Vuosi sairaana on opettanut, kuinka vaikeaa maassamme on sairastaa. Tiedän, että tilanteeni on moneen muuhun nähden ehkä hyväkin. Vaatii kuitenkin paljon saada oikeutta ja ymmärrystä. Ankea totuus on lyönyt vasten kasvoja useasti, eilen viimeksi.
Sairauspäivärahapäivät kuluivat loppuun elokuussa. Kuntoutustukea haettiin ja vieläpä annettiin ymmärtää sen olevan läpihuutojuttu. Julkisen puolen kuntoutusohjaaja avusti lomakkeen täyttämisessä. "Laita vaikka tuohon kohtaan näin..." ja minä laitoin. Lopputuloksena hakemukseni hylkääminen viikkoa ennen kuin sairauspäivärahapäivät loppuivat.
Jälkeenpäin kun luin julkisen puolen psykiatrin kirjoittaman lausunnon minusta, oli syykin hylkäämiselle aika selvä. Lausunto antoi aika positiivisen kuvan minusta. Ei siis ihme ettei kuntoutustukea tullut. Romahdin.
Hyvän ystävän avustuksella sain tehtyä listan, mitä minun oli seuraavaksi tehtävä. Varasin ajat työterveyslääkärille ja psykiatrille saadakseni uudet lausunnot tilanteestani. Kirjoitin oman valitukseni. Pyysin psykoterapeutiltanikin lausunnon.
Valituksen laatimiseen minulta meni lopulta kuukausi. En jaksanut edes aloittaa. Vaikka vointini olikin huono, ei taistelutahtoni sammunut. Tämä oli pakko saada eteenpäin!
Nyt jo ymmärsin, ettei taistelu toimeentulosta ollut helppoa. Samalla kun yritin vakuuttaa eri tahot voinnistani, piti minun vakuuttaa myös itseni. Ymmärsin etten vielä ole valmis työelämään, joten tein mitä piti. Varauduin odottamaan kauemmin vastausta kuntoutustukipäätöksestäni, mutta se tulikin eilen. Hylättynä.. Minun ei katsota olevan kunnossa, joka oikeuttaisi kuntoutustukeen. Asia etenee nyt seuraavaan asteeseen ja käsittelyaika on noin viisi kuukautta...
Olen tämän vuorokauden pysynyt yllättävän tyynenä. En romahtanut kuten edellisellä kerralla. Ehkä siksi, että nyt tiesin hylkäämisen olevan vaihtoehtokin. Päässä on kuitenkin pyörinyt paljon ajatuksia. Välillä tuntuu, että sekoitan itseni niillä. Toisaalta yritän paeta kaikkia ajatuksia jonnekin.
Eniten olen kuitenkin miettinyt sitä, että olenko sittenkin työkunnossa. Voisinko tehdä jotain työtä? Omaani? Ajatus entiseen työpaikkan palaamisesta ahdistaa niin, että alan vain hätäisemmin miettimään muita vaihtoehtoja. Uuden ammatin tai työn keksiminen on kuitenkin vaikeaa. Liian vaikeaa. En yksinkertaisesti keksi ammattia itselleni, enkä paikkaa josta voisin kysyä minulle sopivaa työtä.
Tuntuu pahalta ajatella, etten ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Toisaalta en näytä olevan tarpeeksi huonossakaan. Olen jäänyt johonkin siltä väliltä. Saako tuota kuntoutustukea vain jos jaksaa taistella kerta toisensa jälkeen? Tässäkin kunnossa, missä itse olen?
