"Maailman saa sellaiseksi miksikä sen haluaa.."

Minulle on sanottu, että "se on vain pääsi sisällä".
 Luuletko oikeasti, että haluan tuntea näin?

Otsikon sanat kuulin jokunen aika sitten. En sillä hetkellä tiennyt, kuinka syvälle ne iski. Mutta ne sanat iskivät syvälle ja tönäisivät taas lähemmäksi sitä kuoppaa, josta olin nousemassa. Myöhemmin, kun taas pääsin kuopan reunalle, vasta ymmärsin että kyse on ymmärtämättömyydestä, ja pelkästään siitä. 

Niinkin vähän mitä masennusta ymmärretään, löytyy kuitenkin useita hyviä ideoita siitä eroon pääsemiseen ja syitä ehkäpä sitäkin enemmän. Yleensä neuvot ovat sellaisia, mitä innostuksen puutteesta kärsivälle voisi sanoa, "peppu ylös sohvalta ja menoksi vain!". Syytkin ovat jotain samaa lajia, "murehtii liikaa", "on kiittämätön, hänellähän on kaikki hyvin!" ja "hän on perfektionisti". 

Mutta kenellä on oikeus mennä sorkkimaan muiden elämää kysymättä häneltä itseltään? Otsikon sanat sanonut itsekin kertoi, ettei tarkoituksella ole minulta kysellyt mitään. En tullut tarkemmin tietämään siihen syytä, ehkä hän halusi jollain lailla pysytellä neutraalina, mutta hänellä oli kuitenkin omat mielipiteensä ja tuomiot valmiina.

Sanoja on vahva persoona, ainakin ulospäin, joskus jopa kova. Hän toisti useammin sen, että puuttumatta asioihini hän vain toteaa, että maailman saa näyttämään sellaiselta jollaiseksi sen haluaa. Enää nuo sanat eivät minua niinkään satuta, mutta mietinpä vain että onpa rankkaa tekstiä! Luuleeko joku aivan oikeasti, että jotain tällaista olen joskus toivonut? Ettäkö itse yhtenä kauniina päivänä päätin, että alanpa sairauslomalle ja otan parin vuoden tauon työelämästä? 

En ole varma tuleeko meidän kahden välillä suurta ymmärrystä koskaan olemaan. Tyydyn tähän ja opinpa taas, ettei kaikkien kanssa näitä keskusteluja voi käydä. Se minun jatkuva toive saada erityisesti lähimmäiseni minua ymmärtämään alkaa hiipua. Ei sillä ettei se enää minua kiinnostaisi, vaan ehkä minun ei tarvitse saada kaikkia ymmärtämään. Mutta yritän jokaisen tällaisen hämmentävän tilanteen jälkeen miettiä, tekisinkö itse vastaavassa tilanteessa noin? Enkö minä haluaisi ymmärtää jos läheisen käytös vaikuttaa kummalta? 

Masennus jos mikä on suuri mysteeri, edelleen. Sen sairastaminen on kuin liittyisi salaseuraan, jossa vain ne harvat ja valitut saavat sen kiemuroista kuulla. Vaikka masennus ja erilaiset muut psyykkiset sairaudet elävät lehtien sivuilla ja otsikoissa, on se edelleen tavoittamattomissa muilta kuin sitä sairastavilta tai sitä hoitavilta. Sen ymmärtämiseen tosin menee masentuneella itselläänkin kuukausia, jos ei enemmänkin. Eipä siis ihme, ettei sitä viereltäkään voi ymmärtää niin hyvin. 

Toivoisinpa kuitenkin, ettei masentuneen ajatuksen juoksusta tehtäisi päätöksiä. Eikä ainakaan sinne huonompaan suuntaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, millaisen taistelun kukin meistä on milloinkin juuri käynyt oman mielensä ja sairautensa kanssa. Ehkä juuri on voitettu tärkeä erä ja elämä voittaa taas. Siinähän on syytä enemmänkin iloon! Niin, ja kuka estää kuitenkaan kysymästä?

Asian vierestä, mutta kun harmittaa

Kirjoittamisen terapeuttinen voima tulee nyt tarpeeseen, koska harmittaa. Eikä asialla ole kummemmin tekemistä sairastamiseni kanssa, mutta elämäähän täällä päiväkirjassani pohdiskelen ja puran, joten sallittakoon tämä sivuraiteilla poikkeaminen. 

Asumme lapsiperheiden suosimalla alueella. Olemme niitä harvoja, joilla ei ole lapsia, ainoastaan koiria. Alueella ei ole lapsille omaa leikkipaikkaa, mikä on suuri harmi. Omat pihat toki löytyy, siellä trampat sun muut, mutta yhteistä aluetta ei ole. No, asumme päättyvän tien varrella, joten tiestä on tullut lasten ja vanhempien kohtaamispaikka. Siinä leikitään, pelaillaan ja jutustellaan. Tämä ei ole huono juttu niin kauan kun meno on turvallista ja muutoinkin toiset huomioon ottavaa. 

Aiemmin, kun alue oli vielä rakenteilla, lapset saattoivat kulkea huolettomasti myös toisten pihoilla ja meidänkin piha on toiminut niin pulkkamäkenä kuin hyvänä vauhdinottopaikkana pyörillä. Eilen ajomme omaan pihaan oli blokattu maaleilla ja säbäpelillä. Näihin molempiin tilanteisiin olemme puuttuneet ja mielestämme ihan syystä. 

Alueellamme on oma Facebook-ryhmä, jossa asia sitten otettiin esille. Arvaahan se, ettei valitukset ole mukavia, mutta eipä kivaa ole itse valittaminenkaan. Sen tekee kun asia on itselle tarpeeksi painava. Tai niin ainakin pitäisi olla. Kommentteja asia ei ole kerännyt yhtäkään, mutta väitän olevani ihan hyvä ihmistuntija ja yhden naapurin vastahakoisen tervehtimisen jälkeen aavistelin, että asia on puhuttanut. 

Arvaukseni osui oikeaan. Tänään yksi naapuri tuli meidän juttusille, ehkä hieman uhmakkaanakin. Olimme menneet sanomaan asiasta, joka oli ehkä jopa väärin. Naapuri kertoi, että lapsiperheet olivat asiasta keskenään jutelleet ja olleet pahoillaan meidän kommentoinnista. Ymmärrän sen, kritiikki harvoin on nautinto kuulla, mutta entäpä se toisenkin tahon kuuleminen ja yritys ymmärtää? 

Minusta on enemmänkin kuin hyvä, että asiasta tullaan keskustelemaan kasvotusten, koska minun mielestä puhumalla asiat ratkaistaan. Meidän kommentti oli Facebook-ryhmässä, koska ovelta ovelle emme lähteneet ajatustamme tarjoamaan, vaikka olisihan se se kaikista järkevin keino ehkä ollutkin. Lapsiperheitä kun vain on niin paljon, ryhmän käyttö tuntuu paremmalta. Ja ryhmä kai on sitä varten perustettukin, että siellä yhteisiä asioita keskustellaan. 

Kummallista ja harmittavaa asiassa on kuitenkin se, että puhumaan tulee naapuri, jonka pesueesta ei ollut tässä jutussa edes kyse. Ja nimenomaa harmittaa, että tämäkin naapuri tuli juttelemaan, kun oli ensin juhlissa kumonnut muutaman juoman. Siitä taisi pieni alkukeskustelun uhmakkuuskin johtua. Emme tiedä ketkä asiaa ovat meidän kuulematta pohtineet, mutta ennemmin itse ottaisin sen kasvotusten keskustelun kuin käytöksestä rivien välistä viestitetyn loukkaantumisen. 

Joskus tuntuu, että olen allerginen ihmisille ja että sisimmässäni asuu jonkin asteinen erakko. Muitakin keskusteluja seuratessa on tullut huomattua, ettemme me ihmiset enää kestä kritiikkiä. Se ei vain ole rakentavaa meille eikä omiin tekemisiin ole toisilla mitään lupaa puuttua. Meidän pitäisi saada elää pumpulissa, jonne kukaan ei tuo huonoja viestejä, ainoastaan hyviä. Kenenkään ei pidä kokea mielipahaa. 

Ehkä asia ei noin kärjistetysti ole, mutta monessa asiassa sitä saa kokea olevansa ulkopuolinen ja väärässä. Lapsettomana minulla ei ole asiaa puuttua lapsiperheiden asioihin (vaikka se omaa elämää koskeekin). Koiraihmisenä käytän koiraani väärässä paikassa tarpeillaan ja niiden jätökset erityisesti keväisin nousee ongelmaksi. Lisäksi väärässä olen maailman menossa, olen tiukkapipoinen hihhuli ja suvaitsematon. Listaa kai voisi jatkaa loputtomiin. 

Mutta juuri kun olin ajatellut, että mikäs tässä nykyisessä paikassa on asustella. Ehdin ajattelemaan, ettei meillä ole kiirettä tästä muuttaa, vaikka omakotitalosta ja rauhallisemmasta asuinympäristöstä olemme haaveilleetkin. Nyt tuntuu taas siltä, että ehkäpä sitä voisi kuitenkin vilkaista myytävien talojen tarjontaa. Mitäpä sitä itseään tai naapureita harmittamaan, kun vaihtoehtojakin ehkä on. Vai jokohan sinne Marsiin on ensimmäinen kuljetus lähdössä?

Huoh.... 

Niskaoteko uupuneesta?

Lukaisin monin ajatuksin Terveystalon Puheenvuoro-palstan kirjoituksen Kuka ottaisi uupunutta niskasta kiinni? Artikkelin on kirjoittanut Annamari Heikkilä, Terveystalon työterveyspsykologi ja filosofian tohtori. 

Heikkilä aloittaa kirjoituksen luettelemalla minullekin tutuksi tulleita faktoja kuten sen, että joka neljäs meistä suomalaisista on työuupunut ja että mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy (jos sitä onnistuisi näin masentuneena saamaan!!). Faktaa on sekin, että lähes puoli miljoonaa syö masennuslääkkeitä. Surullista luettavaa. 

Leukani loksahti kuitenkin auki kun luin Heikkilän omaa näkemystä uupumuksemme syistä. Hän on sitä mieltä, että vaikka sairastumisien takaa löytyy tuhansia eri tarinoita, on yksi syy asenneongelmamme. Nyt kun olen kuukausia tehnyt työtä oman syyllisyydentunteen voittamiseksi, tuntuu pahalta lukea ammattilaisen heittävän syyn takaisin minunkin harteille. 

Heikkilä kertoo meidän suhtautuvan työhön ja omaan itseemme liian vaativasti. Pyrimme mielemme orjapiiskurin voimin tekemään enemmän ja paremmin, toisin sanoen täydellisemmin. Kuvittelemme Heikkilän mukaan myös olevamme juuri niin arvostettuja ja rakastettuja kuin viimeinen työsuorituksemme. Kun täydellistä ei voi saavuttaa, uuvumme. Tuo ajatus on varmasti osittain totta. Minuunkin on sisäänrakennettu suorittaja, joka tekee tekemisestä päästessään. Uuvutan sillä itseäni ehkä täällä kotona, mutta en edelleenkään koe sen olevan niinkään se syy työssä uupumiseeni. 

Kertauksena sen verran, että tein vastaanottotyötä, jossa aikataulu määräytyi joko muun henkilökunnan täyttämän kalenterini tai asiakkaiden netissä itsevaraamiensa aikojen puolesta. Vastaanottoajat olivat toki vakiot, mutta kalenterini ylibuukattiin säännöllisesti, vain kun tulostavoite hiillosti kaikkia. Oma mahdollisuuteni vaikuttaa työtahtiin oli todella vähäinen. Nekin yritykseni, joita kokeilin, eivät onnistuneet. 

Tuosta syystä en ota Heikkilän syytöstä harteilleni, vaikka se toki helpottaisi ammatti-ihmisten työtä. Kun vastuu sairastumisesta heitetään uupuneen harteille, on helpompi puuttua tämän yhden ihmisen pääkoppaan kuin kokonaisen työyhteisön vikoihin. Oman kokemukseni mukaan työterveyshuolto ei paljoakaan puutu työnantajan tekemisiin. Se, kuinka paljon voikaan, on toinen juttu. Mutta viimeisessä kolmikantakeskustelussa esimieheni kertoi työpaikan kiireen vain lisääntyneen ja siksi minun oli turha odottaa ainakaan helpompaa tilannetta siellä. Työterveysläälärin ilmekään ei värähtänyt ja koin olevani tässä asiassa yksin kahta tahoa vastaan.

Onneksi seuraava Heikkilän esittämä syy uupumiseen onkin helpommin luettavaa ja lähempänä omaa kokemustani. Meillä on nimittäin liikaa töitä. Heikkilä kirjoittaa siitä, kuinka ensin stressaannumme, jolloin suorituskykymme ja tuloksellisuutemme kasvaa. Kun sitten stressi jatkuu liian pitkään ja tekemättömät työt kasautuvat, voi siitä vähitellen seurata uupumusta ja masennusta. Kyllä, juuri niin oli itselläni! Se ilmeisesti on työpaikallanikin huomattu, koska poissaoloni aikana minun töitäni on hoitanut kaksi työntekijää. 

Työtehtäviä pitäisi vähentää kun niitä on liikaa ja esimiehen rooli on tässä Heikkilän mukaan ratkaiseva. Näinhän se on, mutta vaikka pidän itseäni jonkin verran optimistina, en usko että se tulee ainakaan omalla työpaikalla suuremmin toimimaan. Esimiesten on ehkä helpompi tuudittautua ajattelemaan, että kyse on vain tuosta uupuneiden asennevammasta. Siksi itse heitän tässä pallon vastuusta työterveyteen tai muille sellaisille tahoille, joilla on mahdollisuus puuttua työnantajien toimintaan. 

Heikkilä summaa kirjoituksessaan todella hyvin omankin kokemukseni työuupumuksesta ja masennuksesta. Se menee näin: "Olivatpa syyt uupumuksen ja masennuksen taustalla mitkä tahansa, inhimilliset kokemukset ovat musertavia. Uupuneen elämä ei tunnu merkitykselliseltä ja elämisen arvoiselta. Tarmo ja toimeliaisuus häviävät, kyky nauttia hiipuu pois. Mieli on jatkuvasti ja säännönmukaisesti alakuloinen. Ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi."

Lopuksi vielä toinen hyvä katkelma Heikkilän kirjoituksesta: "En tunne yhtäkään uupunutta tai masentunutta, joka olisi toipunut ottamalla itseään niskasta kiinni. Mitä vakavampiasteisesta masennuksesta on kysymys, sitä vähemmän tahdonvoimalla on tekemistä sairauden kanssa. Sairastunut ei tarvitse oman sisäisen piiskurinsa rinnalle yhtään ulkoista raipanheiluttajaa. Sen sijaan työkaveri, joka kysyy mitä kuuluu ja jaksaa kuunnella vastauksen on kullanarvoinen. Masentunut ja uupunut tarvitsee hoitoa, mutta myös läheisten ihmisten, ystävien ja työkavereiden tukea ja rakkautta. Oletko sinä työkaveri joka auttaa?"

Tässäpä meille pureskeltavaa näin suomalaisen työn päivänä!