Ei aivan vielä

Joku viisas on sanonut, että epätietoisuus on pahinta ja sitä se toden totta on! Vaikken mielestäni aktiivisesti asioita pyörittele päässäni, enkä ole se pahin murehtija, on silti oireita pinnalla merkkinä siitä että päässä pyörii liikaakin asioita. 

Vaikka varsinaista masennusoireistoa ei ole enää niin näkyvänä, sekoittaa stressi mennen tullen. Siihen ei kroppa ole vielä tottunut. Tulevat työkokeilukuviot jännittävät. Tuleeko soittoa vai ei ja jos tulee niin onko suhtautuminen edelleen positiivinen? Jos pääsen niin jaksanko? Yksi paikka minulla on onneksi varmana, mutta ykkösvaihtoehto odotuttaa vielä varmistumistaan. 

Jostain syystä pitkästä aikaa myös anoppi tuli yöllä uniin. Uni oli painajainen, jossa anoppi vei voiton ja onnistui erottamaan mieheni ja minut toisistamme. Jollakin lailla anoppi onnistui unessa saamaan minut syylliseksi kaikkeen ja hänet tilanteen uhriksi. 

Vaikka tässä realityssa elämme ilman asian vatvomista, on anoppiasia kuitenkin vieläkin avoin ja nousee keskusteluun tasaisin väliajoin. Etäisyys tuntuu toimivalta, mutta selvää on että mieheni kaipaa sitä perhettään, joka hänellä joskus oli. Meitä kumpaakin mietityttää sekin, tuleeko tähän koskaan mitään muutosta vai tälläkö mennään. 

Epätietoisuus. Se viheliäinen, joka syö, vaikkei asiat olisikaan mielessä taukoamatta. Vaikka pyrin aina olemaan murehtimatta, tulee sitä silti mietittyä vaihtoehtoja ja ajateltua mikä tilanne on vaikka vuoden päästä. Mutta kaikkeen tarvitaan kaksi, myös tämän sillan rakentamiseen. Jos anoppi pysyy toimettomana, ei taida vaihtoehtoja montaa olla. Mutta surku, erityisesti mieheni kannalta! 

Mielessä on monta muutakin asiaa kuin työkokeilu ja anoppi pyörinyt viime aikoina. Päätimme tutkituttaa, missä vika mahtaa olla kun emme jälkikasvua ole saaneet. Alustavasti kysyttiin jo ajatuksiamme lapsettomuushoidoista. Olen aina ajatellut etten niihin lähtisi, mutta entäpä jos lievimpiä kokeilisikin? Vai haluammeko lapsia? Onko meistä vanhemmiksi? 

Mielessäni on ollut myös ystäväni, jonka sairaus on ottanut askeleen pidemmälle. Vaikka en suostu luopumaan toivosta hänen osaltaan, on tällaiset uutiset pelottavia. Terapianikin on katkolla terapeutin sairausloman vuoksi ja minä mietin hänenkin terveyttään. Ja mitähän vielä... Liikaa ajatuksia pienen ihmisen päässä! 

Peruin tämän päivän menon, koska olisin suoriutunut siitä vain Propralin voimin. Oma järki ei siihen sanonut juuri mitään, mutta mieheni herätti todellisuuteen. Hän muistutti, etten saanut tehdä liian stressaavia tai ahdistavia asioita. Ja totta, nyt olisi aika taas antaa pään rauhassa totutella uusiin asioihin ja valmistautua tuleviin haasteisiin. 

Vielä kun löytyisikin se nappi, jolla voi päättää keskittyvänsä elämään vain tässä hetkessä!

Nyt mennään eikä meinata...

Olen luonteeltani aika utelias, avoin uusille asioille ja helppo uhri yllytyksille. Tuohon kun lisää vielä pienen ripauksen kilpailuviettiä, on yllytyshulluus hyvin paketissa. Ja nyt taas mennään kohti tuntematonta, vaativa persoonallisuus tietenkin piiskurina!

Viimeksi kirjoitinkin jumittavasta ongelmastani, niistä kroppaani kertyneistä läskeistä. No, nyt siskoni innoittamana, päätin antaa niille häädön ja otin osaa Fitfarmin kuuden viikon superdieettiin. Se alkaa tänään ja se kestää kokonaiset kuusi viikkoa. Sen aikana on mahdollista tipauttaa jopa 10 kiloa. Kuulostaa houkuttelevalta, varsinkin kun kesä lähestyy ja minä taivastelen makkaroita, joita löytyy aivan uusista paikoista kehoani. 

Mutta olen itseasiassa aika peloissani... Nyt vasta todella ymmärrän, että kuulun lohtusyöppöihin ja olen heti päätöksen (ja maksun) jälkeen miettinyt kaikki herkut läpi, joihin ei ole asiaa koskea seuraavien viikkojen aikana. Voin napsia päivän tarvittavat kalorit suklaalla ja muulla herkulla ja jättää terveellisen ruuan pois. Toisaalta se ruuan tekeminen kun on ollut aikamoinen haaste koko sairausloman aikana, niin nyt sitä sitten pitäisi pystyä tekemään.. hui!

Pelottavaa on myös tietyn rytmin ja ohjelman seuraaminen. Tämä on ensimmäinen kerta sairauslomallani kun olen jossain määrin tällaiseen sitoutunut. Aamuheräämiset on jo ajoittunut hyvin klo 8-9 välille, mutta muuten päivä on mennyt hyvin vaihtelevalla rytmillä. Syön kun jaksan tai kun nälkä on tarpeeksi kova. Nyt olisi tarkoitus pitää ruokailussa rytmiä ja syödä vain tarkkaan laaditun ohjelman mukaan. 

Toisaalta suurena motivaationa on painonpudotus. Olen tuskastellut tässä jo viikkoja ja kuukausia läskieni kanssa ja sillä on ollut hurja vaikutus itsetuntooni ja mielialaani. Voi siis olla mahdollista, että tämän jälkeen voisin paremmin myös henkisesti. Niin ainakin toivon! Ja toisaalta, nyt kun joku kertoo, mitä milloinkin syön, on yksi ongelma vähemmän. Ruuan keksiminen kullekin päivälle on nimittäin aikamoista kun nämä voimavarat ovat mitä ovat. Ruokapuolen hoitaminen on ollut ahdistavaa kaikkinensa, joten hyvällä tuurilla tämä projekti helpottaa myös sitä. 

Tämä aamu meni vielä perinteisellä aamupalalla, maustamattomalla jogurtilla ja myslillä, koska vielä en ole täydentänyt kaappiani tarvittavilla ruuilla. Tänään on tarkoitus tehdä ostokset minulle ja miehelleni (joka minua tukeakseen lähtee myös mukaan!) ja sitten show alkakoon! 

Superdieetti alkaa kovin inhottavalla tavalla, nimittäin itsensä kuvaamisella alusvaatteisillaan. Etoo jo valmiiksi nähdä itsensä kaikkine kiloineen edestä, sivulta ja takaa.. Mutta toivon, että jonkin ajan päästä voin verrata peilikuvaa kuviin ja hymyillä saavutuksille. 

Nyt siis vain peukut kohti taivasta ja menoksi!

Uusi vuosi ja uudet mahdollisuudet?

Vuosi on vaihtunut ja raketitkin on ammuttu. Me tosin lähdimme keskelle metsää pakoon sitä pauketta ja räiskyntää, että koiriemme ei tarvitsisi pelätä. Uuden vuoden päivänä mieheni sitten keräsi raketin jäämiä niin automme katolta kuin pihastamme. 

On muuten hassua, miten joku niin mukava kuin uuden vuoden vietto, onkin tullut niin vastenmieliseksi. En enää välitä yhtään raketeista kun katson sylissäni tärisevää pientä eläintä. Eikä rauhallista paikkaa tahdo enää olla lähimailla. Pihamme vieressä on hyvä paikka raketeille, pari vuotta sitten talon molemmin puolin. Jopa sinne metsään kuului pauke ja enemmänkin tuli mieleen sotatantereet tykinlaukauksineen kuin iloinen juhla. 

Vuoden vaihtuessa tulee väkisinkin kerrattua se mennyt. Mennyt vuosi oli meille aika poikkeuksellinen ja itseasiassa se vaikein aiemmista. Takana on ensimmäinen kokonainen kalenterivuosi pois työelämästä, ensimmäinen vuosi syöden reseptilääkkeitä ja ensimmäinen vuosi olematta terve. Paljon on ollut uutta eikä aina niin hyvääkään. 

Tuntuu kuin olisin vuoden ajan ollut kuin lastu laineilla. Olen ajelehtinut vailla päämäärää tai voimia suunnata pientä lastuani jonnekin. Olen vain mennyt mukana ja oikeastaan katsonut elämää sivusta. Ollut ulkopuolinen monessakin asiassa ja katsonut maailmaa omasta kolostani. 

Vaikka takana on raskas vuosi niin on sitä hyvääkin kerrottavaa. Hyvä ystävyys on syventynyt ja olen saanut vierelleni ihmisen, joka jakaa niin ne ylä- kuin alamäet kanssani. Emme voi toistemme vaikeuksia poistaa, mutta olemme voineet sen taakan jakaa ja siten helpottaa taivaltamme. Olen saanut uuden lenkkikaverin ja ihmisen, jolle minun ei tarvitse olla enempää kuin olen, Tuntuu hyvältä kun ei tarvitse suojautua kulisseihin. Viime vuoden jälkeenkin jaksan edelleen uskoa, että tämän tien päässä odottaa jotain parempaa. Se paras on vasta edessä ja siihen haluankin uskoa!

Mutta mitä tuleva vuosi tuo? Toiveikkuus tuo mieleen uusia avonaisia ovia mieleeni ja ajatuksia siitä, mitä vielä tulen elämälläni tekemään. Pelko kuitenkin näyttää todelllisuutta, ehkä mikään ei muutu tulevanakaan vuonna. Entä jos edessä onkin toinen yhtä raskas tai raskaampi vuosi? 

No, päivät etenevät omalla painollaan ja elämä menee eteenpäin. Tavalla tai toisella. Emme onneksi voi elää kuin tämän yhden päivän kerrallaan. Jää siis nähtäväksi mitä edessä on ja hyvä niin. 

Toivotan kaikille blogin lukijoille parempaa uutta vuotta ja kaikkea hyvää! Pidetään liput korkealla!