Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa olla lopuillaan. Niin helpottavaa ja terapeuttista kuin kirjoittaminen minulle onkin, on se jäänyt taka-alalle viime aikoina. En ole keksinyt kirjoitettavaa tai se on tuntunut jopa turhalta. Koneen äärellä olen kyllä istunut tunteja, selaillut sivuja toisensa perään. En ole ehkä saanut edes ajatuksistani kiinni.
Tälle otteettomuudelle ja väsymykselle on kuitenkin syynsä. Loppuvuoden kiusaamiset päästivät kotiimme sisälle U:n ja M:n. Nuo kirjekuorista pompanneet kaverukset ovat ilkeitä, vievät voimat, vievät halun yrittää ja tuovat synkät pilvet yläpuolelle. Olen ne seuranani ollut nämä päivät ja viikot. Välillä olen yrittänyt hätistää niitä lähtemään, mutta nepä ottaakin vain rennomman asennon ja näyttävät kuin jo asuisivat meillä. Keitäpäs muita nämä vieraat voisivat ollakaan kuin Uupumus ja Masennus.
Niin positiiviselta kuin olo jo tuntui, niin hyvin kun näin toipumista itsessäni ja sitä miten olin noussut masennuksen kuopasta, olen taas vajonnut pohjalle uudestaan. Juuri nyt olo on aika pysähtynyt. Päivät vaihtuvat, ja viikot, mutta tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi. No, pääsinpä ainakin kurkistamaan kuopan reunalle ja näkemään, miltä se valoisampi maailma näyttää ja miltä tuntuu elää kuin kuka tahansa muukin.
Aamut ovat ne hankalimmat. Herään väkisin vasta kun on pakko. Sitä ennen olen ehkä torkuttanut tai sammuttanut herätyksen. En nousisi, jos ei olisi sovittuja terapiakäyntejä tai muuta sovittua menoa. Nyt mielelläni vain nukkuisin. Päivä menee jotenkin, mutta sekin on kuin tarpoisi suossa. Vaativuus (se yksi ilkimys lisää) laittaa minut välillä tarttumaan vaikka imuriin, mutta kaikki on pakottautumista. Mikään ei tapahdu helposti, ei edes vessassa käynti. Voitko kuvitella, sitä jotenkin jopa odottaa hädänkin häviävän tai unohtuvan, ettei tarvitsisi nousta! Illalla sitten, vaikka väsyttäisi, unta ei tule heti.
Välillä pahimmalta tuntuu se, kun itse vielä ymmärtää tilanteen. Järki vielä puhuu ja ymmärtää, ettei näin eläminen ole normaalia ja ettei näin terve toimi. Sitten kun istuu sohvalla saamatta aikaiseksi mitään, alkaa inhota itseään ja näitä ilkeitä kavereita enemmän.
Mutta takapakkiahan tämä. Toipuminen kun ei valitettavasti ole tasaista nousua, vaan se etenee omalla aaltoliikkeellään. Joskus vauhti on nopeampaa, välillä matelevaa. Välillä käydään korkealla tai vain hieman kohottaudutaan pinnan yläpuolelle. Pääasia kuitenkin, että suunta on oikea. Niinhän se pitää ajatella. Näin ainakin vaativuus juuri kuiskasi.
Ehkä menen ja keitän seuraavaksi kahvin, meille neljälle. V jo istuukin reippaana pöydän ääressä ja M on siirtymässä happamana pöydän ääreen. U on takertuvainen, se istuu vieressäni, kiinni kyljessäni silmät puoliummessa, mutta vääntäytyy sekin muiden seuraan. Siinäpä porukka! Mutta enpä ainakaan ole yksin.
Tälle otteettomuudelle ja väsymykselle on kuitenkin syynsä. Loppuvuoden kiusaamiset päästivät kotiimme sisälle U:n ja M:n. Nuo kirjekuorista pompanneet kaverukset ovat ilkeitä, vievät voimat, vievät halun yrittää ja tuovat synkät pilvet yläpuolelle. Olen ne seuranani ollut nämä päivät ja viikot. Välillä olen yrittänyt hätistää niitä lähtemään, mutta nepä ottaakin vain rennomman asennon ja näyttävät kuin jo asuisivat meillä. Keitäpäs muita nämä vieraat voisivat ollakaan kuin Uupumus ja Masennus.
Niin positiiviselta kuin olo jo tuntui, niin hyvin kun näin toipumista itsessäni ja sitä miten olin noussut masennuksen kuopasta, olen taas vajonnut pohjalle uudestaan. Juuri nyt olo on aika pysähtynyt. Päivät vaihtuvat, ja viikot, mutta tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi. No, pääsinpä ainakin kurkistamaan kuopan reunalle ja näkemään, miltä se valoisampi maailma näyttää ja miltä tuntuu elää kuin kuka tahansa muukin.
Aamut ovat ne hankalimmat. Herään väkisin vasta kun on pakko. Sitä ennen olen ehkä torkuttanut tai sammuttanut herätyksen. En nousisi, jos ei olisi sovittuja terapiakäyntejä tai muuta sovittua menoa. Nyt mielelläni vain nukkuisin. Päivä menee jotenkin, mutta sekin on kuin tarpoisi suossa. Vaativuus (se yksi ilkimys lisää) laittaa minut välillä tarttumaan vaikka imuriin, mutta kaikki on pakottautumista. Mikään ei tapahdu helposti, ei edes vessassa käynti. Voitko kuvitella, sitä jotenkin jopa odottaa hädänkin häviävän tai unohtuvan, ettei tarvitsisi nousta! Illalla sitten, vaikka väsyttäisi, unta ei tule heti.
Välillä pahimmalta tuntuu se, kun itse vielä ymmärtää tilanteen. Järki vielä puhuu ja ymmärtää, ettei näin eläminen ole normaalia ja ettei näin terve toimi. Sitten kun istuu sohvalla saamatta aikaiseksi mitään, alkaa inhota itseään ja näitä ilkeitä kavereita enemmän.
Mutta takapakkiahan tämä. Toipuminen kun ei valitettavasti ole tasaista nousua, vaan se etenee omalla aaltoliikkeellään. Joskus vauhti on nopeampaa, välillä matelevaa. Välillä käydään korkealla tai vain hieman kohottaudutaan pinnan yläpuolelle. Pääasia kuitenkin, että suunta on oikea. Niinhän se pitää ajatella. Näin ainakin vaativuus juuri kuiskasi.
Ehkä menen ja keitän seuraavaksi kahvin, meille neljälle. V jo istuukin reippaana pöydän ääressä ja M on siirtymässä happamana pöydän ääreen. U on takertuvainen, se istuu vieressäni, kiinni kyljessäni silmät puoliummessa, mutta vääntäytyy sekin muiden seuraan. Siinäpä porukka! Mutta enpä ainakaan ole yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti