Voinnin mittari

Takaisin linjoilla! Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa. Huomasin itse jo aiemmin, että tästä blogistani näkee sen, missä kunnossa olen. Tai osittain. Kun menee paremmin, en edes tule vilkaisemaan tätä, en koe tarvetta kirjotittaa, enkä edes ajattele blogia. Kun taas menee huonommin, mietin mielessäni kirjoittamista ja mielessäni jo kirjoitan sitä seuraavaa postausta. Niin, arvata saattaa, että notkahdusta on jaksamisessa, koska näpyttelen kirjaimia toisensa perään. 

Työkokeilun viimeiset metrit on edessä. Sitä suunniteltiin jo jatkettavaksikin, koska vointini ei ole sallinut suunnitelman toteuttamista sellaisenaan. Tässä vaiheessa minun pitäisi jo tehdä täyttä viikkoa, mutta päivittäinen töissäolo on itseasiassa nyt lyhyempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Aloin uupumaan uudelleen, joten jalkaa on syytä nostaa polkimelta. 

Terveydellisistä syistä työkokeilua voisi hakea lisääkin. Tarkoitus on kuitenkin kokeilla omaa työkykyä ja tarkoitus olisi sitä vähitellen lisätä täyteen tuntimäärään. Teimme kuitenkin toisenlaisen päätöksen. Työkokeiluni on siltä osin ollut onnistunut, että se  on osoittanut vointini riittävän osa-aikaiseen työhön. Ja onnekseni sellaista on palkkaa vastaan tarjollakin! 

Lisäksi syynä työkokeilu  loppumiseen alkuperäisen suunnitelman mukaan on se, että yrityksessä jossa olen, ei yksinkertaisesti ole tekemistä minulle. Turhaudun kun istun päivästä toiseen tietokoneella, tekemättä mitään järkevää. Välillä siivoan, välillä jutustelen toisten kanssa. Välillä saan jonkun projektin tehtäväksi, mutta kun innoissani senkin teen aika nopeasti, löydän itseni taas naputtelemassa pöytää miettien, millä seuraavaksi päiväni kuluttaisin. 

Työkokeilusta olen kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, kiitollinen. Olen saanut uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä, olen päässyt näkemään ammattini toisenlaista toteuusta lähemmin, johon muuten ei olisi tainnut olla mahdollisuutta. Minusta on lisäksi pidetty hyvää huolta. En joutunut takaisin oravan pyörään, vaan siitä on pidetty huolta, että pidän taukoni ja lähden oikeaan aikaan kotiin. Vaikka työkokeilupaikka on lähes toinen ääripää sille, josta jäin aikanaan pois, on se ollut minulle hyvä. Eikä toistuvat painajaiseni toteutuneetkaan, enkä joutunut keskelle työelämän helvettiä kun jätin turvallisen kotona olon!

Kerroin alkuun, että tämä blogi toimii yhdellä tapaa näköjään vointini mittarina. Rauhallisesta töihin paluusta huolimatta, on oireet nostaneet muutaman viime viikon aikana päätään. Se on toisaalta pelottavaakin, sillä mitä se on kun on siinä oikeassa työelämässä, suorittamassa työtehtäviä, joista on vastuussa työnantajalleen? Aaltoliikkeenä toipuminen tuppaa aina menemään, mutta mikä  on vielä sitä pientä notkahdusta ja mikä sairauden olemassa oloa suuremmissa määrin?

Terapeuttinikin huomasi muutama viikko sitten uupumukseni. Siitä se notkahdus alkoi. Aloin olla väsynyt ja takki tyhjä, siitäkin huolimatta että arjen tahtini oli aika rauhallinen. Jopa olematon terveen näkökulmasta. Seuraavaksi alkoi hengenahdistus palata ja taas iltaisin saatoin sohvalla haukkoa henkeäni. Sitten rytmihäiriöt kertoivat, ettei kyse ole vaan pikkustressistä, nyt piti olla varuillaan. 

Sairausloma tuli selvänä mieleen kun ensimmäisen kerran aikoihin alkoi nukkuminen olla hankalaa. Pyörin ja hyörin ennen nukahtamista ja mieheni mukaan nukuin tosi levottomasti. Saatoin odotella unta pitkään tai herätä yöllä saamatta kovin helposti unta uudelleen. Nekin ajat kun olin unessa, oli uneni niin levottomia, että olin jo siitä väsyksissä aamulla kun kello herätti uuteen päivään. Painajaisetkin palasivat.

Kuluneella viikolla toistui sitten se, josta oikeasti itse ymmärsin, että leikki on kaukana. Muisti pätki pahemmin. Ennen niin helpot asiat muistaa, liukuivat pois mielestä kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä. Alkoi olla kunnoton olo kun huomasin, että alan muuttua siihen suuntaan mitä olin sairauslomallakin, jolloin välillä katsoin hämmentyneenä aterinlaatikkoa ja mietin, millä välineellä ruokaa syödään. Tai kun seisoin suihkun edessä ja mietin, miten saan siitä tulemaan vettä... 

No, onneksi ymmärrän itsekin tilanteen ja hyvä, että terapeuttini huomauttaa heti, kun on aika pysähtyä kuuntelemaan vointia. Osaan oireistakin kun vain tottuu, eikä se normaali terve olotila ole niin selvänä mielessä, on hyvä kun joku muistuttaa niiden olevan oikeasti oireita. Rytmihäiriöt tai univaikeudet eivät kuulu ihmisen elänään, ne ovat oireita. Sen kun osaisin pitää kirkkaana mielessäni!

Nyt tahti hidastuu, vaikka paljon uutta on edessä. Rajaan vapaa-ajalla tekemisiäni, olen vaatimatta itseltäni liikoja (tai yritän) ja annan itselleni aikaa hengähtää. Tuo jos mikä kuulostaa hölmöltä varsinkin sen jälkeen kun kerroin, että osan työkokeiluajasta en ole tehnyt mitään. Mutta on yllättävän raskasta olla. Olen ihminen joka tekee kun sen aika on ja tekemistä on, mutta paikallaan, työvaatteet päällä, on kuin suorittaisi rangaistusta. Ja sekin uuvuttaa. 

Ei aivan vielä

Joku viisas on sanonut, että epätietoisuus on pahinta ja sitä se toden totta on! Vaikken mielestäni aktiivisesti asioita pyörittele päässäni, enkä ole se pahin murehtija, on silti oireita pinnalla merkkinä siitä että päässä pyörii liikaakin asioita. 

Vaikka varsinaista masennusoireistoa ei ole enää niin näkyvänä, sekoittaa stressi mennen tullen. Siihen ei kroppa ole vielä tottunut. Tulevat työkokeilukuviot jännittävät. Tuleeko soittoa vai ei ja jos tulee niin onko suhtautuminen edelleen positiivinen? Jos pääsen niin jaksanko? Yksi paikka minulla on onneksi varmana, mutta ykkösvaihtoehto odotuttaa vielä varmistumistaan. 

Jostain syystä pitkästä aikaa myös anoppi tuli yöllä uniin. Uni oli painajainen, jossa anoppi vei voiton ja onnistui erottamaan mieheni ja minut toisistamme. Jollakin lailla anoppi onnistui unessa saamaan minut syylliseksi kaikkeen ja hänet tilanteen uhriksi. 

Vaikka tässä realityssa elämme ilman asian vatvomista, on anoppiasia kuitenkin vieläkin avoin ja nousee keskusteluun tasaisin väliajoin. Etäisyys tuntuu toimivalta, mutta selvää on että mieheni kaipaa sitä perhettään, joka hänellä joskus oli. Meitä kumpaakin mietityttää sekin, tuleeko tähän koskaan mitään muutosta vai tälläkö mennään. 

Epätietoisuus. Se viheliäinen, joka syö, vaikkei asiat olisikaan mielessä taukoamatta. Vaikka pyrin aina olemaan murehtimatta, tulee sitä silti mietittyä vaihtoehtoja ja ajateltua mikä tilanne on vaikka vuoden päästä. Mutta kaikkeen tarvitaan kaksi, myös tämän sillan rakentamiseen. Jos anoppi pysyy toimettomana, ei taida vaihtoehtoja montaa olla. Mutta surku, erityisesti mieheni kannalta! 

Mielessä on monta muutakin asiaa kuin työkokeilu ja anoppi pyörinyt viime aikoina. Päätimme tutkituttaa, missä vika mahtaa olla kun emme jälkikasvua ole saaneet. Alustavasti kysyttiin jo ajatuksiamme lapsettomuushoidoista. Olen aina ajatellut etten niihin lähtisi, mutta entäpä jos lievimpiä kokeilisikin? Vai haluammeko lapsia? Onko meistä vanhemmiksi? 

Mielessäni on ollut myös ystäväni, jonka sairaus on ottanut askeleen pidemmälle. Vaikka en suostu luopumaan toivosta hänen osaltaan, on tällaiset uutiset pelottavia. Terapianikin on katkolla terapeutin sairausloman vuoksi ja minä mietin hänenkin terveyttään. Ja mitähän vielä... Liikaa ajatuksia pienen ihmisen päässä! 

Peruin tämän päivän menon, koska olisin suoriutunut siitä vain Propralin voimin. Oma järki ei siihen sanonut juuri mitään, mutta mieheni herätti todellisuuteen. Hän muistutti, etten saanut tehdä liian stressaavia tai ahdistavia asioita. Ja totta, nyt olisi aika taas antaa pään rauhassa totutella uusiin asioihin ja valmistautua tuleviin haasteisiin. 

Vielä kun löytyisikin se nappi, jolla voi päättää keskittyvänsä elämään vain tässä hetkessä!

Leikkiä Nukkumatin kanssa ja rahahuolia

Tällä viikolla Nukkumatilla on ehkä ollut tylsää, joten olemme yhdessä leikkineet piilosta. Minä etsin ja Nukkumatti on piilossa. Välillä olen onnistunut tämän hepun löytämään, mutta pian hän on taas kadoksissa. Toisin sanoen, unettomuus on palannut. 

Kerroinkin aiemmin, että olen käynnyt kierroksilla. Olen häärännyt kotona enemmän kuin pitkiin aikoihin ja ruoskinut itseäni jatkamaan. Jopa illalla (tai yöllä) kun en saa heti unen päästä kiinni, mietin josko menisin kuitenkin jatkamaan vielä. Käyn ilmeisesti kierroksilla myös öisin. Näen enemmän unia ja heräilen pitkin yötä. Unta on vaikea saada, mutta nukun kuitenkin jonkin verran. 

Yhdesti nukkumaan mennessä katsoin kelloa 2:22, joka jäi hyvin mieleeni. Viime yönä pyöriessä sängyssä, vilkaisin kelloa, se näytti 3:33. Nukkumatilla on ilmeisesti hauskaa. No, katsoin minä kelloa toisenkin kerran, mutta silloin ei ollut näin hyvin mieleen jäävää aikaa. 

Aamulla unta riitti enemmän. Olen yrittänyt pitää päivärytmin jokseenkin järkevänä ja olen herännyt viimeistään yhdeksältä. Herätysvalo on varmistanut että herään silloin, jos en ole sitten jo aiemmin heräillyt itsekseni tai kun mieheni lähtee töihin. Tänä aamuna laitoin herätyksen pois, koska halusin vain nukkua. Niinpä unta riitti puoli yhteentoista. Silloinkin heräsin siihen, että sade rummutti ikkunaa. Mikähän kumma siinä on, että aamulla on helpompi nukkua kuin illalla? Onko se väsytystaistelun tulosta kun yön pyörimisen ja heräilyn jälkeen lopulta uupuu laittamaan vastaan?

Mitä enemmän on stressiä, sen enemmän on myös unia. Välillä unet ovat todella omituisia ja järjettömiä. Viime öinen ei ollut sieltä omituisemmasta päästä, mutta outo kuitenkin. 

Olin opiskelemassa ja menossa luennolta ruokalaan. Olin uudessa paikassa ja yritin seurata omaa ryhmääni. Jotenkin onnistuin hukkaamaan heidät ja näin enää jonkun tutun ruokaa odottavien ihmisten keskellä. 

Ruoka mukanani istahdin ensimmäiseen pöytään, jossa istui joku tutun näköinen. Kaikki muut olivatkin kuitenkin jo syöneet ja alkoivat lähteä pois. Söin jotain ja yritin taas pysytellä muiden mukana. Jäin taas matkasta. Lähdin yksin kävelemään jonnekin toiseen paikkaan, kotiin tai toiseen yksikköön. Matkalla huomasin, että olen jättänyt laukkuni ruokalaan. Matka on pitkä, mutta käännyn takaisin. Laukkukin löytyy ja matka alkaa uudestaan. 

Ihmiset opiskeluryhmässäni olivat Emmerdale-sarjasta ja heidän mukana yritin pysyä. Tässä lisää töitä valkotakkisille! Seuraan kyllä kyseistä sarjaa, lähinnä saadakseni kerran päivässä sen tunnin ajaksi jotain muuta ajateltavaa. Samalla kun hörpin aamukahvit, on ollut kiva vain istua ja katsella hömppää. Mutta ei ollut ensimmäinen kerta kun nämä hahmot päätyvät uniini. Olisi mukava kuulla, mitä tämä mieleni koukeroista kertoo! 

Ainakin voin lohduttautua, että olenahn minä avohoidossa :) Ehkä sen piikkiin on hyvä laittaa oudot unet ja muutenkin oikkuileva mieli. Unettomuuteen voin itse arvailla syitä viimeaikaisista tapahtumista. Miehen suvun ahdistelu ja taistelu kuntoutustuesta ovat tainneet tehdä tehtävänsä vointiini. Vaikka pääpiirteittäin jaksan enemmän, on oireilua kuitenkin. Aikaisemmin ahdisti henkeä ja rytmihäiriöitäkin oli. Enää ei ole niitä ollut, mutta nyt sen lisäksi että käyn kierroksilla päivät ja häärään vimmalla, nukun levottomasti ja näen noita kahjoja unia. 

Onneksi kaikki asiat eivät kuitenkaan tapahdu samana päivänä. Nyt alkaa nimettömien kirjeiden aiheuttama ahdistus laantua. Eilen kuitenkin sain postia koskien kuntoutustukihakemustani. Sitä on yritetty heinäkuusta asti saada. Nyt eläkevakuutusyhtiö ilmoitti saaneensa käsiteltäväksi lääkärin lausunnon, muttei näe sen muuttavan aiempaa päätöstä. Vointini katsotaan sen mukaan jopa parantuneen entisestä. Työttömyyspäivärahan saantikin on viivästynyt ja odottelen nyt neljättä kuukautta rahaa jostain. Onneksi tuli veronpalautukset! Niillä pärjätään taas muutama viikko...