Leikkiä Nukkumatin kanssa ja rahahuolia

Tällä viikolla Nukkumatilla on ehkä ollut tylsää, joten olemme yhdessä leikkineet piilosta. Minä etsin ja Nukkumatti on piilossa. Välillä olen onnistunut tämän hepun löytämään, mutta pian hän on taas kadoksissa. Toisin sanoen, unettomuus on palannut. 

Kerroinkin aiemmin, että olen käynnyt kierroksilla. Olen häärännyt kotona enemmän kuin pitkiin aikoihin ja ruoskinut itseäni jatkamaan. Jopa illalla (tai yöllä) kun en saa heti unen päästä kiinni, mietin josko menisin kuitenkin jatkamaan vielä. Käyn ilmeisesti kierroksilla myös öisin. Näen enemmän unia ja heräilen pitkin yötä. Unta on vaikea saada, mutta nukun kuitenkin jonkin verran. 

Yhdesti nukkumaan mennessä katsoin kelloa 2:22, joka jäi hyvin mieleeni. Viime yönä pyöriessä sängyssä, vilkaisin kelloa, se näytti 3:33. Nukkumatilla on ilmeisesti hauskaa. No, katsoin minä kelloa toisenkin kerran, mutta silloin ei ollut näin hyvin mieleen jäävää aikaa. 

Aamulla unta riitti enemmän. Olen yrittänyt pitää päivärytmin jokseenkin järkevänä ja olen herännyt viimeistään yhdeksältä. Herätysvalo on varmistanut että herään silloin, jos en ole sitten jo aiemmin heräillyt itsekseni tai kun mieheni lähtee töihin. Tänä aamuna laitoin herätyksen pois, koska halusin vain nukkua. Niinpä unta riitti puoli yhteentoista. Silloinkin heräsin siihen, että sade rummutti ikkunaa. Mikähän kumma siinä on, että aamulla on helpompi nukkua kuin illalla? Onko se väsytystaistelun tulosta kun yön pyörimisen ja heräilyn jälkeen lopulta uupuu laittamaan vastaan?

Mitä enemmän on stressiä, sen enemmän on myös unia. Välillä unet ovat todella omituisia ja järjettömiä. Viime öinen ei ollut sieltä omituisemmasta päästä, mutta outo kuitenkin. 

Olin opiskelemassa ja menossa luennolta ruokalaan. Olin uudessa paikassa ja yritin seurata omaa ryhmääni. Jotenkin onnistuin hukkaamaan heidät ja näin enää jonkun tutun ruokaa odottavien ihmisten keskellä. 

Ruoka mukanani istahdin ensimmäiseen pöytään, jossa istui joku tutun näköinen. Kaikki muut olivatkin kuitenkin jo syöneet ja alkoivat lähteä pois. Söin jotain ja yritin taas pysytellä muiden mukana. Jäin taas matkasta. Lähdin yksin kävelemään jonnekin toiseen paikkaan, kotiin tai toiseen yksikköön. Matkalla huomasin, että olen jättänyt laukkuni ruokalaan. Matka on pitkä, mutta käännyn takaisin. Laukkukin löytyy ja matka alkaa uudestaan. 

Ihmiset opiskeluryhmässäni olivat Emmerdale-sarjasta ja heidän mukana yritin pysyä. Tässä lisää töitä valkotakkisille! Seuraan kyllä kyseistä sarjaa, lähinnä saadakseni kerran päivässä sen tunnin ajaksi jotain muuta ajateltavaa. Samalla kun hörpin aamukahvit, on ollut kiva vain istua ja katsella hömppää. Mutta ei ollut ensimmäinen kerta kun nämä hahmot päätyvät uniini. Olisi mukava kuulla, mitä tämä mieleni koukeroista kertoo! 

Ainakin voin lohduttautua, että olenahn minä avohoidossa :) Ehkä sen piikkiin on hyvä laittaa oudot unet ja muutenkin oikkuileva mieli. Unettomuuteen voin itse arvailla syitä viimeaikaisista tapahtumista. Miehen suvun ahdistelu ja taistelu kuntoutustuesta ovat tainneet tehdä tehtävänsä vointiini. Vaikka pääpiirteittäin jaksan enemmän, on oireilua kuitenkin. Aikaisemmin ahdisti henkeä ja rytmihäiriöitäkin oli. Enää ei ole niitä ollut, mutta nyt sen lisäksi että käyn kierroksilla päivät ja häärään vimmalla, nukun levottomasti ja näen noita kahjoja unia. 

Onneksi kaikki asiat eivät kuitenkaan tapahdu samana päivänä. Nyt alkaa nimettömien kirjeiden aiheuttama ahdistus laantua. Eilen kuitenkin sain postia koskien kuntoutustukihakemustani. Sitä on yritetty heinäkuusta asti saada. Nyt eläkevakuutusyhtiö ilmoitti saaneensa käsiteltäväksi lääkärin lausunnon, muttei näe sen muuttavan aiempaa päätöstä. Vointini katsotaan sen mukaan jopa parantuneen entisestä. Työttömyyspäivärahan saantikin on viivästynyt ja odottelen nyt neljättä kuukautta rahaa jostain. Onneksi tuli veronpalautukset! Niillä pärjätään taas muutama viikko...

Muista nauttia!

Niin, muutaman kerran olen sairauslomani aikana kuullut tuon. Ensimmäisen kerran työkaverini kehotti minua nauttimaan vapaasta kun piipahdin töissä sairauslomani alussa. En osannut sanoa tuohon mitään. Viiemeisin kerta oli hiljattain kun sain viestin tuttavalta. Hän kysyi siinä, että olenko nyt "nauttinut" olostani. Nauttinut? Mistä?? 

Ymmärrän hyvin, että masentunut on yksi niistä vaikeimmista kohdattavista. On varmasti vaikea keksiä hyvää sanottavaa tai kannustaa oikein. Mutta toisaalta, mitään ei tarvitse sanoa. Se on monessa tilanteessa melkein parempikin kuin ajattelematon kommentti. Ja nimenomaan ajattelematonta se minusta onkin, että masentuneen kehotetaan nauttimaan. 

Välillä huvittuneenakin olen miettinyt, että mistä tarkalleen minun kuuluisi nauttia nyt. Uupumuksesta ja siitä, etten jaksa tehdä juuri mitään? Siitä että joskus suihkussa käynninkin siirrän seuraavaan päivään vain koska en kykene menemään suihkuun? Voisinko nauttia vaikeudesta hengittää tai kun tunnen sydämen sekoilevan rytmin? Ehkä jatkuva päänsärky voisi olla aihe nautintoon? Tai kun muistini pätkii ja tunnen itseni välillä idiootiksi haahuillessani vaikkapa kaupassa etsimässä jotain, jonka jo unohdin?

Elämä masentuneena ei ole nauttimista. Toisaalta, eipä masentunut kykenekään nauttimaan asioista kuten terveenä. Minusta se on kuitenkin paljon, jos jonain päivänä ei tunnu niin pahalta. Sellainen päivä, jolloin ei olekaan fyysisiä oireita, on oikeastaan tosi hyvä päivä. Silloin ei haittaa vaikka henkisesti olisikin aika loppu.

Elämästä ei ehkä pysty nyt nauttimaan, mutta minun kohdallani se ei onneksi tarkoita sitä, että ajatukset olisivat vain negatiivisia. Mielestäni olen kyennyt näkemään sen valoisan puolen monessakin tilanteessa, mutta silti en nauti. Valitettavasti. Eikä se ole oma päätökseni. 

Monesti olen kuullut myös sen, ettei ajattelemattomia kommenteja kannata kuunnella tai ettei niitä kannata ottaa tosissaan. Totta varmaan. Sen ensimmäisen ja toisenkin pystyy kyllä nielemään, mutta seuraavissa alkaa tekemään jo tiukkaa. Nyt huomaan, että pinnani kiristyy aika nopeastikin jos minua neuvotaan mitä voisin tehdä että voisin paremmin. En enää jaksa kuunnella ohjeita ja neuvoja, vaikka tiedän niiden tarkoittavan hyvää. 

Mutta luulisi, että joku vastuu on kommentin sanojallakin. Aivan kuin masentunut ei itse tietäisi peruskeinoja parantaa oloa. Ihan kuin minullekin olisi uusi tieto se, että raitis ilma auttaa, luonnossa kannattaa viettää aikaa ja että on hyvä ottaa ihan rennosti. 

Googlettelin huvikseni ja löysinkin paljon juttuja siitä, mitä ei kannata masentuneelle sanoa. Niitä on näköjään ollut eri lehdissäkin. Luulisi siis tiedon olevan helposti käsillä, jos haluaa tietää kuinka auttaa. Mutta silti niitä sammakoita pompsahtaa tämän tästä. No, ehkä oma lyhentynyt pinna alkaa näkyä. Ehkä sanojat oppivat, vaikka kantapään kautta sitten, ettei kaikkea mieleen tulevaa kannata sanoa ääneen. Välittää voi kuitenkin vain olemalla elämässä, sanomatta sanaakaan. 

Missä mennään

Jäin sairauslomalle yli vuosi sitten diagnoosina rytmihäiriöt. Työterveyslääkäri oli viisas, koska ei laittanut psyykkistä diagnoosia minulle (siten sain sairauspäivärahaa Kelalta kun viisi viikkoa tuli täyteen). Marraskuussa diagnoosini vaihtui lieväksi masennukseksi. Kävin silloin psykiatrin vastaanotolla ensimmäistä kertaa, koska yli kuukauden lepo ei ollut vointiani kohentanut. 

Matkan varrella diagnoosi on tarkentunut, ensiksi keskivaikeaan masennukseen ja nyt vaikea-asteinen masennut ja vaativa persoonallisuushäiriö. Sairauslomani on jatkuu edelleen, ehkä ensi keväälle tai ehkä vielä vuoden. Ne ovat arvioita, joita lääkärit ovat sanoneet ääneen, mutta en halua ajatella niitä. Aikataulu on mikä on, pääasia että paranen. 

Hoitavana tahona minulla on työterveys, jonka kautta on järjestynyt myös psykiatri. Aloitin heinäkuussa myös psykoterapian, jota on kaksi kertaa viikossa. Mukana oli muutaman kuukauden ajan myös julkisen puolen psykiatri ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Olen kuitenkin helpottunut, että hoitoa jatketaan työterveyden puolelta eikä kunnalliseen näillä näkymin tarvitse palata. 

Toipuminen on hidasta. Välillä on parempia jaksoja, jolloin oireena on jonkin asteinen uupumus ja hengenahdistus. Välillä menee huonommin. Silloin riesana on univaikeudet, rytmihäiriöt, hengenahdistus, selvä uupumus, halu olla vain kotona, muistamattomuus, masentunut olo... tuntuu, että listaa voisi jatkaa loputtomiin. Osa oireista on jo niin tavallisia, etten huomaa niitä edes laskea listaan. Olen vain tyytyväinen jos arkea eniten haittaavat oireet pysyvät kurissa. 

Vaikka tulevaisuus on kysymysmerkki, on yksi asia vain vahvistunut. En halua takaisin aiempaan työhöni. En halua työskennellä samassa yrityksessä, samojen ihmisten alaisuudessa, samassa porukassa. Haluan, sitten kun se mahdollista on, kääntää uuden sivun elämässäni. 

Mistä kaikki alkoi

Kesällä 2013 oli vielä kaikki kuin ennenkin. Töitä, sitä tavallista arkea. Kesälomaa odotin innolla ja sitä, ettei hetkeen tarvitsisi mennä töihin.

Ennen lomaa alkoi kuitenkin jo hermot kiristymään. Työt kasaantuivat, työpäivät kävivät vähiin, alkoi ahdistamaan. Suututti olla se, joka varmasti hoitaa kaiken. Se, joka selvittää ja paneutuu. Mutta aika ei vain riittänyt. Eikä riittänyt tekemäni työ, en päässyt tavoitteisiin. Tai tunsin kuinka se piiska heilahtaa taas uudestaan, tulee uutta sähköpostia siitä, mitä meidän vielä tulisi tehdä, mutta samaan aikaan työhön käytettävää aikaa väheni.

Hermostuin töissä ja hermostuin kotona. Ennen hyvästä nukkujasta oli tullut valvoja, ja tiesin ettei se parantaisi oloa, mutta jotenkin helpotti, ettei seuraavaan päivään tarvinnut nousta ihan vielä. Aamuyöstä saatoin herätä todetakseni, että saan vielä nukkua muutaman tunnin. Jopa puoliksi unessa mietin, etten haluaisi enää töihin, en haluaisi... Mutta kuinka pääsen sieltä pois?

Kesäloma koitti ja siitä yritin nauttia siitä kaikin keinoin. Ensimmäisenä lomapäivänä tosin turhautti, etten vielä ollut päässyt lomamoodiin. Aikaa siihen oli vain kolme viikkoa! Ensimmäinen viikko taisi mennäkin lomaan totutellessa. Pakolliset sukuloinnit oli hoidettu ja sain vähän aikaa vain olla.

Vaikka syksy oli lähellä, halusin elää kuin kesä olisi vasta alussa. Viimeinen lomaviikko olikin jo stressaava, koska kohta oli taas palattava takaisin. Mietin pääni puhki, olisiko jotain muuta mitä voisin tehdä. Olisiko joku keino välttää ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Vasta jälkeenpäin ymmärsin kuinka paljon tuota olinkaan puntaroinut.

Pelätty loman jälkeinen työpäivä koitti. Arki löi kasvoihin voimalla. Kalenterini oli täynnä seuraaviksi viikoiksi, se oli suorastaan ängetty täyteen. Pöydällä odotti nippu selvittämättömiä asioita tai soittopyyntöjä. Keskeneräisiä asioita ja samalla pino uusia. Tuntui että aika loppui ennen kuin ehdin edes aloittaa.

Nipistin tauoistani ja tein pitkää päivää, että saisin ruuhkan purettua. Se auttoikin hieman. Myös se näkyi tehoavan kun ärähtelin muille ja kieltäydyin tekemästä enempää. Mutta mikä inhottava olo siitä tuli itselle, en halunnut tiuskia. Kuuntelin kärsivällisesti mitä lomani aikana oli tapahtunut ja yritin näyttää levänneeltä. Yritin vakuuttaa lomani olleen ihana, vaikka en itseasiassa muista siitä niin paljoa nauttineeni. Se oli ihan jees, olihan se ainakin aikaa poissa töistä.

Arkeen tottui nopeasti, mutta huomasin valvovani edelleen. Edes puolilta öin en pitänyt kiirettä mennä nukkumaan, vaikka aamulla odotti aikainen herätys. Se ensimmäinen viikko oli siis syystäkin rankka. Ja niinpä perjantaina olo olikin jo ehkä odotetunlainen. Bussissa matkalla kotiin purin hammasta, etten murtuisi siellä. Nieleskelin, etten ihmisten ilmoilla itkisi. Kotona padot murtuivat ja romahdin, enkä enää koskaan halunnut palata takaisin töihin!

Lauantaiksi ei ollut ohjelmaa, joten sain vain olla. Siitä huolimatta tunsin, kuinka sydämen rytmi alkoi heitellä. Välillä rytmi muuttui tasaisemmaksi, kunnes taas sekoittui. Nyt jo vähän säikähdin. Tiesin että stressiperäisiä oireet varmasti ovat, mutta uutena ne tuntuivat pelottavilta. Sydän ei ennen ollut oireillut. Illalla sydänoireet olivat pahimmat, mutta pystyin nukkumaan. Etsin sellaisen asennon, jossa tunsin tykyttelyitä vähiten ja nukuin sikeästi aamuun.

Se viikonloppu meni toipuessa tulevaan ja odotellessa oireiden laantumista. Maanantaina pitäisi olla taas reipas ja valmis kohtaamaan ihmiset ja tehtävät. Ilokseni sain kyydin työkaveriltani töihin, mutta juuri ennen kotoa lähtöä hengitys muuttui vaikeaksi. Jouduin haukkomaan happea, tiesin sen olevan paniikkikohtaus. Olin saanut niitä aiemminkin ja se toimi kehoni hälytyskellona. Tämän kertainen oli vain paljon voimakkaampi.

Otin rauhoittavaa, jota onneksi kaapista löytyi, ja lähdin reippaana ovesta. Mutta autossa en jaksanutkaan, vaan purskahdin itkuun. Nyt sanoin sen ääneen: en halua töihin! Työkaverini sanoi mitä osasin odottaa, ja tunsin itsekin, että nyt on hakeuduttava lääkäriin.

Purkautuminen jollekin ystävälle auttaa kummasti ja saa mieltä kevenemään. Päivästäkin selvisin töissä kohtuudella, vaikka huomasin unohtelevani enemmän. Uskaltauduin sanomaan muillekin työkavereilleni, että töitä on todella liikaa jos en enää muistakaan asioita kuin ennen. Päätin kuitenkin mielessäni, että jos oireeni vielä jatkuvat niin varaan ajan työterveyteen.

Työpaikallani pidetty palaveri muutti tilanteen. Siellä kuulin, kuinka yrityksen johto oli päättänyt lisätä tehtäviä eri tahoille ja minä kuuluin niihin, joiden pitäisi suoriutua vielä enemmästä työmäärästä. Ei ollut kyse paljosta, mutta aikaa oli jo nyt liian vähän. Tiesin, etten koskaan pysty suoriutumaan töistäni, koska en suostunut tinkimään työmoraalistani. Jopa yksi yrityksemme esimiehistä kehotti oikomaan töissämme ja tekemään ns. vasemmalla kädellä, mutta en voinut edes kuvitella tekeväni niin. 

Ajan työterveyteen pystyi onneksi varata netistä ja sen tein heti kun sain tilaisuuden. Käytin oman ruokatuntini siellä käymiseen ja lounaan jälkeen peruuntuneen ajan kalenteristani löin nopeasti kiinni, että aika varmasti riittää. En edes välittänyt mitä siitä mahdetaan sanoa kun lähden töistä kesken päivän.

Lääkärin ovi avautui ja kävelin sisään hymyillen. Sain kerrottua oireeni asiallisesti, mutta yllätin itseni vähättelemällä kokemaani tuskaa! Miksi ihmeessä niin tein kun apu oli suoraan edessäni?! En voi kuitenkaan tarpeeksi kiitollinen olla siitä, mitä ammattitaitoinen lääkäri ihmisessä näkee, vaikka sanat puhuvat muuta. Edessä olivat vielä normaalit labrakokeet ja sydänkäyrä. Lääkäri kertoi, että minun on tässä vaiheessa hyvä levätä kotona. Sovimme uuden ajan seuraavalle viikolle, jossa katsoimme asiaa eteenpäin. 

Fysiikasta ei löytynyt mitään poikkeavaa ja alkoi olla selvää, että olen uupunut. Olin nyt oikeasti siinä tilanteessa, jossa tarvittiin apua.