Voinnin mittari

Takaisin linjoilla! Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa. Huomasin itse jo aiemmin, että tästä blogistani näkee sen, missä kunnossa olen. Tai osittain. Kun menee paremmin, en edes tule vilkaisemaan tätä, en koe tarvetta kirjotittaa, enkä edes ajattele blogia. Kun taas menee huonommin, mietin mielessäni kirjoittamista ja mielessäni jo kirjoitan sitä seuraavaa postausta. Niin, arvata saattaa, että notkahdusta on jaksamisessa, koska näpyttelen kirjaimia toisensa perään. 

Työkokeilun viimeiset metrit on edessä. Sitä suunniteltiin jo jatkettavaksikin, koska vointini ei ole sallinut suunnitelman toteuttamista sellaisenaan. Tässä vaiheessa minun pitäisi jo tehdä täyttä viikkoa, mutta päivittäinen töissäolo on itseasiassa nyt lyhyempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Aloin uupumaan uudelleen, joten jalkaa on syytä nostaa polkimelta. 

Terveydellisistä syistä työkokeilua voisi hakea lisääkin. Tarkoitus on kuitenkin kokeilla omaa työkykyä ja tarkoitus olisi sitä vähitellen lisätä täyteen tuntimäärään. Teimme kuitenkin toisenlaisen päätöksen. Työkokeiluni on siltä osin ollut onnistunut, että se  on osoittanut vointini riittävän osa-aikaiseen työhön. Ja onnekseni sellaista on palkkaa vastaan tarjollakin! 

Lisäksi syynä työkokeilu  loppumiseen alkuperäisen suunnitelman mukaan on se, että yrityksessä jossa olen, ei yksinkertaisesti ole tekemistä minulle. Turhaudun kun istun päivästä toiseen tietokoneella, tekemättä mitään järkevää. Välillä siivoan, välillä jutustelen toisten kanssa. Välillä saan jonkun projektin tehtäväksi, mutta kun innoissani senkin teen aika nopeasti, löydän itseni taas naputtelemassa pöytää miettien, millä seuraavaksi päiväni kuluttaisin. 

Työkokeilusta olen kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, kiitollinen. Olen saanut uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä, olen päässyt näkemään ammattini toisenlaista toteuusta lähemmin, johon muuten ei olisi tainnut olla mahdollisuutta. Minusta on lisäksi pidetty hyvää huolta. En joutunut takaisin oravan pyörään, vaan siitä on pidetty huolta, että pidän taukoni ja lähden oikeaan aikaan kotiin. Vaikka työkokeilupaikka on lähes toinen ääripää sille, josta jäin aikanaan pois, on se ollut minulle hyvä. Eikä toistuvat painajaiseni toteutuneetkaan, enkä joutunut keskelle työelämän helvettiä kun jätin turvallisen kotona olon!

Kerroin alkuun, että tämä blogi toimii yhdellä tapaa näköjään vointini mittarina. Rauhallisesta töihin paluusta huolimatta, on oireet nostaneet muutaman viime viikon aikana päätään. Se on toisaalta pelottavaakin, sillä mitä se on kun on siinä oikeassa työelämässä, suorittamassa työtehtäviä, joista on vastuussa työnantajalleen? Aaltoliikkeenä toipuminen tuppaa aina menemään, mutta mikä  on vielä sitä pientä notkahdusta ja mikä sairauden olemassa oloa suuremmissa määrin?

Terapeuttinikin huomasi muutama viikko sitten uupumukseni. Siitä se notkahdus alkoi. Aloin olla väsynyt ja takki tyhjä, siitäkin huolimatta että arjen tahtini oli aika rauhallinen. Jopa olematon terveen näkökulmasta. Seuraavaksi alkoi hengenahdistus palata ja taas iltaisin saatoin sohvalla haukkoa henkeäni. Sitten rytmihäiriöt kertoivat, ettei kyse ole vaan pikkustressistä, nyt piti olla varuillaan. 

Sairausloma tuli selvänä mieleen kun ensimmäisen kerran aikoihin alkoi nukkuminen olla hankalaa. Pyörin ja hyörin ennen nukahtamista ja mieheni mukaan nukuin tosi levottomasti. Saatoin odotella unta pitkään tai herätä yöllä saamatta kovin helposti unta uudelleen. Nekin ajat kun olin unessa, oli uneni niin levottomia, että olin jo siitä väsyksissä aamulla kun kello herätti uuteen päivään. Painajaisetkin palasivat.

Kuluneella viikolla toistui sitten se, josta oikeasti itse ymmärsin, että leikki on kaukana. Muisti pätki pahemmin. Ennen niin helpot asiat muistaa, liukuivat pois mielestä kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä. Alkoi olla kunnoton olo kun huomasin, että alan muuttua siihen suuntaan mitä olin sairauslomallakin, jolloin välillä katsoin hämmentyneenä aterinlaatikkoa ja mietin, millä välineellä ruokaa syödään. Tai kun seisoin suihkun edessä ja mietin, miten saan siitä tulemaan vettä... 

No, onneksi ymmärrän itsekin tilanteen ja hyvä, että terapeuttini huomauttaa heti, kun on aika pysähtyä kuuntelemaan vointia. Osaan oireistakin kun vain tottuu, eikä se normaali terve olotila ole niin selvänä mielessä, on hyvä kun joku muistuttaa niiden olevan oikeasti oireita. Rytmihäiriöt tai univaikeudet eivät kuulu ihmisen elänään, ne ovat oireita. Sen kun osaisin pitää kirkkaana mielessäni!

Nyt tahti hidastuu, vaikka paljon uutta on edessä. Rajaan vapaa-ajalla tekemisiäni, olen vaatimatta itseltäni liikoja (tai yritän) ja annan itselleni aikaa hengähtää. Tuo jos mikä kuulostaa hölmöltä varsinkin sen jälkeen kun kerroin, että osan työkokeiluajasta en ole tehnyt mitään. Mutta on yllättävän raskasta olla. Olen ihminen joka tekee kun sen aika on ja tekemistä on, mutta paikallaan, työvaatteet päällä, on kuin suorittaisi rangaistusta. Ja sekin uuvuttaa. 

Päivän ajatus

Netissä näkee paljon erilaisia elämän viisauksia ja ajatuksia. Niitä kiertää kuvina Facebookissa ja muutenkin somen ihmeellisessä maailmassa. Olen laittanut niitä talteen, mutta ajattelin jakaa niitä myös täällä. Laitan joskus pelkän ajatuksen ja joskus avaan omia mietteitäni siitä. Muutaman olenkin jakanut täällä.

Tässä ajatus tälle päivälle:

Väittäisinpä, että elämän myllerrykset tekevät joskus paljonkin hyvää. Itse en olisi toivomuslistalle koskaan kerännyt uupumusta, masennusta tai muutakaan viimeisen parin vuoden ajalta kokeemaani. Tänä päivänä kuitenkin kun katson elämääni, tiedän sen olevan parempi kuin se aikaisempi. 

Pari vuotta sitten tuntui, että elämältäni katosi pohja samalla kun tajusin terveyteni heikenneen. Samalla kun masennus veti minua pohjalle, avautui hiljalleen uusia ovia eteeni. Niiden näkeminen vaati tosin kuukausia aikaa, eikä toivoa aina tuntunut olevan. Sitä kuitenkin on, aina. Ja tänään voin nähdä, että kaiken keskellä on se kuuluisa punainen lanka. 

Ehkä kaikella on merkityksensä, vaikeuksillakin!

Lomaako?

Blogi on ollut viime ajat hiljaisuudessa. Miehelläni on nyt lomaa ja samalla myös minä ilmeisesti pyrin lomailemaan. Ehkä jotenkin ajattelin, että voisin ottaa lomaa sairaudesta ja viettää neljä viikkoa kuin kuka tahansa lomalainen. 

Muutaman viikon on vointi ollut aika ok. Enää en välttämättä tiedosta hetkiä ilman oireita, koska niistä on tullut tietyssä määrin niin jokapäiväisiä, mutta mitään pahempaa ei ole ollut. Olemme tehneet lomareissunkin ja yllättävän hyvin jaksoin viikon poissa kotoa. Sitä ennen ja sen jälkeen olen hääräillyt kotona, olen puunannut ja riehunut imurin kanssa. Sain jopa ikkunoita pestyksi, lattiatkin on pesty pitkästä aikaa. Kuitenkin hiljalleen olen alkanut ymmärtää, ettei sairas lomaa pidä. Vaikka sitä lähtisi maailman ääriintai hukuttaisi itsensä askareisiin, on sairaus silti varmasti mukana. Se ei jätä, vaikka välillä jäisi enemmän pinnan alle. 

Aiemmin kovin uskollinen seuralaiseni Masennus on ehkä ymmärtänyt jotain loman päälle eikä se ole ollut kovin aktiivista seuraa. Samoin Uupumus on pysytellyt etäämmällä, onneksi. Vaativuus on taas tainnut ymmärtää tilanteen väärin ja on vieraillut luonani enemmän kuin aikoihin. Olen joutunut aivan tsemppaamaan, että jättäisin siivoilun, koska se on minun vaativuuteni estradi. Koirataloudessa se puuha on välillä yhtä tyhjän kanssa, mutta pysynpä liikkeellä. 

Tänään olisi sitten ollut tarkoitus lähteä vanhempieni luokse toiselle paikkakunnalle. Eilen illalla aloinkin haukkoa henkeäni siihen malliin, että oli kuunneltava järjen ääntä... Sama se mitä haluaa, pää tekee mitä tekee. Itselleni oli suuri pettymys huomata, että pitkästä aikaa sairauteni heittäytyy esteeksi suunnitelmille. Mutta olenhan minä tiennyt, että vaikka vointini on kesän aikana vähän kohentunutkin, ei tie paranemiseen ole vielä päätöksessään. 

Mikä sitten ahdistaa? Sen kun aina tietäisi. Sitä huomaan jännittäväni aina kotoa lähtiessä, että ymmärretäänkö minua. En näytä sairaalta, en kulje raaja paketissa eikä minulta ole vaikkapa hoitojen myötä lähtenyt hiuksia. En tiedä kuuluuko se osaksi masentuneen järjen juoksua, ettei olo ole kovinkaan monesti ymmärretty. Tämä masentuneen järki kuitenkin sanoo, että viime viikkoina on tapahtumaa ollut tarpeeksi, kenties liikaa. Raja tulee siis siinäkin mitä pystyy tekemään, sitä ei vain tiedä koskaan etukäteen. 

Sanoinkin miehelleni, että olisipa ihminen siinä mielessä kuin kännykkä, että kun alkaa akusta loppua virta niin siitä tulee ilmoituksia kunnes pääsee latinkiin tai kunnes lopahtaa täysin. Sen taidon varmasti opin minäkin paremmin terapiassa ja olen onneksi monta asiaa siellä itsestäni ja sairastamisesta oppinutkin. Mutta näillä mennään nyt. 

Katselen ikkunasta vuorottelevaa sadetta ja paistetta, siinä menee loppuviikkoni nyt. Opinpa taas jotain ja ehkä tunnistan taas hieman paremmin uupumuksen jatkossa. 

Ääripäästä toiseen

Tässä sen taas näkee. Kun kaksi päivää jaksan touhuta ja pysyä aikataulussa, seuraa sitä jonkinasteinen kooma. Tiistai oli täynnä ohjelmaa. Ensiksi terapia, jota ennen hinnoittelin kirpparille tuotteita ja siivoilin. Terapiasta salille, jossa personal trainer piiskasi oikein kunnolla. Tosin puskin niinkin tosissani, että jonkin moinen heikotus keskeytti viimeiset liikkeet. Aloin äkisti voimaan todella pahoin ja makasin hetken pukuhuoneen lattialla jalat kohti kattoa. 

No, se olotila meni ohi ja sitten kotiin. Lenkille naapurin kanssa ja syömään. Pikavauhtia ehostus ja lähtö kesäteatteriin yhdessä mieheni kanssa. Hän oli voittanut liput töistä ja tietenkin hyödynsimme tämän mahdollisuuden. Teatterista vielä ajelulle ja syömään, sitten kotiin. 

Seuraavana päivänä aamulla smoothiet meille molemmille ja menoksi. Minä lähdin samalla kuin mieheni koirien kanssa puistoilemaan. Käytiin kahdessakin koirapuistossa ja sitten vein kirpparitavarat myyntiin. Kaupan kautta kotiin ja sitten on vauhti alkanutkin jo hiipua. Illalla sain vielä jotain pientä tehtyä, mutta nyt on jo energiavarastot käytetty tyhjiksi. Hyvät yöunetkaan ei riittänyt lataamaan akkuja. 

Kello on nyt puoli yksi ja olen jo kahdet päiväunet nukkunut. Aika lupaava alku siis tähän päivään. Pyykit odottavat pestyinä koneessa. Yritän tästä sohvalta saada hyvän ponnistuksen, että saisin ne laitettua, mutta sitä ponnistusta olen odotellut jo pari tuntia. Vielä olisi kauppareissu edessä... huoh!

Jos tapana olisi käyttää voimasanoja, olisi nyt se hetki kun päästäisin ne ulos. Mutta mitäpä nekään auttaa, kuulostaa vain rumalta. Tällainen pännii kuitenkin aikalailla! Sitä kun yrittää, yrittää levätä ja yrittää touhuta. Yrittää olla yrittämättäkin, vaan ei auta. Niitä voimia kun ei vain ole eikä niitä pysty itselleen taikomaankaan. 

Vaikka olo lääkkeen vähennyksen jälkeen onkin ollut mukavampi, jaksan vieläkin ihmetellä kuinka vähän vaikutusta on terveemmillä elämän tavoilla. Vaikka kroppa tuntuu voivan paremmin, ei viesti siitä yllä tunnepuolelle mitenkään. Järki vain kertoo, että nyt on parempi. Treenit salilla menevät paremmin. Jaksan enemmän ja suuremmilla painoilla. 

Painokin on lähtenyt laskemaan ja puntari kertoo, että olen kohta 7 kiloa kevyempi. Mutta sekään ei tunnu missään! Toki vähemmän pömpöttävä maha on mukavemman näköinen, mutta senkin kertoo järki. Missä ne tunteet ovat??

Näillä tunnelmilla onkin mukava aloittaa juhannus. Senkin sanoo järki, koska ulos katsoessa tai lämpömittarin lukeman perusteella sekään ei tunnu todelta. Siitä en kuitenkaan syytä omaa sairauttani sentään! :) Mutta kai taas mennään se kuuluisa päivä kerrallaan. Odotetaan hissukseen kuinka ne energiavarastot täyttyvät ja sitten kokeillaan taas mitä jaksetaan. 

Vieroitusoireiden viemänä

Nyt on takana puolisentoista viikkoa pienemmällä lääkeannoksella. Aika nopeasti alkoi pää tuntua jo vähän selvemmältä eikä enää niin tokkuraiselta kuin aina ennen. Väsymyskin, joka ensimmäisten päivien aikana tuli, alkaa pikkuhiljaa muuttua takaisin siihen tuttuun. Eli väsyttää, mutta ei niin paljoa että päiväunille menisin. 

Jokapäiväinen oksetus ja huonovointisuuskin alkaa onneksi loppumaan. Tai ainakin siinä on jonkinlaista paussia meneillään. Välillä tasapaino heittää, huimaa ja saan tämän tyyppisille lääkkeille ominaisia sykäyksiä, lievempiä kuitenkin kuin sähköiskut. 

Enpä tiedä, onko mielialani muuttunut mihinkään, mutta olen tyytyväinen jo sen pöpperöisyyden vähenemiseen. Ja jaksan mennä läpi nämä päivät ilman halua ottaa lisää nappia paketista, koska olen nyt niin motivoitunut pääsemään lääkkeistä joskus eroon. Mielessäni jo ajattelen loppukesää tai syksyä, jolloin voisin ehkäpä alkaa miettimään lääkkeestä luopumista kokonaan. Mutta sen aika ei ole vielä, tässäkin asiassa otetaan se yksi askel kerrallaan. 

Seuraava tavoitteena vuorokausirytmiäni korjattua. Viime viikolla parina yönä uni tuli vasta puoli kolmen ja puoli neljän maissa. Aamulla kuitenkin heräilin tuttuun aikaan kun mieheni teki lähtöä töihin. Nyt pääsen jo unten maille ennen yhtä, jopa heti puolen yön jälkeen. Eli muutos on ainakin oikeaan!

Sen olen huomannut moneen otteeseen, että tämä sairaan ihmisen elämä on aika hidasta. Asioihin kun paneutuu yksi kerrallaan (enempään ei oikein kykene), tapahtuu muutoksetkin hyvin hitaasti. Tässä vaiheessa sairauslomaa siihen kuitenkin on jo tottunut. Ja niin kauan onkin hyvä, kun suunta on oikea. 

Masentava masennus

Monien muiden tietämieni sairauksien lisäksi, masennus on nykyisin yksi niistä, joita en toivoisi edes vihamiehelleni. Vaikka nyt voin itsekin huomata joitain merkkejä toipumisestani, on masennus silti tiukasti minussa. Kuinka tiukasti ja saadaanko se joskus irroittamaan otteensa? Se jää nähtäväksi.

Voimia ei vain ole eikä niitä tunnu mistään löytyvänkään. Ruokavalioremontin jälkeen voisi luulla, että vireystila kohenisi. Niin ainakin monelle käy, minulle ei. Samoin lisääntyneen liikunnan voisi luulla vaikuttavan. Sitä jopa suositellaan kaikille jaksamista parantamaan. Mutta ei, ei vaikutusta. Suoraan sanottuna mikään ei tunnu missään. Toki viidellä kilolla keventynyt kroppa antaa hieman syytä tyytyväisyyteen, mutta vain hieman. 

Nyt vain kaipaisin sitä, että voisin tuntea tunteita, joita ennen tunsin ja jaksaa. Ennen kaikkea haluaisin jaksaa niinkuin ennen ja löytää sen kultaisen keskitien. Koska vielä on ne energisemmät päivät, jolloin painan eteenpäin melkein kykenemättä lopettamaan. Niinä päivinä imaisen kerralla energiavarastoni tyhjäksi ja niitä lataillaan sitten parikin päivää, joskus enemmänkin. Tämä tuli nähtyä näiden muutaman päivän aikana. Onko syynä sitten masennus itse, se yhdistettynä vaativaan persoonaan, lääkkeen aiheuttamaa vai kenties hormonien heittelyä? 

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukkumatti taisi kiiruhtaa ohitseni. Mieheni nukahti puolilta öin ja siinä tasaista tuhinaa kuunnellen olin hereillä vielä kolmelta. Seuraavana aamuna, yhden heräämisen jälkeen, heräilin kahdeksan maissa. Tiedossa oli suureen peräkonttikirppistapahtumaan meno, mutta onneksi ei sentään myymään.

Kirppistori kierrettiin, kävimme syömässä ja suuntasimme kotiin. Siinä kohtaa alkoi väsymys painaa, mutta sisäisen piiskurin voimin sain itseeni vauhtia. Sitä vauhtia ei meinannutkaan saada pysähtymään. Touhusin niin sisällä kuin pihalla, jopa illalla sänkyyn mennessä matkalla järjestelin kaikkea mitä vain huomasin. Sain piiskurin kuitenkin hiljenemään ja vedin peiton korviin. 

Tässä sitten tuon ekstratehokkaan hetken jälkeen on muisti takkuillut ja voimat olleet vähissä. Aamupäivien menojen jälkeen en ole loppupäivinä jaksanut tehdä mitään. En ole edes saanut ruokaa eteeni. 

Reilun viikon päästä onkin sitten aika psykiatrille. Tällä kertaa odotan sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olen jo täysin motivoitunut irrottautumaan lääkityksestä ja näkemään mitä se tuo tullessaan. Haluan näiden kaikkien kuukausien jälkeen kohdata masennukseni ilman lääkeaineita. Haluan nähdä mitä se sitten on. Jollain tapaa nimittäin luulen, ettei tämä tästä paljoa huonommaksikaan voi mennä. Tai ainakin ne pohjamudat on jo aiemmin nähty, joten nekään eivät pelota. 

Katsotaan siis, mitä tuleva tuo. Juuri nyt minua masentaa masennukseni ja nämä vuodet ja kuukaudet, joita olen se mukanani rämpinyt. Olenko tehnyt itse jotain, mikä on tämän kaiken saanut aikaan? Olisiko asiat toisin, jos olisin oireisiini reagoinut ajoissa? Pääsenkö tästä vielä joskus eroon?

Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Niskaoteko uupuneesta?

Lukaisin monin ajatuksin Terveystalon Puheenvuoro-palstan kirjoituksen Kuka ottaisi uupunutta niskasta kiinni? Artikkelin on kirjoittanut Annamari Heikkilä, Terveystalon työterveyspsykologi ja filosofian tohtori. 

Heikkilä aloittaa kirjoituksen luettelemalla minullekin tutuksi tulleita faktoja kuten sen, että joka neljäs meistä suomalaisista on työuupunut ja että mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy (jos sitä onnistuisi näin masentuneena saamaan!!). Faktaa on sekin, että lähes puoli miljoonaa syö masennuslääkkeitä. Surullista luettavaa. 

Leukani loksahti kuitenkin auki kun luin Heikkilän omaa näkemystä uupumuksemme syistä. Hän on sitä mieltä, että vaikka sairastumisien takaa löytyy tuhansia eri tarinoita, on yksi syy asenneongelmamme. Nyt kun olen kuukausia tehnyt työtä oman syyllisyydentunteen voittamiseksi, tuntuu pahalta lukea ammattilaisen heittävän syyn takaisin minunkin harteille. 

Heikkilä kertoo meidän suhtautuvan työhön ja omaan itseemme liian vaativasti. Pyrimme mielemme orjapiiskurin voimin tekemään enemmän ja paremmin, toisin sanoen täydellisemmin. Kuvittelemme Heikkilän mukaan myös olevamme juuri niin arvostettuja ja rakastettuja kuin viimeinen työsuorituksemme. Kun täydellistä ei voi saavuttaa, uuvumme. Tuo ajatus on varmasti osittain totta. Minuunkin on sisäänrakennettu suorittaja, joka tekee tekemisestä päästessään. Uuvutan sillä itseäni ehkä täällä kotona, mutta en edelleenkään koe sen olevan niinkään se syy työssä uupumiseeni. 

Kertauksena sen verran, että tein vastaanottotyötä, jossa aikataulu määräytyi joko muun henkilökunnan täyttämän kalenterini tai asiakkaiden netissä itsevaraamiensa aikojen puolesta. Vastaanottoajat olivat toki vakiot, mutta kalenterini ylibuukattiin säännöllisesti, vain kun tulostavoite hiillosti kaikkia. Oma mahdollisuuteni vaikuttaa työtahtiin oli todella vähäinen. Nekin yritykseni, joita kokeilin, eivät onnistuneet. 

Tuosta syystä en ota Heikkilän syytöstä harteilleni, vaikka se toki helpottaisi ammatti-ihmisten työtä. Kun vastuu sairastumisesta heitetään uupuneen harteille, on helpompi puuttua tämän yhden ihmisen pääkoppaan kuin kokonaisen työyhteisön vikoihin. Oman kokemukseni mukaan työterveyshuolto ei paljoakaan puutu työnantajan tekemisiin. Se, kuinka paljon voikaan, on toinen juttu. Mutta viimeisessä kolmikantakeskustelussa esimieheni kertoi työpaikan kiireen vain lisääntyneen ja siksi minun oli turha odottaa ainakaan helpompaa tilannetta siellä. Työterveysläälärin ilmekään ei värähtänyt ja koin olevani tässä asiassa yksin kahta tahoa vastaan.

Onneksi seuraava Heikkilän esittämä syy uupumiseen onkin helpommin luettavaa ja lähempänä omaa kokemustani. Meillä on nimittäin liikaa töitä. Heikkilä kirjoittaa siitä, kuinka ensin stressaannumme, jolloin suorituskykymme ja tuloksellisuutemme kasvaa. Kun sitten stressi jatkuu liian pitkään ja tekemättömät työt kasautuvat, voi siitä vähitellen seurata uupumusta ja masennusta. Kyllä, juuri niin oli itselläni! Se ilmeisesti on työpaikallanikin huomattu, koska poissaoloni aikana minun töitäni on hoitanut kaksi työntekijää. 

Työtehtäviä pitäisi vähentää kun niitä on liikaa ja esimiehen rooli on tässä Heikkilän mukaan ratkaiseva. Näinhän se on, mutta vaikka pidän itseäni jonkin verran optimistina, en usko että se tulee ainakaan omalla työpaikalla suuremmin toimimaan. Esimiesten on ehkä helpompi tuudittautua ajattelemaan, että kyse on vain tuosta uupuneiden asennevammasta. Siksi itse heitän tässä pallon vastuusta työterveyteen tai muille sellaisille tahoille, joilla on mahdollisuus puuttua työnantajien toimintaan. 

Heikkilä summaa kirjoituksessaan todella hyvin omankin kokemukseni työuupumuksesta ja masennuksesta. Se menee näin: "Olivatpa syyt uupumuksen ja masennuksen taustalla mitkä tahansa, inhimilliset kokemukset ovat musertavia. Uupuneen elämä ei tunnu merkitykselliseltä ja elämisen arvoiselta. Tarmo ja toimeliaisuus häviävät, kyky nauttia hiipuu pois. Mieli on jatkuvasti ja säännönmukaisesti alakuloinen. Ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi."

Lopuksi vielä toinen hyvä katkelma Heikkilän kirjoituksesta: "En tunne yhtäkään uupunutta tai masentunutta, joka olisi toipunut ottamalla itseään niskasta kiinni. Mitä vakavampiasteisesta masennuksesta on kysymys, sitä vähemmän tahdonvoimalla on tekemistä sairauden kanssa. Sairastunut ei tarvitse oman sisäisen piiskurinsa rinnalle yhtään ulkoista raipanheiluttajaa. Sen sijaan työkaveri, joka kysyy mitä kuuluu ja jaksaa kuunnella vastauksen on kullanarvoinen. Masentunut ja uupunut tarvitsee hoitoa, mutta myös läheisten ihmisten, ystävien ja työkavereiden tukea ja rakkautta. Oletko sinä työkaveri joka auttaa?"

Tässäpä meille pureskeltavaa näin suomalaisen työn päivänä!

Pientä piristymistä kolmikannan jälkeen

Tiistaina oli toinen erä kolmikantakeskustelusta. Paikalla oli tällä kertaa minun lisäksi vain lähin esimieheni ja työterveyslääkäri. Ei ylempää tahoa, jolla olisi ollut päätäntävaltaakin tilanteeseeni... Mitä sekin kertoo? Ei varmastikaan siitä, kuinka vakavasti tilanteeni otetaan tai kuinka tärkeä asia on. 

Etukäteen en kokenut paljoakaan stressaavani tuota keskustelua. Olin kuitenkin hurjan uuvuksissa, josta viime kirjoituksessani kerroinkin. Viikko sitten sunnuntaina sain kuitenkin (ilmeisesti pienen paniikin siivittämänä) piristystä ja hääräsin kotonamme aikalailla taukoamatta. Siivosin, järjestelin, tein kaikenlaista, jaksoin tai en. Eli päästin vaativuuden taas määräämään tahtia. 

Maanantaina tilanne oli jo toinen ja uupumus valtasi minut. Illalla jännitystä alkoi jo selvästi olla ja otinkin seuraavaa päivää varten Propralin esille. Vaikka tällä kertaa minua ei vallannutkaan kauhu, kuten ensimmäisen keskustelun lähestyessä, jännitin työnantajatahon kohtaamista. Jännitin sitä, mitä keskustelu tuo tullessaan ja myös sitä, tuleeko mikään muuttumaan. 

Keskustelu meni yllättävän kivuttomasti, vaikka itku pääsikin. Se pääsi, kun puolustin omaa ammattitaitoani ja pidin puoliani. Vaikka epäilin välillä omia sanojanikin, vain koska en ole tottunut kehumaan itseäni, tiesin olevani oikeassa. Olin suoriutunut tehtävistäni hyvin ja hoitanut parhaani mukaan työni. 

Minulle yllätykseksi tuli se, että ennen niin ymmärtäväinen esimieheni, olikin kääntänyt mielipidettään aiemmasta. Tällä kertaa oma tapani tehdä töitä, oma tunnollisuuteni, olikin syy työuupumukseeni. Työnantajan puolelta siihen ei tuntunut olevan syitä eikä syytä ollut myöskään miettiä toisenlaista toimintatapaa. Minun pitäisi vain oppia tekemään työni toisin, tarkemmin sanottuna nopeammin ja tehokkaammin. 

Tämä keskustelu sai mielen maihin, mutta samalla vahvisti pitkään kytenyttä ajatusta siitä, etten voisi palata takaisin. En samoihin tehtäviin. Selvitykseen jäi, voiko työnantajani tarjota muunlaisia tehtäviä. Epäilenpä, että olisi. 

Pari seuraavaa päivää meni taas tuttuun tapaan uuvuksissa. Nukuin nyt jo päikkäreitäkin enkä jaksanut tehdä juuri mitään. En kokenut juurikaan tuntevani mitään erityistä, olin vain aika takki tyhjä. Toki tulevaisuus taas alkoi ahdistamaan, koska horisonttiin ilmestyi taas se sama suuri kysymysmerkki. Mikä minusta tulee? Mitä on sairausloman jälkeen? En tiedä..

No, nyt on olo aika luottavainen. Mistä lie puristankin sen pisaran positiivisuutta mutta uskoisin, että jokin ratkaisu vielä löytyy. Nyt on vain keskityttävä toipumiseen ja elämiseen se yksi ainoa päivä kerrallaan. Olo on jopa virkeämpi taas, jaksan puuhastella ja päiväunetkin on jäänyt nukkumatta taas. Vaikka mistään en kykenekään nauttimaan tai ilosta hihkumaan, on joku osa minusta iloinen siitä, että uupumus on edes vähän vähemmässä roolissa arjessani. Se katala takertuja kun imee voimat ja tekee elämästä raskasta. 

Mutta tämä pirteämpi minä aloitti jopa kuntosalitreenin personal trainerin opastuksella. En tiedä kuinka olen onnistunutkaan järjestämään itseni salille ja jopa ohjattuun treeniin, mutta joku ääni päässäni käskee puskemaan. Ja minähän pusken, vaikka sen harmaan kiven läpi :)

Rämpimisen riemu

Jalkojeni alla on ollut taas jonkin aikaa suo. Askeleet on raskaat ja liikkeelle lähtö tahmaista taaperrusta. Olo on kaikin puolin raskas. Hetken meni taas jo paremmin ja virtaakin oli, jopa niin että olo oli jo hetkisen suht normaali, mutta johonkin se katoaa. Ystäväni Uupumus kai säikäyttää sen matkoihinsa ja alkaa taas tuttu väsynyt matka. 

Eroa kuitenkin aiempiin uupumuksiin on. Ennen uupumus tarkoitti makaamista, nukkumista ja olemista kykenemättä mihinkään. Syöminen,ruuan laitto ylipäätään tai vessassa käynti olivat hurjia ponnisteluita, koska ei vain kyennyt. Nyt olen kuitenkin mennyt ja tehnyt. Olen noudattanut kiitettävästi dieettiohjelmaa, ja ilmottauduin jopa kuntosalille vuosien tauon jälkeen! Olen laittanut tiskejä, ulkoiluttanut koiria ja käynyt kaupassa. Mutta kaikkea varjostaa hurja väsymys ja voimattomuus. Kun ei jaksaisi. Eikä itseasiassa ole juuri edes tahtoa. Mikään ei juuri nyt meinaa kiinnostaa. 

Tällainen olotila pännii! Kun sitä niin toivoisi voivansa, haluaisi kyetä ja kaipaisi energiaa joka veisi eteenpäin. Mutta kun ei niin ole eikä pysty. Ja sekös turhauttaa! Pääni sisäinen piiskuri ei anna rauhaa vaan pakottaa tsemppaamaan. Se syyllistää levosta ja alleviivaa huonouttani ja uupunutta menoa. Se ehkä laittaakin minua liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä. 

Tässä kun olotila seikkailee suht normaalin ja uupumuksen väliä, olen oppinut suurimmat haasteeni. Kun vointi on parempi, minulta puuttuu kyky rajata tekemisiä ja tunnistaa voimien vähentymistä. Elän kuin mitään ei olisikaan ja maksan siitä sitten seuraavien päivien voimattomuudella. Minun pitäisi oppia kuulemaan itseäni paremmin ja havaita kun alan tarvitsemaan lepoa. Siinä onkin haastetta ja opittavaa! 

Toinen haasteeni on nukkumisrytmi. En tiedä onko kyse vain todella huonosta tavasta vai liekö jotain taudinkuvaan kuuluvaa, etten meinaa saada itseäni unten maille ihmisten aikoihin. Valvon ja venytän toistuvasti iltaa yön puolelle. Selaan kännykällä nettiä, vaikka useammin on meillä tehty sopimuksia, ettei kännykkää enää sängyssä näprätä. Mutta sopimuksista huolimatta se löytyy joka ilta kädestäni ja jos päivän uutiset on jo luettu, valvon jonkin hölmön pelin kanssa vielä hetken. 

Tämä alkoi viimeisinä viikkoina tai kuukausina ennen kuin jäin pois töistä. Silloin aiemmin mielsin sen haluttomuudeksi mennä nukkumaan ja herätä taas töihin. Halusin paeta todellisuutta, koska seuraavaan aamuun herääminen ei houkutellut lainkaan. Nyt aamulla ei odota töihin meno, mutta ilmeisesti stressi ja pelko tulevasta pitää seuraavaa päivää uhkaavana. Tulevaisuus kun on edelleen, niinkuin koko sairausloman ajan on ollutkin, täysi kysymysmerkki. Epävarmuus tulevista töistä stressaa, halusin tai en. 

Valvomisesta tai liiasta reippailusta en voi olla ylpeä, mutta jotain hyvää viime päiviin sentään liittyy. Dieetti on purrut ainakin puntarin mukaan ja neljä kiloa olen saanut karistettua pois!! Enkä edes pilkun tarkasti ole ruokavaliota seurannut, vaan esimerkiksi kahvipöydässä olen kohteliaasti ottanut mitä on tarjolle laitettu. Kaloreista yritän kuitenkin pitää jonkinlaista kirjaa mielessäni. 

Mutta nyt rämmitään! Suossa ollaan ja vain odotan, koska jalkojen alla tuntuu taas kovempi maa. Voipi olla, että taas alkaa helpottamaan kun ensi viikon kolmikantakin on takana päin eikä suurempia aiheita stressin ole. No, sen näkee sitten. 

Yksinäisyys

Aavistelin jo aiemmin kun vointi pysytteli jo toista tai kolmatta viikkoa aika hyvänä, että takapakkia voinnissa on varmaankin odotettavissa. Ja oikeassahan sitä tuli oltua. En tosin halua piruja maalailla seinille vaan ennemminkin yritän pysytellä positiivisin mielin. Tuo aavistelu perustui lähinnä kokemukseen aiemmasta ja jo tutusta toipumisen aaltoliikkeestä. 

Tämä viikko on mennyt aika uuvuksissa, ystäväni U on siis palannut kylään. Se minun uskollinen seuralaiseni! Parin päivän ajan on mieleni ollut myös surullinen, ehkäpä pitkästä aikaa masentunut. Juuri nyt tuntuu, etten jaksa tähystellä horisonttiin valoa ja sitä parempaa elämää etsien, vaan jumitan paikallani näkemättä eteeni. 

Olen yksin. Tai en ole sitä, koska minulla on rakastava puoliso rinnallani ja hyvä ystävä kulkemassa vierelläni niin hyvät kuin huonot ajat. Minulla on myös siskoni perhe, joka tukee toipumisessani ja muutama ihana ihminen lähellä. Olen näistä enemmän kuin kiitollinen, ja siksi tuntuu jopa kohtuuttomalta tuntea yksinäisyyttä siitä huolimatta. Mutta kaipaan ihmisiä, jotka elivät vierelläni kun meni hyvin. Nyt kun tarvitsisin kaikkia lähimmäisiäni, olenkin yllättävän yksin. 

Miestäni yritän säästää kaikelta kuormittavalta, koska hänellä on tarpeeksi huolia ja paineita. En siksi hänelle kaada tunteitani tai ajatuksiani. Sitä kun päivät pitkät on kotona, välillä pystymättä edes syömään, on tunne kuin olisi pudonnut elämän kyydistä johonkin. Johonkin, jonne ei kuulu, mutta pääsemättä enää takaisin muiden sekaan. Tietämättä edes, mihin pitäisi päästä.

En kuulu työelämään, en kykene sinne vielä. En kykene samanlaiseen sosiaaliseen elämään kuin ennen ja sairauden myötä olen vältellytkin kontakteja. Ei ole kiva olla se, jonka kuulumisiin ei aina niin hohdokasta kuulu vaan joka rämpii siellä suossaan. Ei ole kiva kertoa hyvinä kuulumisina sitä, että on onnistunut siivoamaan tai suoriutunut kauppareissusta, tai että on jopa kahtena päivänä peräkkäin onnistunut laittamaan ruokaa. Sitä tahtomattaan pysyttelee etäällä, ettei ahdistaisi tai ikävystyttäisi muita huonoilla kuulumisillaan tai surkealla elämällään. Ja toisaalta kun sitä itsekin niin kaipaisi olevansa terve, ei totuuden päästäminen suustaan tunnu hyvältä itsestäkään.

Aiemmassa, terveemmässä elämässäni, ihmisiä oli enemmän ympärilläni. Nyt huomaan kokevani yksinäisyyttä ja kaipaavani niitä lähimpiä, joiden ajattelin vierellä pysyvänkin. En tiedä olenko jopa häpeäksi toisille heistä, olenko tuottanut pettymyksen sairastumalla, mutta en koe olevani tarpeeksi hyvä. Mutta juuri heikoimmillaan sitä tarvitsisi niitä kanssaeläjiä, tarvitsisi sitä tunnetta, että vaikka maailma on osittain kääntänyt selkänsä niin heille silti olen se sama kuin ennen. Ja vaikka tiedän olevani ajatuksissa, ei se korvaa sitä konkreatiaa, joka veisi pois tätä yksinäisyyttä.

Tänään, juuri nyt, koen olevani hurjan yksin. Rutistan koiriani enemmän, heistä on tullut todellinen arkeni henkireikä! Ilman niitä olisi arkeni täällä kotona tyhjää. Nettiin hukutan ajatukseni päivittäin, mutta se ei täytä sitä tyhjyyttä sisälläni. Onneksi nuo karvaiset ystäväni iloitsevat minut nähdessään, olinpa paremmissa voimissa tai lopen uupunut. Tänään näin, huomenna ehkä paremmin. 

Paniikin aineksia

Tämä on niitä päiviä kun asiat eivät menekään niinkuin Strömsössä... Harvoin ne niin minulla meneekään, mutta tänään pää päättikin jumittua kunnolla, ja tietenkin ihmisten ilmoilla! Tuttu tunne sinänsä, esimerkiksi viime syksynä se oli lähes pysyvä olotila. Silloin pätki muisti eikä järki luistanut muutakuin joskus ja jouluna. Liekö tällä kertaa syynä muutenkin nyt hassusti temppuillut pää tai ehkä  minulla on univajetta. 

No, tänään pääsin näyttämään hölmöyteni ja pään jumini kaupassa. Se kun ei minulle ole muutenkaan mukava paikka, koska siellä on liikaa väkeä, liikaa tavaraa ja kun pää ei vielä toimi normaaliin tapaan. Alku lähti kauppareissulla kuitenkin hyvin, ajoineen päivineen, mutta siinä vaiheessa kun aloin etsiskellä suodatinpusseja, alkoi sekin hyvin alkanut reissu kääntyä toiseen suuntaan. 

Tapani mukaan kävelin siksakkia hyllyrivien välissä, nappasin leivinpapereita ja skannasin hyllyjä katseellani suodatinpusseja etsien. Niitä ei löytynyt. Aloin kävellä kaupan keskikäytävää katsellen molemmille puolille, jos näkisin jotain tutun näköistä. Välillä jouduin muistuttamaan mieleeni, mitä edes etsin. En minkään hyllyn kohdalla saanut ajatusta päähäni mitä tarvitsin ja missä se voisi olla. Kävin jopa kolme kertaa katsomassa saman hyllyn, josta leivinpaperin löysin (jostain syystä ainoa paikka mistä keksin niitä uudelleen ja uudelleen etsiä). 

Yksi pappa oli selvästi hoksannut, että haahuilussani oli jotain kummaa. Jätin korini lattialle hyllyn viereen ja jatkoin suodatinpussien etsintää. Näin saman papan taas ja otin käteeni mikropoppareita, jotta edes näyttäisin siltä, että edestakaisin kävely tuottaisi tulosta. Mitä sinänsä yhden papan ihmettelevästä ilmeestä, mutta se häpeä ilman katseitakin oli riittävä. 

Yhtäkkiä keksin sitten viimein missä suodatinpussit on. Siis sen, missä ne aina ovat olleetkin, eli kahvihyllyssä. Kiireesti kipitin sinne, nappasin pussit ja suuntasin korilleni. Paniikkia alkoi kuitenkin olla sen verran ilmassa, etten listasta huolimatta oikein muistanut kaikkea, mitä kaupasta piti ostaa.  Tai ehkä muistin, mutta en tainnut ymmärtää. En välittänyt, suuntasin nopeasti kassalle, että pääsisin kotiin turvaan.

Kiirehdin kassalla pikkupaniikissani ja ladoin tavaroita liukuhihnalle. Vahingossa tönäisin edellä olevan asiakkaan ostoksia ja naurahdin vain että "minä jo täällä valmiiksi näitä laitan...". Ja kuinka noloa taas. Kun vain olisin seissyt siinä niinkuin kuka tahansa ja odottanut rauhassa, että hihnalla on tarpeeksi tilaa... mutta ei.

No maksusta ja ostosten pakkaamisesta selvisin suuremmitta ongelmitta. Autolle päästyäni havahduin, kuinka ojensin kättäni auton avain kädessä kohti takaovea... Niin, sinne olin ajatellut laittaa nuo ostokseni. Automaattisesti tuollaisella hetkellä tulee vilkaistua ympärilleen ja kuinka ollakaan, sama pappa katsoo ohi mennessään sekoiluani. Mietti varmasti, että nyt hänellä on kyllä kotona rouvalle kertomista mitä kirkolla on nähnyt. Tai miettiköhän pappa, pitäisikö soittaa tuosta sekavan oloisesta naisesta johonkin. 

Sain kuitenkin ostokset autoon ja pääsin kotipihaan asti - viimein! oinkin Sitten otin ja nostin jalan kytkimeltä ennen auton sammuttamista.. "Hypähtäen parkkiin" oli siis tämän päivän näytöksen nimi. Nyt kuitenkin kotona, ovien takana! Postilaatikolla en käynyt, enkä käy. Posti saakoon odottaa sillä hetkeen en halua astua ulos. Täältä ei tekisi mieli nyt liikkua minnekään, mutta illemmalla olisi menoa.. Eipä auta kuin toivoa, etten loppupäivää töppäile tähän tahtiin!

Tämä olikin samalla aika hyvä esimerkki siitä, mitä tämä elämä masentuneella ja uupuneella on. Tänäänkin minulla oli meikit naamassa, hiukset puhtaat ja vaatteetkin katsottu niin, etten pellenä lähde ulos. Mitään siis tuskin näkyi päällepäin. Kuitenkaan en selvästikään ole kunnossa, pääni kovalevy on aika jumissa edelleen ja tarvii siksi omaa huoltoaan. Toisin kuin tietokoneella, pään huolto tuppaa kestämään paljon kauemmin. Mutta oikeilla konsteilla ja ammattivoimin sekin onnistuu. Kärsivällisyyttä siis vaaditaan ja yritän palauttaa mieleeni psykiatrin vastaanoton hyviä uutisia. 

Itse ymmärrän hyvin, miksi edelleen tilani on työkyvytön, mutta esimerkiksi työterveyslääkärini ihmetteli ääneen sitä, kuinka en näytä uupuneelta. Mutta voisinpa arvata, että niin maallikot kuin lääkäritkin osaavat listata sairauksia, jotka eivät näy naamasta, tai olemuksesta ylipäätään. Ja minun mielestä se on näin sairauslomalla olevalle toisaalta vain onni, ettei se kovin kauas näy. Siis sellaisena päivänä kun kaupassa käyntikin sujuu suht kivuttomasti. Ei ole kiva olla kävelevä huutomerkki, joka kertoo jo kauas ettei kaikki ole kunnossa. On kiva olla turvassa kulissin takana ihmisten ilmoilla, jolloin välttyy kysymyksiltä tai ihmettelyiltä. 

Tänään oma kulissini alkoi pettämään, mutta tätä tämä on. Panikointia kaupassa, sekoilua liikenteessä vaikka vain kävellen. Tästä päivästä selvittyäni aion käpertyä peittoon ja nukkua. Aion levätä, jos vaikka univelka sillä kuittaantuisi. Parempaa taas odotellessa.

Lukujärjestys

Eilen terapiassa mietimme minulle keinoja pitää tasaisempaa rytmiä arjessani. Päiväni menevät aikalailla omalla painollaan ja mieheni työaikojen mukaan, mutta pääasiassa olen kotona terapiakäynnit ja muut sovitut menot poikkeuksena. Joskus aiemmin heräsin kymmenen maissa, mutta pikkuhiljaa olen saanut päiväni käynnistymään kahdeksalta aamulla. Tai, eihän se silloin vielä käynnisty, mutta avaan silmäni silloin.

Pari viikkoa on mennyt aika pirteänä. Tunnen tasaisesti uupumusta koko ajan, mutta siitä huolimatta olen jaksanut lähteä kotoa ja touhuta kaikenlaista. Olen uudelleen päässyt tähän kirjoittamisen makuunkin! Koska vointi on nyt askeleen lähempänä tervehtymistä, ajattelimme kokeilla lukujärjestyksen tekoa. Sen avulla voisin vielä paremmin pysytellä tietyssä päivärytmissä, koska vaihtelua on kuitenkin paljon ja esimerkiksi kotitihin ryhtyminen saattaa vieläkin venyä pitkään. 

Lukujärjestys kuulosti aika kivalta idealta! Olen aina ollut kalenteri-ihminen. Töissä ollessani täytin kalenteria mielelläni ja uuden kalenterin hankinta oli aina yhtä hauskaa. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta siitäkin voi joku löytää ilon :) Sairauslomalla en kuitenkaan ole pahemmin kalenteria käyttänyt. Kännykkään olen laittanut kyllä menoni ja välillä hälytyksen kanssa, koska olen ne muuten saattanut unohtaa. 

Tarkoitus olisi tehdä lukujärjestys, jossa varaisin vaikka arkisin 13-15 ajan kotitöille tai ruuan laittoon. Muun ajan voisin levätä tai tehdä jotain muuta, mutta ns. velvollisuuksille olisi oma rakonsa päivässä. Ruuanlaitto on ollutkin minulle se yksi vaikeimmista asioista nyt sairaana. En ennen edes miettinyt mitä kaikkea siihen kuuluukaan, mutta saikkulaiselle siinä on aivan liikaa eri vaiheita! 

Pelkän ruokalajin keksimiseen voi hyvin mennä parikin tuntia, joskus enemmänkin. Kun vihdoin saa päähänsä mitä tekee, on tehtävä inventaario kaappeihin ja laadittava ostoslista. Sitten kauppaan. Ja mihin kauppaan, se on oma päätöksensä. Kaupassa on välillä täysi työ löytää etsimänsä, varsinkin jos pää toimii hitaasti eikä muistikaan meinaa pelata. Kotona alkaakin sitten (jos siis kauppareissustakin on selvitty kunnialla) oma rumbansa. Mitä välineitä tai astioita tarvitaan ja mistä löytyy resepti, se kun luultavasti on jo unohtunut tai hukassa tässä vaiheessa. Jos kaiken tämän jälkeen saa ruuan lautaselle asti eikä ole onnistunut sitä polttamaan tai jos ei ole jo luovuttanut, on se ollut pieni ihme!

Aiemmin ruuan ajatteleminenkin ahdisti vain tuon työmäärän takia. Kun tietää, että voimavaroja on vain murto-osa normaalista, ei sitä tahtonut edes ajatella tekevänsä ruokaa päivittäin tai edes viikottain. Onneksi mieheni on tässä ollut korvaamaton apu ja työpäivän jälkeenkin hän on jaksanut kokkailla. Pakosta tietenkin, koska onhan nälkä hänelläkin. Mutta onneksi alan minäkin olla pikkuhiljaa paremmissa voimissa ja tälläkin viikolla olen hoitanut muonitusta enemmän kuin aikoihin. 

En siis ahdistunut siitä, että päivissäni voisi ollakin aika, jolloin voisin saada hyödyllistä aikaiseksi. Se tuntuu jopa kivalta, koska onhan se selvä askel parempaan! Takapakkeja varmasti tulee ja tänäänkin olemme täällä molemmat nukkuneet. Ruuaksi sai tänään kelvata makaroni-tonnikalamössö, mutta huomiselle on jo paremmat suunnitelmat. 

Alanpa siis tässä tekemään itselleni lukujärjestystä. Mieli on uupumuksesta huolimatta aika hyvä. Toipuminen etenee ja siitä en voi kuin olla iloinen! 

Saanko esitellä...

Kirjoitin tammikuun puolella seurastani kotona. Onkohan kyse tilanteen hyväksymisestä, kun alan näkemään oireitani henkilöitä? Vai onko kyse mökkihöperyydestä ja liiasta kotona olosta? Enpä tiedä, mutta sieluni silmin aloin saada persoonaa mieleni ilkeälle piiskurille tai uupumukselle, joka imee viimeisenkin pisaran minusta.

Tammikuisen tekstin kirjoitettuani hymähdin kun muistin työpsykologin aikanaan puhuneen oireistani persoonana. Hän pyysi minua kuvailemaan olotilani henkilönä ja muistan nähneeni ahdistukseni naisena. Olin varma, että hän elää yksin, itseasiassa hän on vanhapiika, koska sellaista persoonaa ei kukaan voisi sietää pysyvämmin vierellään. Sieluni silmin näin yhteen huoneen tyhjistä tuoleista istahtaneen tympeän ja epäsiistin näköisen naikkosen. Hän näytti kävelevältä ongelmalta, riidanhaastajalta, todella rasittavana. Siltä tilannettani hallitsevat tunteet silloin mielessäni näyttikin. 

Vaikken välillä tiedäkään, ovatko seurassani viihtyvät persoonat edes ihmismäisiä, on niistä M (=masennus) lähimpänä tätä puolentoista vuoden takaista persoonaa. M on raskasta seuraa ja näyttääkin siltä. Hän muistuttaa hyvin niiden päivien olomuotoa, jolloin suihku olisi enemmän kuin tarpeen ja jolloin oma olemus etoo jopa itseäni. Hän ei kuitenkaan ole riitapukari vaan enemmän hiljainen ja kaikkeen kyllästynyt. 

V (=vaativuus) on näistä kolmesta seuralaisestani lähimpänä ihmisolentoa. Hän on kuin virkaintoinen opettaja, karttakeppi valmiina läimäyttämään sormille yhdestäkin virheestä. Hän on orjapiiskuri, joka ei tunne sääliä. Hänen vaatteistaan ei löydy rypyn ryppyä eikä hymyä näy hänen kasvoillaan. nuttura taitaa kiristää liikaa niskassa, mutta aggressiivinen hän on. 

Kaikista vähiten ihmisyyttä muistuttaa U (=uupumus), joka on kuin epämääräinen massa. Se on kuin tahmeaa liimaa tai paksua liisteriä, joka hidastaa jokaista liikettäni ja sitoo paikalleen. Se takertuu joka paikkaan ja tekee kaikesta raskasta, pelkästä olemisestakin. Siitä irti pääseminen tuntuu joskus vaikeimmalta ja ehkäpä onkin sitä. 

Olipa kyse sitten vaikka viimeistenkin ruuvien tipahtamisesta päästäni, oireiden muuttaminen persoonaksi auttaa toisaalta minua niiden hätistämisessä. Kun näen ne istumassa kotonani, on minun helpompi ottaa niistä niskapersotteen ja heittää pois, vaikka ne palaavatkin takaisin.

Tosin nyt on kopautettava puuta kun kerron, että kolmikon vaikein hätistettävä, U, on pysytellyt poissa jo reilun viikon, tai hän on pistäytynyt vain hetkiksi. M ja V näyttäytyvät enemmän, mutta hekin vähemmän kuin pitkiin aikoihin. Uskaltaakohan sitä ajatellakaan, että ehkä ne alkavat pikkuhiljaa tekemään lähtöä luotani? Toivottavasti näin olisi!

Hiljainen tammikuu ja ilkeä seurani

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa olla lopuillaan. Niin helpottavaa ja terapeuttista kuin kirjoittaminen minulle onkin, on se jäänyt taka-alalle viime aikoina. En ole keksinyt kirjoitettavaa tai se on tuntunut jopa turhalta. Koneen äärellä olen kyllä istunut tunteja, selaillut sivuja toisensa perään. En ole ehkä saanut edes ajatuksistani kiinni.

Tälle otteettomuudelle ja väsymykselle on kuitenkin syynsä. Loppuvuoden kiusaamiset päästivät kotiimme sisälle U:n ja M:n. Nuo kirjekuorista pompanneet kaverukset ovat ilkeitä, vievät voimat, vievät halun yrittää ja tuovat synkät pilvet yläpuolelle. Olen ne seuranani ollut nämä päivät ja viikot. Välillä olen yrittänyt hätistää niitä lähtemään, mutta nepä ottaakin vain rennomman asennon ja näyttävät kuin jo asuisivat meillä. Keitäpäs muita nämä vieraat voisivat ollakaan kuin Uupumus ja Masennus.

Niin positiiviselta kuin olo jo tuntui, niin hyvin kun näin toipumista itsessäni ja sitä miten olin noussut masennuksen kuopasta, olen taas vajonnut pohjalle uudestaan. Juuri nyt olo on aika pysähtynyt. Päivät vaihtuvat, ja viikot, mutta tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi. No, pääsinpä ainakin kurkistamaan kuopan reunalle ja näkemään, miltä se valoisampi maailma näyttää ja miltä tuntuu elää kuin kuka tahansa muukin.

Aamut ovat ne hankalimmat. Herään väkisin vasta kun on pakko. Sitä ennen olen ehkä torkuttanut tai sammuttanut herätyksen. En nousisi, jos ei olisi sovittuja terapiakäyntejä tai muuta sovittua menoa. Nyt mielelläni vain nukkuisin. Päivä menee jotenkin, mutta sekin on kuin tarpoisi suossa. Vaativuus (se yksi ilkimys lisää) laittaa minut välillä tarttumaan vaikka imuriin, mutta kaikki on pakottautumista. Mikään ei tapahdu helposti, ei edes vessassa käynti. Voitko kuvitella, sitä jotenkin jopa odottaa hädänkin häviävän tai unohtuvan, ettei tarvitsisi nousta! Illalla sitten, vaikka väsyttäisi, unta ei tule heti.

Välillä pahimmalta tuntuu se, kun itse vielä ymmärtää tilanteen. Järki vielä puhuu ja ymmärtää, ettei näin eläminen ole normaalia ja ettei näin terve toimi. Sitten kun istuu sohvalla saamatta aikaiseksi mitään, alkaa inhota itseään ja näitä ilkeitä kavereita enemmän.

Mutta takapakkiahan tämä. Toipuminen kun ei valitettavasti ole tasaista nousua, vaan se etenee omalla aaltoliikkeellään. Joskus vauhti on nopeampaa, välillä matelevaa. Välillä käydään korkealla tai vain hieman kohottaudutaan pinnan yläpuolelle. Pääasia kuitenkin, että suunta on oikea. Niinhän se pitää ajatella. Näin ainakin vaativuus juuri kuiskasi.

Ehkä menen ja keitän seuraavaksi kahvin, meille neljälle. V jo istuukin reippaana pöydän ääressä ja M on siirtymässä happamana pöydän ääreen. U on takertuvainen, se istuu vieressäni, kiinni kyljessäni silmät puoliummessa, mutta vääntäytyy sekin muiden seuraan. Siinäpä porukka! Mutta enpä ainakaan ole yksin.

Vaaniva vaativuus

Viimeaikaset tapahtumat (nimettömien kirjeiden mysteeri) on herättänyt minussa taas vaativan persoonallisuuden pintaan. Ilmeisesti puran ahdistusta, kiukkua tai mitä ikinä, järjestelemiseen. 

Henkeä on taas ahdistanut ja toisen nimettömän kirjeen saatua myös pumppu rytmitteli joitakin kertoja epätahtiin. Kirjeiden mysteeri onneksi on nyt selvinnyt ja asia alkaa jäämään onneksi taka-alalle. Mutta vaikutukset vielä näkyy ja tuntuu voinnissani. Eipä se taida ihme ollakaan. 

Ensimmäistä kertaa sairauslomani aikana minulla oli viiden päivän putki, kun jaksoin joka päivä touhuta jotain. Menojakin oli enkä seuraavaa päivää maannutkaan sohvalla kykenemättä tekemään mitään. Tuon putken jälkeen oli yhden päivän uuvahdus, jolloin istuin paikallani, mutta sen jälkeen  vaativuuden piiska taas heilahti ja jatkoin uurastusta. 

Viime aikoina elämämme ei ole ollut kovin kummoisessa hallinnassa tai järjestyksessä. Masentunut mieli tekee kaikesta haastetta ja siinä meillä on ollut mieheni kanssa tekemistä ja jaksamista. Jopa niin, että miehenikin on saanut ponnistella oman vointinsa vuoksi. Hallinnan tarve selvästi minulla on ja siksi terapiassa olemme pohtineetkin, että hallintani keskittyykin nyt tavaroiden läpikäyntiin, turhan pois heittämiseen ja uudelleenorganisointiin kotonamme. 

Tyhjensin yhden osan vaatehuoneestamme, kävin jokaisen laatikon läpi, imuroin vaatehuoneen joka nurkan ja pakkasin tavarat uudelleen. Samalla kun tein inventaarion. Ahersin monta tuntia putkeen ja vain pakosta (kun nälkä oli jo tarpeeksi kova tai kun vessaan menoa ei vain voinut enää siirtää) pidin tauon. Kuulostaa varmasti monen korviin hulluutta, mutta tervetuloa vaativan persoonan maailmaan! Se on hullua!

Helpommaksi tämän persoonahäiriön kanssa elämistä ei tee se, että nautin niin kovasti lopputuloksesta. Kun katson siistiin vaatehuoneeseen tai kodinhoitohuoneemme kaappeihin, joissa jokaisella tavaralla on oma paikkansa, nautin! Mutta se vie veronsa ja sillä on hintansa. Yhtenäkin iltana ennen puoltayötä mieheni toppuutteli lopettamaan kun vielä riehuin imurin kanssa. Tai kun vielä sänkyyn päästyäni vielä mietin, että jos kuitenkin tekisin vielä jotain. Yhden illan pelastus oli se, kun mieheni nukahti käsi ympärilläni. En raaskinut herättää häntä lähtemällä touhuamaan. 

Kaikki tämä häärääminen alkoi kun ensimmäinen mystinen syyttävä ja elämäämme puuttuva kirje tuli. Olen kahdesti itkenyt tämän ahdistuksen vuoksi, mutta molemmilla kerroilla vain vähän. En ole huutanut kiukkua ja viihani. En raivonnut pettymystäni. Terapeutin sanoin, olen aika viilipytty. Pinnan alla voi kuohua, mutta puran sen muuhun. Näin se varmasti on, ainakin mitä katson aikaansaamaani jälkeä kodissamme. 

Mutta onneksi on Propral! Se rauhoittaa ja vieläpä huomaamatta. Se on ollut pelastukseni niinä hetkinä, kun haluan päästä vaikeasta hengityksestä ja yleisestä ahdistuksesta eroon. Sitä sai miehenikin reseptin kun hän alkoi käymään kierroksilla. Voimme siis tiukan paikan tullen napata napit naamaan :) 

Olen kuitenkin edennyt askeleen eteenpäin. Olen vahvistunut ja alan arvostamaan itseänikin enemmän. Olen hitaasti mutta varmasti nousemassa jaloilleni. Ja vaikka taas tuo vaativuus pääsi valloilleen hetkeksi (tai toivon että vain hetkeksi!), olen alkanut hallitsemaan sitäkin. 

Kun toinenkin oireilee

Viime viikko meni todella sairauslomalla ja tämä viikko tuntuu olevan samanlainen. Mielelläni vain lepäisin ja nukkuisinkin. Yleensä olen yrittänyt puuhastella edes vähän. Vaativa kun olen. 

Pitkienkään unien jälkeen ei olo tunnu kovinkaan virkeältä. Siinä vaiheessa päivää kun on virkeimmillään, alkaa jo pimentymään... niin, syksy! Se niin pitkä ja pimeä jakso, jonka välillä tekisi mieli skipata. Ehkäpä käyn hakemassa ulkovarastosta kirkasvalolampun ja koitan sillä saada puhtia edes pysyä hereillä. Tai sitten vedän peiton korville ja vaivun talviunille. 

Olen kuitenkin iloinen siitä, että mieheni lauantaisen uupumisen jälkeen hänen vointinsa on ollut paremman tuntuinen. Hän onneksi kävi maanantaina lääkärissä ja ymmärtää, että itsestään huolehtiminen on täkeää. Se on tärkeää erityisesti nyt kun minä sairastan. Hän totesikin, ettei halua sellaiseksi mitä minä olen. Jos siis en muuhun pysty tällä hetkellä, niin voin olla ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä seuraa kun uupuu liikaa ja sairastuu. Vielä meitä ei ole täällä kahta saikkulaista, toivottavasti ei koskaan olekaan. 

Laskeskelemme rahoja ja mietimme jos meitä vaikka onnistaisi päästä hetkeksi pois. Lentää vaikka vain pariksi päiväksi jonnekin kauas arjesta. Se tekisi hyvää ja varsinkin nyt kun meitä on jo kaksi enemmän tai vähemmän uupunutta. Ensi viikolla ehkä mieheni pääsee pitämään viimeisen kesälomaviikkonsa, joten silloin ajallisesti se saattaisi onnistua. 

Mutta se raha... Sanotaan, ettei raha tee onnelliseksi, mutta melkeinpä väitän ettei se aivan paikkaansa pidä. Kyllä se siihen ainakin paremmat mahdollisuudet antaa.

Viikko sairauslomaa

Tämän, aika uuvuttavankin, viikon jälkeen on hyvä aloittaa viikonloppu vailla suunntielmia. Tai jos säät sallii, niin pihalla ehkä voisi hieman ahertaa, mutta muutoin pyjama päälle ja sohvalle. Tällä viikolla jokaisena päivänä olen taistellut unta vastaan. Herääminen kestää ja pikkupätkissä pystyn suoriutumaan iltaan. Välillä leväten. 

Tänään terapeutti totesikin, että tämä oli hyvä kuulla, olin ollut siis sairauslomalla. En ollut itse ajatellutkaan! Jatkuva väsymys ja otteettomuus ennemminkin aiheuttaa syyllisyyttä. Sitä miettii, mitä pitäisi tehdä tai mitä olisi hyvä tehdä. Mitä olisi järkeväkin tehdä. Mutta miksi? Olen sairauslomalla, eikä minun kuulu tehdä muuta kuin levätä!

Sitähän se kroppa on yrittänyt kertoa jo kuukausia. Nyt kuuluisi antaa periksi ponnistelulle ja suorittamiselle ja oikeasti levätä. Mutta kuinka vaikeaa tuo onkin toteuttaa! Se julma pikkupiiskuri korvien välissä kyllä keksii sanomista puolitiehen jätetyistä asioista tai täysin tekemättä jääneistä. Se muistuttaa, mitä olin joskus ajatellut tehdä enkä vieläkään ole edes aloittanut. 

Jotenkin nyt se oma lamppukin syttyi. Vihdoin! Olen tällä viikolla sallinut itselleni olla se, mitä on tarkoituskin olla. Olen syystäkin kotona. Olen uupunut. Olen sairas ja työkyvytön, kyvytön siihen kaikkeen suorittamiseen ja tekemiseen. Vielä kun muistaisin tuon vielä ensi viikolla.. No, katsotaan!

Samalla opin jotain muutakin. Tai on useamman kerran ollutkin terapiassa puhetta, että minulle sopii lyhyet ja nopeasti valmistuvat tekemiset. Innokkaana aloitin virkkailemaan kahta mattoa, toista siskolleni ja toista itselleni. Olen tehnyt niitä viikkokausia, tai paremminkin kuukausia, saamatta niitä valmiiksi. Viime viikkoon asti ne olivat vielä näkyvilläkin muistuttamassa. 

Viikonloppuna siivotessa päätin piilottaa matot itseltäni. En tarkemmin miettinyt miksi, mutta totesin itselleni, että kyllähän minä ne sitten löydän kun taas jaksan jatkaa niitä. Tänään ymmärsin, että olin toiminut oikein. Jos olisinkin virkannut patalappua, ei työ olisi jäänyt niin helposti kesken. Ja olisin onnistunut ehkä saavuttamaan onnistumisen tunteenkin. Mutta päätinkin virkata mattoa, ja vielä kahta! Päätin tehdä jotain, mihin voimat ei riitä, ja vielä tuplasin sen! Huh! 

Elämä on oppimista ja sen huomaan näinä terapiapäivinä. Vaikka toipuminen kestää, niin saan todistaa tätä pikkuriikkistä askelta eteenpäin. Hyvä minä! :)

Päivä pyjamassa

On tullutkin moneen kertaan todettua, että tekemiset vaativat palautumisajan. Eilinen kului palautuessa viikonlopusta, johon kuului lauantain valmistautuminen vieraisiin (siivoamista ja leipomista) ja sunnuntain vieraat. Eilen minusta ei ollutkaan sitten mihinkään. 

Heräsin kyllä hyvissä ajoin, samaan aikaan kuin töihin lähtevä mieheni. Jo puoli kymmeneltä olen nukahtanut ensimmäisille päikkäreille. Sen jälkeen istuin hetken koneella, söin, mutta luovutin. Menin uudelleen sohvalle makoilemaan ja olen siihen taas nukahtanut iltapäivän puolella. Katselin hetken telkkaria, mutta ei vieläkään silmät pysyneet auki. Nukahdin vielä kolmansille päikkäreille neljän jälkeen. 

Ihme ja kumma, meidän kaksi koiraa veti sikeitä myös koko eilisen. Siinä nukuttiin sohvalla koko porukka. Vasta viiden jälkeen ajattelin, että koirat on käytettävä pihalla. Ei kuin takkia päälle ja pihalle. Ja sitten takaisin sohvalle. 

Vaikken mitään järkevää tehnyt loppupäivänäkään, pysyin sentään hereillä kunnes menimme nukkumaan. Nukkuminen oli sitä paitsi helpottavaa, koska aina herätessä oli hetken helpompi hengittää ennen kuin hengenahdistus taas alkoi. Tänään olisin voinut toistaa eilisen kaavan, mutta onneksi edessä oli käynti terapeutilla. Ja onneksi sain vielä kerran purkaa anopin tuomaa kiukkua. 

Paljon vaatii toipua, varsinkin kun kyseessä on minun näkövinkkelistä ei-toivottu vieras. Olin onneksi ottanut tämän huomioonkin, enkä eiliselle ollut suunnitellut mitään tekemistä. Mutta kyllä sitä kaipaa niitä aikoja, kun menot tai vieraat ei vienyt kaikkea virtaa. Olisi kiva jos edelleenkin pystyisin aloittamaan seuraavan päivän "normaalisti" ja yön unet olisivat riittäneet palautumiseen. 

Ehkä jonain päivänä niin. Tänään yritän viimein tehdä hakemusta työttömyyskassaan. Jos edes sieltä onnistuisin saamaan rahaa.