Voinnin mittari

Takaisin linjoilla! Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa. Huomasin itse jo aiemmin, että tästä blogistani näkee sen, missä kunnossa olen. Tai osittain. Kun menee paremmin, en edes tule vilkaisemaan tätä, en koe tarvetta kirjotittaa, enkä edes ajattele blogia. Kun taas menee huonommin, mietin mielessäni kirjoittamista ja mielessäni jo kirjoitan sitä seuraavaa postausta. Niin, arvata saattaa, että notkahdusta on jaksamisessa, koska näpyttelen kirjaimia toisensa perään. 

Työkokeilun viimeiset metrit on edessä. Sitä suunniteltiin jo jatkettavaksikin, koska vointini ei ole sallinut suunnitelman toteuttamista sellaisenaan. Tässä vaiheessa minun pitäisi jo tehdä täyttä viikkoa, mutta päivittäinen töissäolo on itseasiassa nyt lyhyempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Aloin uupumaan uudelleen, joten jalkaa on syytä nostaa polkimelta. 

Terveydellisistä syistä työkokeilua voisi hakea lisääkin. Tarkoitus on kuitenkin kokeilla omaa työkykyä ja tarkoitus olisi sitä vähitellen lisätä täyteen tuntimäärään. Teimme kuitenkin toisenlaisen päätöksen. Työkokeiluni on siltä osin ollut onnistunut, että se  on osoittanut vointini riittävän osa-aikaiseen työhön. Ja onnekseni sellaista on palkkaa vastaan tarjollakin! 

Lisäksi syynä työkokeilu  loppumiseen alkuperäisen suunnitelman mukaan on se, että yrityksessä jossa olen, ei yksinkertaisesti ole tekemistä minulle. Turhaudun kun istun päivästä toiseen tietokoneella, tekemättä mitään järkevää. Välillä siivoan, välillä jutustelen toisten kanssa. Välillä saan jonkun projektin tehtäväksi, mutta kun innoissani senkin teen aika nopeasti, löydän itseni taas naputtelemassa pöytää miettien, millä seuraavaksi päiväni kuluttaisin. 

Työkokeilusta olen kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, kiitollinen. Olen saanut uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä, olen päässyt näkemään ammattini toisenlaista toteuusta lähemmin, johon muuten ei olisi tainnut olla mahdollisuutta. Minusta on lisäksi pidetty hyvää huolta. En joutunut takaisin oravan pyörään, vaan siitä on pidetty huolta, että pidän taukoni ja lähden oikeaan aikaan kotiin. Vaikka työkokeilupaikka on lähes toinen ääripää sille, josta jäin aikanaan pois, on se ollut minulle hyvä. Eikä toistuvat painajaiseni toteutuneetkaan, enkä joutunut keskelle työelämän helvettiä kun jätin turvallisen kotona olon!

Kerroin alkuun, että tämä blogi toimii yhdellä tapaa näköjään vointini mittarina. Rauhallisesta töihin paluusta huolimatta, on oireet nostaneet muutaman viime viikon aikana päätään. Se on toisaalta pelottavaakin, sillä mitä se on kun on siinä oikeassa työelämässä, suorittamassa työtehtäviä, joista on vastuussa työnantajalleen? Aaltoliikkeenä toipuminen tuppaa aina menemään, mutta mikä  on vielä sitä pientä notkahdusta ja mikä sairauden olemassa oloa suuremmissa määrin?

Terapeuttinikin huomasi muutama viikko sitten uupumukseni. Siitä se notkahdus alkoi. Aloin olla väsynyt ja takki tyhjä, siitäkin huolimatta että arjen tahtini oli aika rauhallinen. Jopa olematon terveen näkökulmasta. Seuraavaksi alkoi hengenahdistus palata ja taas iltaisin saatoin sohvalla haukkoa henkeäni. Sitten rytmihäiriöt kertoivat, ettei kyse ole vaan pikkustressistä, nyt piti olla varuillaan. 

Sairausloma tuli selvänä mieleen kun ensimmäisen kerran aikoihin alkoi nukkuminen olla hankalaa. Pyörin ja hyörin ennen nukahtamista ja mieheni mukaan nukuin tosi levottomasti. Saatoin odotella unta pitkään tai herätä yöllä saamatta kovin helposti unta uudelleen. Nekin ajat kun olin unessa, oli uneni niin levottomia, että olin jo siitä väsyksissä aamulla kun kello herätti uuteen päivään. Painajaisetkin palasivat.

Kuluneella viikolla toistui sitten se, josta oikeasti itse ymmärsin, että leikki on kaukana. Muisti pätki pahemmin. Ennen niin helpot asiat muistaa, liukuivat pois mielestä kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä. Alkoi olla kunnoton olo kun huomasin, että alan muuttua siihen suuntaan mitä olin sairauslomallakin, jolloin välillä katsoin hämmentyneenä aterinlaatikkoa ja mietin, millä välineellä ruokaa syödään. Tai kun seisoin suihkun edessä ja mietin, miten saan siitä tulemaan vettä... 

No, onneksi ymmärrän itsekin tilanteen ja hyvä, että terapeuttini huomauttaa heti, kun on aika pysähtyä kuuntelemaan vointia. Osaan oireistakin kun vain tottuu, eikä se normaali terve olotila ole niin selvänä mielessä, on hyvä kun joku muistuttaa niiden olevan oikeasti oireita. Rytmihäiriöt tai univaikeudet eivät kuulu ihmisen elänään, ne ovat oireita. Sen kun osaisin pitää kirkkaana mielessäni!

Nyt tahti hidastuu, vaikka paljon uutta on edessä. Rajaan vapaa-ajalla tekemisiäni, olen vaatimatta itseltäni liikoja (tai yritän) ja annan itselleni aikaa hengähtää. Tuo jos mikä kuulostaa hölmöltä varsinkin sen jälkeen kun kerroin, että osan työkokeiluajasta en ole tehnyt mitään. Mutta on yllättävän raskasta olla. Olen ihminen joka tekee kun sen aika on ja tekemistä on, mutta paikallaan, työvaatteet päällä, on kuin suorittaisi rangaistusta. Ja sekin uuvuttaa. 

Vieroitusoireiden viemänä

Nyt on takana puolisentoista viikkoa pienemmällä lääkeannoksella. Aika nopeasti alkoi pää tuntua jo vähän selvemmältä eikä enää niin tokkuraiselta kuin aina ennen. Väsymyskin, joka ensimmäisten päivien aikana tuli, alkaa pikkuhiljaa muuttua takaisin siihen tuttuun. Eli väsyttää, mutta ei niin paljoa että päiväunille menisin. 

Jokapäiväinen oksetus ja huonovointisuuskin alkaa onneksi loppumaan. Tai ainakin siinä on jonkinlaista paussia meneillään. Välillä tasapaino heittää, huimaa ja saan tämän tyyppisille lääkkeille ominaisia sykäyksiä, lievempiä kuitenkin kuin sähköiskut. 

Enpä tiedä, onko mielialani muuttunut mihinkään, mutta olen tyytyväinen jo sen pöpperöisyyden vähenemiseen. Ja jaksan mennä läpi nämä päivät ilman halua ottaa lisää nappia paketista, koska olen nyt niin motivoitunut pääsemään lääkkeistä joskus eroon. Mielessäni jo ajattelen loppukesää tai syksyä, jolloin voisin ehkäpä alkaa miettimään lääkkeestä luopumista kokonaan. Mutta sen aika ei ole vielä, tässäkin asiassa otetaan se yksi askel kerrallaan. 

Seuraava tavoitteena vuorokausirytmiäni korjattua. Viime viikolla parina yönä uni tuli vasta puoli kolmen ja puoli neljän maissa. Aamulla kuitenkin heräilin tuttuun aikaan kun mieheni teki lähtöä töihin. Nyt pääsen jo unten maille ennen yhtä, jopa heti puolen yön jälkeen. Eli muutos on ainakin oikeaan!

Sen olen huomannut moneen otteeseen, että tämä sairaan ihmisen elämä on aika hidasta. Asioihin kun paneutuu yksi kerrallaan (enempään ei oikein kykene), tapahtuu muutoksetkin hyvin hitaasti. Tässä vaiheessa sairauslomaa siihen kuitenkin on jo tottunut. Ja niin kauan onkin hyvä, kun suunta on oikea. 

Masentava masennus

Monien muiden tietämieni sairauksien lisäksi, masennus on nykyisin yksi niistä, joita en toivoisi edes vihamiehelleni. Vaikka nyt voin itsekin huomata joitain merkkejä toipumisestani, on masennus silti tiukasti minussa. Kuinka tiukasti ja saadaanko se joskus irroittamaan otteensa? Se jää nähtäväksi.

Voimia ei vain ole eikä niitä tunnu mistään löytyvänkään. Ruokavalioremontin jälkeen voisi luulla, että vireystila kohenisi. Niin ainakin monelle käy, minulle ei. Samoin lisääntyneen liikunnan voisi luulla vaikuttavan. Sitä jopa suositellaan kaikille jaksamista parantamaan. Mutta ei, ei vaikutusta. Suoraan sanottuna mikään ei tunnu missään. Toki viidellä kilolla keventynyt kroppa antaa hieman syytä tyytyväisyyteen, mutta vain hieman. 

Nyt vain kaipaisin sitä, että voisin tuntea tunteita, joita ennen tunsin ja jaksaa. Ennen kaikkea haluaisin jaksaa niinkuin ennen ja löytää sen kultaisen keskitien. Koska vielä on ne energisemmät päivät, jolloin painan eteenpäin melkein kykenemättä lopettamaan. Niinä päivinä imaisen kerralla energiavarastoni tyhjäksi ja niitä lataillaan sitten parikin päivää, joskus enemmänkin. Tämä tuli nähtyä näiden muutaman päivän aikana. Onko syynä sitten masennus itse, se yhdistettynä vaativaan persoonaan, lääkkeen aiheuttamaa vai kenties hormonien heittelyä? 

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukkumatti taisi kiiruhtaa ohitseni. Mieheni nukahti puolilta öin ja siinä tasaista tuhinaa kuunnellen olin hereillä vielä kolmelta. Seuraavana aamuna, yhden heräämisen jälkeen, heräilin kahdeksan maissa. Tiedossa oli suureen peräkonttikirppistapahtumaan meno, mutta onneksi ei sentään myymään.

Kirppistori kierrettiin, kävimme syömässä ja suuntasimme kotiin. Siinä kohtaa alkoi väsymys painaa, mutta sisäisen piiskurin voimin sain itseeni vauhtia. Sitä vauhtia ei meinannutkaan saada pysähtymään. Touhusin niin sisällä kuin pihalla, jopa illalla sänkyyn mennessä matkalla järjestelin kaikkea mitä vain huomasin. Sain piiskurin kuitenkin hiljenemään ja vedin peiton korviin. 

Tässä sitten tuon ekstratehokkaan hetken jälkeen on muisti takkuillut ja voimat olleet vähissä. Aamupäivien menojen jälkeen en ole loppupäivinä jaksanut tehdä mitään. En ole edes saanut ruokaa eteeni. 

Reilun viikon päästä onkin sitten aika psykiatrille. Tällä kertaa odotan sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olen jo täysin motivoitunut irrottautumaan lääkityksestä ja näkemään mitä se tuo tullessaan. Haluan näiden kaikkien kuukausien jälkeen kohdata masennukseni ilman lääkeaineita. Haluan nähdä mitä se sitten on. Jollain tapaa nimittäin luulen, ettei tämä tästä paljoa huonommaksikaan voi mennä. Tai ainakin ne pohjamudat on jo aiemmin nähty, joten nekään eivät pelota. 

Katsotaan siis, mitä tuleva tuo. Juuri nyt minua masentaa masennukseni ja nämä vuodet ja kuukaudet, joita olen se mukanani rämpinyt. Olenko tehnyt itse jotain, mikä on tämän kaiken saanut aikaan? Olisiko asiat toisin, jos olisin oireisiini reagoinut ajoissa? Pääsenkö tästä vielä joskus eroon?

Yöllistä pohdintaa

Tietokoneen kello näyttää tasan 2:00. On yö ja pitkästä aikaa seuraan, kuinka öiset minuutit matelevat. Olen valvonut nyt tunnin, yrittäen välillä vain vetää peiton korville ja jatkaa unta, siinä onnistumatta. Nyt yritän löytää unihiekkani tekemällä muuta, vaikka tämän sinisen valon katselu ei taida siinä paljoa auttaa. 

Unettomuus on tuttua. Siitä tuli liiankin tuttua viimeksi ennen joulua ja pahimmillaan se oli noin vuosi sitten. Noina kumpanakin hetkenä tilanne ei ollut kovin hyvä, alkuun masennus nosti päätään kunnolla ja vei vointini kaikin puolin huonoksi. Toisella kertaa anoppi ja hänen aiheuttamansa ongelmat olivat valvottamassa. 

Nyt kuitenkin tilanne on eri. Nyt pitäis olla kaikki aika hyvällä mallilla. Tämän viikon psykiatrikäynnillä selvisi masennukseni lieventyneen (vihdoin!) ja diagnoosini muutettiin vaikeasta masennuksesta lievän ja keskivaikean välille. Vaativuudesta ei tällä kertaa ollut puhetta, mutta terapeuttini mietti aiemmin, saisinkohan enää tuota diagnoosia kun olin onnistuneesti sen kanssa tehnyt työtä ja saanut sitä kitkettyä pois. Lääkärikäynnillä oli puhetta ensi kertaa 1,5 vuoteen myös lääkityksen purkamisesta! Se tosin toteutetaan kun tilanne on tarpeeksi vakaa, mutta jo tuosta puhuminen sai minussa helpotuksen tunteen aikaiseksi. Lisäksi sain tiedon, että pitkän odottelun jälkeen, ansiosidonnainen päivärahahakemukseni on hyväksytty ja saan rahan tililleni jo torstaina, siis tänään! 

Jännitin käyntiäni psykiatrilla, vaikka hänen kanssa asiat ovat hoituneet aina tosi hyvin. Hänelle minun ei ole koskaan tarvinnut selittää sen enempää oireitani tai ajatuksiani, hän on ymmärtänyt aina heti. On tuntunut, että hän lukee minua kuin avointa kirjaa, eikä vastaanotolle menon tsemppauskaan ole hämännyt. Psykiatri ymmärsi myös jännitykseni, sillä käytiinhän vastaanotolla läpi tilannettani ja tulevaa, joka yhä edelleen on pelkkää kysymysmerkkiä. 

Lääkäri sanoikin tyytyväisen kuuloisena, että vointini vaikuttaa aika hyvältä siitäkin huolimatta, että meneillään on ollut paljon suuria asioita ja epävarmuutta niin toimeentulon kuin tulevaisuuteni osalta. Ja minun kaltaiselle ihmiselle, joka on rakentunut järjestykselle, leijuminen epävarmuudessa ei ole mitenkään suotuisa olotila. Voin siis ilmeisesti onnitella itseäni? Ehkä. 

Mutta alanko nyt kärsiä unettomuudesta myös hyvien uutisten kohdalla? Pitääkö elämän olla tasaisen vaikeaa, jotta nukun? Onko hyvät uutiset niin harvinaisia, että käyn kierroksilla siksi? Vai mikä saa pääni täyteen ajatuksia juuri kun voisin hetkeksi huokaista? Joinko kenties iltapäiväkahvin liian myöhään?

Niin, ihmismieli on outo. Sen kiemurat ja temput ovat välillä tällaisen tavistallaajan selittämättömissä. Mutta ikuisena pessimistinä tai realistina osasin toisaalta odottaa jotain muutakin kuin hyvää. Viiemiset 2-3 viikkoa ovat olleet ihmeen hyviä, joten se takapakki oli tiedossa. Tämä kai sitä sitten on. 

Kello näyttää nyt 2:18. Tässäkin sain hetkisen kulutettua, mutta ehkäpä kokeilen, jos uni tulisi. Hyvää yötä ja huomenta siis kaikille!

Kivun piinaama

Läppärin kello näyttää nyt tasan 3:50. Yö etenee tässä sohvalla unta odotellessa. Heräsin aamulla kurkkukipuun, joka on ollut seurana koko päivän. Silloin jo huomasin, että myös niskani on kipeä. Lapaluun vierestä kipu onkin päivän aikana säteillyt milloin päähän ja milloin käteen. Se ei kuitenkaan hellitä, ei millään konstilla...

Voltaren-tuubi alkaa olla jo lähes tyhjä ja kipulääkkeitä olen ottanut jo muutaman. Kauratyynyn olen lämmittänyt useaan otteeseen ja kokeilin myös linimenttivoidetta, kipeän paikan kevyttä hierontaa ja varovaista venyttelyä. Mutta ei, kipu ei hellitä edes hetkeksi. Kylmää en ole uskaltanut kokeilla, koska viime kerralla se vain pahensi kipua. Tämä on tähän asti pahin niska-hartiakipu, joka minulla on koskaan ollut, joten nyt en uskalla testata mitä kylmä tällä kertaa tekisi. 

Se hyvä puoli tässä on, etten ole koko päivänä niinkään kiinnittänyt huomiota kipeään kurkkuun tai menkkakipuihin. Tosin nyt alkaa kurkkukin kipeytyä entisestään, joten saan seuraavaksi koittaa lääkitä sitä. 

Nyt on vähän semmoinen olo, että kun yhdestä vaivasta pääsee niin toista on jo tulossa. No, eihän tässä vuosia tule aivan itsekseen. Toisaalta olen päässyt helpolla, koska töissä ollessa sairastin kaikki liikkeellä olevat taudit. Tämä flunssa on ensimmäinen reiluun vuoteen ja se on minulta hurjan hyvin! En edes muista milloin olen näin kauan ollut erossa flunssapöpöistä.

Kaaduin toissapäivänä pakkaslumen peittämällä jäätiköllä. Täräytin pääni ja samalla venäytin ainakin kaulani lihaksia. Ne olivat ainakin eilen kipeät jopa puhuessa. Sitä en tiedä mahtoiko jotain semmoistakin sattua, joka voisi nyt olla niskaoireiden takana. Mutta olipa miten oli, kipeä se on ja tekee nukkumisesta tällä hetkellä erittäin vaikeaa,

Nyt alkaa uni voittamaan ja kokeilen josko vaikka tänä yönä hetkeksi torkahtaisin. Ensin nappaan vain kurkkuun jotain kipua lieventämään ja sen jälkeen kokeilen jos niskakin alkaa hellittää.

Naura!

Kahden viime yön unet ovat olleet paremmat kuin sitä edeltäneet. Se on mukava, mutta vieläkin heräilen yöllä vain toteamaan, että on yö. Sinänsä ei hätää kun ei ole syytä päivisin tsempata. Saan olla oma väsynyt itseni. Kaipaan kuitenkin sitä tunnetta kun unettomuutta ei ollut. 

Törmäsin tuohon yllä olevaan ajatukseen ja se sopi tähän aiheeseen hyvin. Tuommoinen mustempi huumori uppoaa minuun. Muutenkin huumori yksi niistä keinoista, jolla porskutan läpi tämän kaiken. Terapeuttikin, jolla mieheni kanssa yhdessä kävimme, sanoi että se jos mikä on kohdallamme hyvin. Osaamme nauraa. 

Nauraminen tekee todella hyvää. Sitä ei liiaksi asti ole tässä sairausloman aikana päässyt kokemaan, mutta nekin kerrat kun on, on se ollut helpottava kokemus. Jos siis pännii, eikä elämä ota sujuakseen, kokeile löytää aihetta nauruun! Jos sitä ei löydy omasta arjesta, uppoudu nettiin ja katso vaikka videopätkiä sinuun uppoavista aiheista. Mitä vain, joka saa sinut edes vähän hymähtämään. Se ei vie pois ongelmaa, mutta tuo helpotuksen edes pieneksi hetkeksi. 

Leikkiä Nukkumatin kanssa ja rahahuolia

Tällä viikolla Nukkumatilla on ehkä ollut tylsää, joten olemme yhdessä leikkineet piilosta. Minä etsin ja Nukkumatti on piilossa. Välillä olen onnistunut tämän hepun löytämään, mutta pian hän on taas kadoksissa. Toisin sanoen, unettomuus on palannut. 

Kerroinkin aiemmin, että olen käynnyt kierroksilla. Olen häärännyt kotona enemmän kuin pitkiin aikoihin ja ruoskinut itseäni jatkamaan. Jopa illalla (tai yöllä) kun en saa heti unen päästä kiinni, mietin josko menisin kuitenkin jatkamaan vielä. Käyn ilmeisesti kierroksilla myös öisin. Näen enemmän unia ja heräilen pitkin yötä. Unta on vaikea saada, mutta nukun kuitenkin jonkin verran. 

Yhdesti nukkumaan mennessä katsoin kelloa 2:22, joka jäi hyvin mieleeni. Viime yönä pyöriessä sängyssä, vilkaisin kelloa, se näytti 3:33. Nukkumatilla on ilmeisesti hauskaa. No, katsoin minä kelloa toisenkin kerran, mutta silloin ei ollut näin hyvin mieleen jäävää aikaa. 

Aamulla unta riitti enemmän. Olen yrittänyt pitää päivärytmin jokseenkin järkevänä ja olen herännyt viimeistään yhdeksältä. Herätysvalo on varmistanut että herään silloin, jos en ole sitten jo aiemmin heräillyt itsekseni tai kun mieheni lähtee töihin. Tänä aamuna laitoin herätyksen pois, koska halusin vain nukkua. Niinpä unta riitti puoli yhteentoista. Silloinkin heräsin siihen, että sade rummutti ikkunaa. Mikähän kumma siinä on, että aamulla on helpompi nukkua kuin illalla? Onko se väsytystaistelun tulosta kun yön pyörimisen ja heräilyn jälkeen lopulta uupuu laittamaan vastaan?

Mitä enemmän on stressiä, sen enemmän on myös unia. Välillä unet ovat todella omituisia ja järjettömiä. Viime öinen ei ollut sieltä omituisemmasta päästä, mutta outo kuitenkin. 

Olin opiskelemassa ja menossa luennolta ruokalaan. Olin uudessa paikassa ja yritin seurata omaa ryhmääni. Jotenkin onnistuin hukkaamaan heidät ja näin enää jonkun tutun ruokaa odottavien ihmisten keskellä. 

Ruoka mukanani istahdin ensimmäiseen pöytään, jossa istui joku tutun näköinen. Kaikki muut olivatkin kuitenkin jo syöneet ja alkoivat lähteä pois. Söin jotain ja yritin taas pysytellä muiden mukana. Jäin taas matkasta. Lähdin yksin kävelemään jonnekin toiseen paikkaan, kotiin tai toiseen yksikköön. Matkalla huomasin, että olen jättänyt laukkuni ruokalaan. Matka on pitkä, mutta käännyn takaisin. Laukkukin löytyy ja matka alkaa uudestaan. 

Ihmiset opiskeluryhmässäni olivat Emmerdale-sarjasta ja heidän mukana yritin pysyä. Tässä lisää töitä valkotakkisille! Seuraan kyllä kyseistä sarjaa, lähinnä saadakseni kerran päivässä sen tunnin ajaksi jotain muuta ajateltavaa. Samalla kun hörpin aamukahvit, on ollut kiva vain istua ja katsella hömppää. Mutta ei ollut ensimmäinen kerta kun nämä hahmot päätyvät uniini. Olisi mukava kuulla, mitä tämä mieleni koukeroista kertoo! 

Ainakin voin lohduttautua, että olenahn minä avohoidossa :) Ehkä sen piikkiin on hyvä laittaa oudot unet ja muutenkin oikkuileva mieli. Unettomuuteen voin itse arvailla syitä viimeaikaisista tapahtumista. Miehen suvun ahdistelu ja taistelu kuntoutustuesta ovat tainneet tehdä tehtävänsä vointiini. Vaikka pääpiirteittäin jaksan enemmän, on oireilua kuitenkin. Aikaisemmin ahdisti henkeä ja rytmihäiriöitäkin oli. Enää ei ole niitä ollut, mutta nyt sen lisäksi että käyn kierroksilla päivät ja häärään vimmalla, nukun levottomasti ja näen noita kahjoja unia. 

Onneksi kaikki asiat eivät kuitenkaan tapahdu samana päivänä. Nyt alkaa nimettömien kirjeiden aiheuttama ahdistus laantua. Eilen kuitenkin sain postia koskien kuntoutustukihakemustani. Sitä on yritetty heinäkuusta asti saada. Nyt eläkevakuutusyhtiö ilmoitti saaneensa käsiteltäväksi lääkärin lausunnon, muttei näe sen muuttavan aiempaa päätöstä. Vointini katsotaan sen mukaan jopa parantuneen entisestä. Työttömyyspäivärahan saantikin on viivästynyt ja odottelen nyt neljättä kuukautta rahaa jostain. Onneksi tuli veronpalautukset! Niillä pärjätään taas muutama viikko...