuren kosketuspinnan muille päästä rikkomaan jotain minussa. Siksi siitä on hyvä osittain opetella eroon ja oppia jopa vihaamaan. 

Viime aikoina mieheni sukulainen on ollut se, joka on hyödyntänyt tuota kiltteyttä. Niin minussa kuin miehessäni. Hän on päässyt vaikuttamaan syvälle meihin ja on ollut hajottamassa parisuhdettamme useaan otteeseen. Ei ehkä tarkoituksella, mutta teoillaan ja aiheuttamallaan pahalla. Terapeuttini totesikin minun olleen vuosia henkisen väkivallan uhrina tämän henkilön taholta. Olen tuota jäänyt miettimään ja osittain hämmästynyt siitä, etten itse ollut sitä huomannut. 

Olen vuosia voinut pahoin ja kolmisen vuotta sitten hakeuduin terapiaan, koska en enää tiennyt kuinka minun pitäisi tehdä tämän kyseisen ihmisen kanssa. Se  oli siis jo silloin selvä merkki siitä, että raja on ylitetty. Silloin mikään ei auttanut ja melkein kaikesta mitä tein, jätin tekemättä, sanoin tai jätin sanomatta sain kuulla jälkeenpäin. Minua arvioitiin milloin mistäkin. Rahan käytöstäni on nostettu äläkkää, vaikkei tällä ihmisellä siitä ole kuin omat ajatuksensa. Myös ulkoista olemustani on mittailtu ja arvosteltu. Ei tietenkään minulle itselle, sehän olisi ollut liian reilua!

Kaikki ei ole hyvin ihmisellä, joka ottaa toisen hampaisiinsa, retuuttaa ja polkee maahan. Mutta enää en itse suostu siihen. Enää en aio olla se jonka yli kävellään, jota naljataan ja loukataan kerta toisensa jäljeen. Omaa terveyttäni on viety jo aivan tarpeeksi ja nyt aion rakentaa itsetuntoni ja -arvostukseni sellaiseksi, jolloin voin hyvin. Maksan kiltteydestäni suuren hinnan, mutta tämä oppi kantaa läpi elämän. 

Ystäväni laittoi minulle kerran linkkinä Lapinlahden lintujen kappaleen, joka sopii kuin nenä päähän meille kilteille. Korkkia ei toki kannata aukaista (vaikka lähes absolutistina jopa se on sairauslomani aikana houkuttanut). Mutta nyt nupit kaakkoon! Tässä terapiabiisi kaikille kilteille!

https://www.youtube.com/watch?v=udJrUfb9A6Q&feature=em-share_video_user

Lisätty 0:28:

Lueskelin netissä (uni on taas kadoksissa..) lisää kiltteydestä, joka nyt on onnistunut selittämään aika paljon niin omia kuin miehenikin tilanteita. Ajauduin sivulle, jossa kiltteydestä oli hyvä kirjoitus. Linkitänpä sen tähänkin:

http://www.markkuojanen.com/usko/kiltteyteen-sairastuminen/

Vaaniva vaativuus

Viimeaikaset tapahtumat (nimettömien kirjeiden mysteeri) on herättänyt minussa taas vaativan persoonallisuuden pintaan. Ilmeisesti puran ahdistusta, kiukkua tai mitä ikinä, järjestelemiseen. 

Henkeä on taas ahdistanut ja toisen nimettömän kirjeen saatua myös pumppu rytmitteli joitakin kertoja epätahtiin. Kirjeiden mysteeri onneksi on nyt selvinnyt ja asia alkaa jäämään onneksi taka-alalle. Mutta vaikutukset vielä näkyy ja tuntuu voinnissani. Eipä se taida ihme ollakaan. 

Ensimmäistä kertaa sairauslomani aikana minulla oli viiden päivän putki, kun jaksoin joka päivä touhuta jotain. Menojakin oli enkä seuraavaa päivää maannutkaan sohvalla kykenemättä tekemään mitään. Tuon putken jälkeen oli yhden päivän uuvahdus, jolloin istuin paikallani, mutta sen jälkeen  vaativuuden piiska taas heilahti ja jatkoin uurastusta. 

Viime aikoina elämämme ei ole ollut kovin kummoisessa hallinnassa tai järjestyksessä. Masentunut mieli tekee kaikesta haastetta ja siinä meillä on ollut mieheni kanssa tekemistä ja jaksamista. Jopa niin, että miehenikin on saanut ponnistella oman vointinsa vuoksi. Hallinnan tarve selvästi minulla on ja siksi terapiassa olemme pohtineetkin, että hallintani keskittyykin nyt tavaroiden läpikäyntiin, turhan pois heittämiseen ja uudelleenorganisointiin kotonamme. 

Tyhjensin yhden osan vaatehuoneestamme, kävin jokaisen laatikon läpi, imuroin vaatehuoneen joka nurkan ja pakkasin tavarat uudelleen. Samalla kun tein inventaarion. Ahersin monta tuntia putkeen ja vain pakosta (kun nälkä oli jo tarpeeksi kova tai kun vessaan menoa ei vain voinut enää siirtää) pidin tauon. Kuulostaa varmasti monen korviin hulluutta, mutta tervetuloa vaativan persoonan maailmaan! Se on hullua!

Helpommaksi tämän persoonahäiriön kanssa elämistä ei tee se, että nautin niin kovasti lopputuloksesta. Kun katson siistiin vaatehuoneeseen tai kodinhoitohuoneemme kaappeihin, joissa jokaisella tavaralla on oma paikkansa, nautin! Mutta se vie veronsa ja sillä on hintansa. Yhtenäkin iltana ennen puoltayötä mieheni toppuutteli lopettamaan kun vielä riehuin imurin kanssa. Tai kun vielä sänkyyn päästyäni vielä mietin, että jos kuitenkin tekisin vielä jotain. Yhden illan pelastus oli se, kun mieheni nukahti käsi ympärilläni. En raaskinut herättää häntä lähtemällä touhuamaan. 

Kaikki tämä häärääminen alkoi kun ensimmäinen mystinen syyttävä ja elämäämme puuttuva kirje tuli. Olen kahdesti itkenyt tämän ahdistuksen vuoksi, mutta molemmilla kerroilla vain vähän. En ole huutanut kiukkua ja viihani. En raivonnut pettymystäni. Terapeutin sanoin, olen aika viilipytty. Pinnan alla voi kuohua, mutta puran sen muuhun. Näin se varmasti on, ainakin mitä katson aikaansaamaani jälkeä kodissamme. 

Mutta onneksi on Propral! Se rauhoittaa ja vieläpä huomaamatta. Se on ollut pelastukseni niinä hetkinä, kun haluan päästä vaikeasta hengityksestä ja yleisestä ahdistuksesta eroon. Sitä sai miehenikin reseptin kun hän alkoi käymään kierroksilla. Voimme siis tiukan paikan tullen napata napit naamaan :) 

Olen kuitenkin edennyt askeleen eteenpäin. Olen vahvistunut ja alan arvostamaan itseänikin enemmän. Olen hitaasti mutta varmasti nousemassa jaloilleni. Ja vaikka taas tuo vaativuus pääsi valloilleen hetkeksi (tai toivon että vain hetkeksi!), olen alkanut hallitsemaan sitäkin. 

Viha on vahva tunne

Olen vasta viime aikoina havahtunut tunteeseen, jota tunnen. Se on ollut minulle uusi ja siksi aikaa sen tajuamiseenkin on kulunut. Vihaan. En voi sietää ja näen punaista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näin. Enkä ole siitä kovin ilahtunut. 

Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa aina. Miellyttäjä minussa on siihen pyrkinytkin. Pidän siitä, että seurassani viihdytään ja voin saada toiset tuntemaan olonsa mukavaksi lähelläni. Jotenkin olen aina luullut, että kaikilla pyrkimys olisi samaan. Siksi hämmennys on suuri kun huomaa, että ei se niin olekaa. On olemassa myös niitä, joille toisten tunteet on vähäpätöisin asia maailmassa.

Mustaksi mieleni saa mieheni sisko. Hänen seurassaan joudun todella tsemppaamaan, että pitäisin käytökseni asiallisena. Pitäisikö edes pitää? Vai saisinkohan sanoa, mitä sylki suuhun tuo? Onko tunteeni edes oikeutettua? Hyväksyttyä?

Mieheni kanssa yhteisiä vuosia meillä on ollut kohta seitsemän. Tuona aikana muistan ainoastaan yhden kerran kun kohtaaminen hänen siskonsa kanssa on saanut hyvälle mielelle. Se oli se ensimmäinen kerta, jolloin tapasimme. Silloin kai kulissit pysyivät paikallaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen on koiraamme kiusattu, vain koska minulle on haluttu tehdä kiusaa. On osoitettu mieltä, niin että työkaverini saivat hämmästellä hänen käytöstään. Samaa käytöstä sai sukuni ihmetellä meidän häissä. Kiitos mieheni siskon ja anopin, en ajattele omia häitäni lämmöllä vaan mieleen on jäänyt se pettymys omana suurena päivänä. Olen saanut lokaa niskaan kerta toisensa jälkeen. Olen yrittänyt asiasta keskustellakin, tuloksetta. 

Viikonloppuna saimme kuulla, että miehestäni tulee eno. Iloinen asia sinänsä. Tästäkin aiheesta löytyi kuitenkin mahdollisuus kääntää veistä haavassa ja henkisesti lyödä lyötyä. Yritimme mekin vuosia sitten lasta, mutta sepä ei onnistunutkaan. Ehdin tuntea alkuraskauden oireitakin, mutta siihen se jäi. Mieheni sisko tietää sen, ettemme lapsia ole saaneet ja tietää myös sairauslomastani. Mutta sehän ei estä sanomasta ikäviä asioita. 

Anoppi komppaa tytärtään. Aina löytyy jokin hyvä selitys, miksi käytös on ollut mitä on. Minua on pyydetty kerta toisensa jälkeen ymmärtämään ja antamaan olla. Mutta nyt alkaa raja paukkua komeasti rikki, enkä vain enää jaksa niellä! Olisi helpompaa, jos esimerkiksi päätös lapsettomuudesta olisi alunperin ollut oma eikä todellisuuteen tyytyen tehty. 

Olen katkera ja vihainen. Ja olen surullinen siitä. En halua myrkyttää mieltäni pahalla. Totuushan on, etten pysty ketään muuttamaan. Voin vain itse yrittää päästä asioiden yläpuolelle ja ehkäpä unohtaa. Mutta juuri nyt tuntuu, että se on vaikeaa.

Mieheni suvulla on oma vaikutuksensa sairastumiseeni. Heidän vuoksi hakeuduin jo vuosia sitten terapiaan. Siksi tuntuu välillä lähes mahdottomalta, että jonain päivänä voisin iloisena hymyillä heille. Kunpa kyseessä olisikin joku muu, eikä mieheni sisko! Olisipa joku jota ei tarvitsisi kohdata! Suhteemme mieheni kanssa on ollut karikossa hänen sukunsa vuoksi. Jatkoimme kuitenkin yhteistä elämää, koska olemme toisissamme löytäneet sielunkumppanit toisillemme. 

Miksi meidän elämä menee näin? Miksi meidän suunnitelmat eivät toteudu? Miksi meidän terveys pettää? Jossain sisimmässä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa ja meidänkin elämällä on jokin suunnitelma. Niin ainakin kovasti toivon! Mutta joskus sitä tunteensa itsensä todella pieneksi tässä elämän myllerryksessä.