Nyt on takana puolisentoista viikkoa pienemmällä lääkeannoksella. Aika nopeasti alkoi pää tuntua jo vähän selvemmältä eikä enää niin tokkuraiselta kuin aina ennen. Väsymyskin, joka ensimmäisten päivien aikana tuli, alkaa pikkuhiljaa muuttua takaisin siihen tuttuun. Eli väsyttää, mutta ei niin paljoa että päiväunille menisin.
Jokapäiväinen oksetus ja huonovointisuuskin alkaa onneksi loppumaan. Tai ainakin siinä on jonkinlaista paussia meneillään. Välillä tasapaino heittää, huimaa ja saan tämän tyyppisille lääkkeille ominaisia sykäyksiä, lievempiä kuitenkin kuin sähköiskut.
Enpä tiedä, onko mielialani muuttunut mihinkään, mutta olen tyytyväinen jo sen pöpperöisyyden vähenemiseen. Ja jaksan mennä läpi nämä päivät ilman halua ottaa lisää nappia paketista, koska olen nyt niin motivoitunut pääsemään lääkkeistä joskus eroon. Mielessäni jo ajattelen loppukesää tai syksyä, jolloin voisin ehkäpä alkaa miettimään lääkkeestä luopumista kokonaan. Mutta sen aika ei ole vielä, tässäkin asiassa otetaan se yksi askel kerrallaan.
Seuraava tavoitteena vuorokausirytmiäni korjattua. Viime viikolla parina yönä uni tuli vasta puoli kolmen ja puoli neljän maissa. Aamulla kuitenkin heräilin tuttuun aikaan kun mieheni teki lähtöä töihin. Nyt pääsen jo unten maille ennen yhtä, jopa heti puolen yön jälkeen. Eli muutos on ainakin oikeaan!
Sen olen huomannut moneen otteeseen, että tämä sairaan ihmisen elämä on aika hidasta. Asioihin kun paneutuu yksi kerrallaan (enempään ei oikein kykene), tapahtuu muutoksetkin hyvin hitaasti. Tässä vaiheessa sairauslomaa siihen kuitenkin on jo tottunut. Ja niin kauan onkin hyvä, kun suunta on oikea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti