Asian vierestä, mutta kun harmittaa

Kirjoittamisen terapeuttinen voima tulee nyt tarpeeseen, koska harmittaa. Eikä asialla ole kummemmin tekemistä sairastamiseni kanssa, mutta elämäähän täällä päiväkirjassani pohdiskelen ja puran, joten sallittakoon tämä sivuraiteilla poikkeaminen. 

Asumme lapsiperheiden suosimalla alueella. Olemme niitä harvoja, joilla ei ole lapsia, ainoastaan koiria. Alueella ei ole lapsille omaa leikkipaikkaa, mikä on suuri harmi. Omat pihat toki löytyy, siellä trampat sun muut, mutta yhteistä aluetta ei ole. No, asumme päättyvän tien varrella, joten tiestä on tullut lasten ja vanhempien kohtaamispaikka. Siinä leikitään, pelaillaan ja jutustellaan. Tämä ei ole huono juttu niin kauan kun meno on turvallista ja muutoinkin toiset huomioon ottavaa. 

Aiemmin, kun alue oli vielä rakenteilla, lapset saattoivat kulkea huolettomasti myös toisten pihoilla ja meidänkin piha on toiminut niin pulkkamäkenä kuin hyvänä vauhdinottopaikkana pyörillä. Eilen ajomme omaan pihaan oli blokattu maaleilla ja säbäpelillä. Näihin molempiin tilanteisiin olemme puuttuneet ja mielestämme ihan syystä. 

Alueellamme on oma Facebook-ryhmä, jossa asia sitten otettiin esille. Arvaahan se, ettei valitukset ole mukavia, mutta eipä kivaa ole itse valittaminenkaan. Sen tekee kun asia on itselle tarpeeksi painava. Tai niin ainakin pitäisi olla. Kommentteja asia ei ole kerännyt yhtäkään, mutta väitän olevani ihan hyvä ihmistuntija ja yhden naapurin vastahakoisen tervehtimisen jälkeen aavistelin, että asia on puhuttanut. 

Arvaukseni osui oikeaan. Tänään yksi naapuri tuli meidän juttusille, ehkä hieman uhmakkaanakin. Olimme menneet sanomaan asiasta, joka oli ehkä jopa väärin. Naapuri kertoi, että lapsiperheet olivat asiasta keskenään jutelleet ja olleet pahoillaan meidän kommentoinnista. Ymmärrän sen, kritiikki harvoin on nautinto kuulla, mutta entäpä se toisenkin tahon kuuleminen ja yritys ymmärtää? 

Minusta on enemmänkin kuin hyvä, että asiasta tullaan keskustelemaan kasvotusten, koska minun mielestä puhumalla asiat ratkaistaan. Meidän kommentti oli Facebook-ryhmässä, koska ovelta ovelle emme lähteneet ajatustamme tarjoamaan, vaikka olisihan se se kaikista järkevin keino ehkä ollutkin. Lapsiperheitä kun vain on niin paljon, ryhmän käyttö tuntuu paremmalta. Ja ryhmä kai on sitä varten perustettukin, että siellä yhteisiä asioita keskustellaan. 

Kummallista ja harmittavaa asiassa on kuitenkin se, että puhumaan tulee naapuri, jonka pesueesta ei ollut tässä jutussa edes kyse. Ja nimenomaa harmittaa, että tämäkin naapuri tuli juttelemaan, kun oli ensin juhlissa kumonnut muutaman juoman. Siitä taisi pieni alkukeskustelun uhmakkuuskin johtua. Emme tiedä ketkä asiaa ovat meidän kuulematta pohtineet, mutta ennemmin itse ottaisin sen kasvotusten keskustelun kuin käytöksestä rivien välistä viestitetyn loukkaantumisen. 

Joskus tuntuu, että olen allerginen ihmisille ja että sisimmässäni asuu jonkin asteinen erakko. Muitakin keskusteluja seuratessa on tullut huomattua, ettemme me ihmiset enää kestä kritiikkiä. Se ei vain ole rakentavaa meille eikä omiin tekemisiin ole toisilla mitään lupaa puuttua. Meidän pitäisi saada elää pumpulissa, jonne kukaan ei tuo huonoja viestejä, ainoastaan hyviä. Kenenkään ei pidä kokea mielipahaa. 

Ehkä asia ei noin kärjistetysti ole, mutta monessa asiassa sitä saa kokea olevansa ulkopuolinen ja väärässä. Lapsettomana minulla ei ole asiaa puuttua lapsiperheiden asioihin (vaikka se omaa elämää koskeekin). Koiraihmisenä käytän koiraani väärässä paikassa tarpeillaan ja niiden jätökset erityisesti keväisin nousee ongelmaksi. Lisäksi väärässä olen maailman menossa, olen tiukkapipoinen hihhuli ja suvaitsematon. Listaa kai voisi jatkaa loputtomiin. 

Mutta juuri kun olin ajatellut, että mikäs tässä nykyisessä paikassa on asustella. Ehdin ajattelemaan, ettei meillä ole kiirettä tästä muuttaa, vaikka omakotitalosta ja rauhallisemmasta asuinympäristöstä olemme haaveilleetkin. Nyt tuntuu taas siltä, että ehkäpä sitä voisi kuitenkin vilkaista myytävien talojen tarjontaa. Mitäpä sitä itseään tai naapureita harmittamaan, kun vaihtoehtojakin ehkä on. Vai jokohan sinne Marsiin on ensimmäinen kuljetus lähdössä?

Huoh.... 

Masentava masennus

Monien muiden tietämieni sairauksien lisäksi, masennus on nykyisin yksi niistä, joita en toivoisi edes vihamiehelleni. Vaikka nyt voin itsekin huomata joitain merkkejä toipumisestani, on masennus silti tiukasti minussa. Kuinka tiukasti ja saadaanko se joskus irroittamaan otteensa? Se jää nähtäväksi.

Voimia ei vain ole eikä niitä tunnu mistään löytyvänkään. Ruokavalioremontin jälkeen voisi luulla, että vireystila kohenisi. Niin ainakin monelle käy, minulle ei. Samoin lisääntyneen liikunnan voisi luulla vaikuttavan. Sitä jopa suositellaan kaikille jaksamista parantamaan. Mutta ei, ei vaikutusta. Suoraan sanottuna mikään ei tunnu missään. Toki viidellä kilolla keventynyt kroppa antaa hieman syytä tyytyväisyyteen, mutta vain hieman. 

Nyt vain kaipaisin sitä, että voisin tuntea tunteita, joita ennen tunsin ja jaksaa. Ennen kaikkea haluaisin jaksaa niinkuin ennen ja löytää sen kultaisen keskitien. Koska vielä on ne energisemmät päivät, jolloin painan eteenpäin melkein kykenemättä lopettamaan. Niinä päivinä imaisen kerralla energiavarastoni tyhjäksi ja niitä lataillaan sitten parikin päivää, joskus enemmänkin. Tämä tuli nähtyä näiden muutaman päivän aikana. Onko syynä sitten masennus itse, se yhdistettynä vaativaan persoonaan, lääkkeen aiheuttamaa vai kenties hormonien heittelyä? 

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukkumatti taisi kiiruhtaa ohitseni. Mieheni nukahti puolilta öin ja siinä tasaista tuhinaa kuunnellen olin hereillä vielä kolmelta. Seuraavana aamuna, yhden heräämisen jälkeen, heräilin kahdeksan maissa. Tiedossa oli suureen peräkonttikirppistapahtumaan meno, mutta onneksi ei sentään myymään.

Kirppistori kierrettiin, kävimme syömässä ja suuntasimme kotiin. Siinä kohtaa alkoi väsymys painaa, mutta sisäisen piiskurin voimin sain itseeni vauhtia. Sitä vauhtia ei meinannutkaan saada pysähtymään. Touhusin niin sisällä kuin pihalla, jopa illalla sänkyyn mennessä matkalla järjestelin kaikkea mitä vain huomasin. Sain piiskurin kuitenkin hiljenemään ja vedin peiton korviin. 

Tässä sitten tuon ekstratehokkaan hetken jälkeen on muisti takkuillut ja voimat olleet vähissä. Aamupäivien menojen jälkeen en ole loppupäivinä jaksanut tehdä mitään. En ole edes saanut ruokaa eteeni. 

Reilun viikon päästä onkin sitten aika psykiatrille. Tällä kertaa odotan sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olen jo täysin motivoitunut irrottautumaan lääkityksestä ja näkemään mitä se tuo tullessaan. Haluan näiden kaikkien kuukausien jälkeen kohdata masennukseni ilman lääkeaineita. Haluan nähdä mitä se sitten on. Jollain tapaa nimittäin luulen, ettei tämä tästä paljoa huonommaksikaan voi mennä. Tai ainakin ne pohjamudat on jo aiemmin nähty, joten nekään eivät pelota. 

Katsotaan siis, mitä tuleva tuo. Juuri nyt minua masentaa masennukseni ja nämä vuodet ja kuukaudet, joita olen se mukanani rämpinyt. Olenko tehnyt itse jotain, mikä on tämän kaiken saanut aikaan? Olisiko asiat toisin, jos olisin oireisiini reagoinut ajoissa? Pääsenkö tästä vielä joskus eroon?

Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Yöllistä pohdintaa

Tietokoneen kello näyttää tasan 2:00. On yö ja pitkästä aikaa seuraan, kuinka öiset minuutit matelevat. Olen valvonut nyt tunnin, yrittäen välillä vain vetää peiton korville ja jatkaa unta, siinä onnistumatta. Nyt yritän löytää unihiekkani tekemällä muuta, vaikka tämän sinisen valon katselu ei taida siinä paljoa auttaa. 

Unettomuus on tuttua. Siitä tuli liiankin tuttua viimeksi ennen joulua ja pahimmillaan se oli noin vuosi sitten. Noina kumpanakin hetkenä tilanne ei ollut kovin hyvä, alkuun masennus nosti päätään kunnolla ja vei vointini kaikin puolin huonoksi. Toisella kertaa anoppi ja hänen aiheuttamansa ongelmat olivat valvottamassa. 

Nyt kuitenkin tilanne on eri. Nyt pitäis olla kaikki aika hyvällä mallilla. Tämän viikon psykiatrikäynnillä selvisi masennukseni lieventyneen (vihdoin!) ja diagnoosini muutettiin vaikeasta masennuksesta lievän ja keskivaikean välille. Vaativuudesta ei tällä kertaa ollut puhetta, mutta terapeuttini mietti aiemmin, saisinkohan enää tuota diagnoosia kun olin onnistuneesti sen kanssa tehnyt työtä ja saanut sitä kitkettyä pois. Lääkärikäynnillä oli puhetta ensi kertaa 1,5 vuoteen myös lääkityksen purkamisesta! Se tosin toteutetaan kun tilanne on tarpeeksi vakaa, mutta jo tuosta puhuminen sai minussa helpotuksen tunteen aikaiseksi. Lisäksi sain tiedon, että pitkän odottelun jälkeen, ansiosidonnainen päivärahahakemukseni on hyväksytty ja saan rahan tililleni jo torstaina, siis tänään! 

Jännitin käyntiäni psykiatrilla, vaikka hänen kanssa asiat ovat hoituneet aina tosi hyvin. Hänelle minun ei ole koskaan tarvinnut selittää sen enempää oireitani tai ajatuksiani, hän on ymmärtänyt aina heti. On tuntunut, että hän lukee minua kuin avointa kirjaa, eikä vastaanotolle menon tsemppauskaan ole hämännyt. Psykiatri ymmärsi myös jännitykseni, sillä käytiinhän vastaanotolla läpi tilannettani ja tulevaa, joka yhä edelleen on pelkkää kysymysmerkkiä. 

Lääkäri sanoikin tyytyväisen kuuloisena, että vointini vaikuttaa aika hyvältä siitäkin huolimatta, että meneillään on ollut paljon suuria asioita ja epävarmuutta niin toimeentulon kuin tulevaisuuteni osalta. Ja minun kaltaiselle ihmiselle, joka on rakentunut järjestykselle, leijuminen epävarmuudessa ei ole mitenkään suotuisa olotila. Voin siis ilmeisesti onnitella itseäni? Ehkä. 

Mutta alanko nyt kärsiä unettomuudesta myös hyvien uutisten kohdalla? Pitääkö elämän olla tasaisen vaikeaa, jotta nukun? Onko hyvät uutiset niin harvinaisia, että käyn kierroksilla siksi? Vai mikä saa pääni täyteen ajatuksia juuri kun voisin hetkeksi huokaista? Joinko kenties iltapäiväkahvin liian myöhään?

Niin, ihmismieli on outo. Sen kiemurat ja temput ovat välillä tällaisen tavistallaajan selittämättömissä. Mutta ikuisena pessimistinä tai realistina osasin toisaalta odottaa jotain muutakin kuin hyvää. Viiemiset 2-3 viikkoa ovat olleet ihmeen hyviä, joten se takapakki oli tiedossa. Tämä kai sitä sitten on. 

Kello näyttää nyt 2:18. Tässäkin sain hetkisen kulutettua, mutta ehkäpä kokeilen, jos uni tulisi. Hyvää yötä ja huomenta siis kaikille!

Viesti kiusaajalle

Olen kirjoitellut aiemminkin anopistani, jonka kanssa välit ovat olleet koko matkan enemmän tai vähemmän kivikkoiset. Hänen temppunsa ovat satuttaneet kerta toisensa jälkeen. Viimeisimpien temppujensa jälkeen mieheni laittoi hänelle ajatuksiaan sähköpostitse. Sen jälkeen anoppi oli miehelleni soittanut ja tapansa mukaan jättänyt vastaamatta mieheni kysymyksiin. Puhelussa juteltiinkin niitä näitä, vaikka anoppi oli pyytänyt itselleen ymmärrystä, koska on huomannut olevansa sairas. Ehkäpä onkin, tai sitten vain hyvin ilkeä.

Olen käynyt läpi melkoisen tunnevuoristoradan viime kuukausien aikana. Ehkä viime vuosienkin. Ajatukset ovat olleet kovinkin ristiriitaiset. Koska kyseessä on mieheni äiti, olen yrittänyt kunnoittaa häntä viimeiseen asti. Olen ollut ystävällinen ja niellyt, vaikka sisälläni on kiehunut moneen otteeseen. Monta kertaa olen ajatellut, että jos kyseessä olisi joku toinen ihminen, olisin jo sanaisen arkkuni avannut. Mutta anoppia kohtaan olen halunnut välit pitää niin hyvinä kuin mahdollista. 

Ehkäpä on onni, ettei määräänsä enempää ihminen voi nielläkään. Ja nyt sairauslomalla ollessani se minun mittani on tullut vastaan, minunkin raja tuli viimein näkyviin. Siispä päätin kirjoittaa itsekin tälle ihmiselle, jonka ajattelu saa pelkästään näkemään punaista. En vain ymmärrä, miksi joku käyttäytyy noin huonosti ja tekee pahaa. 

Kirjoitin anopilleni mietteitäni viime aikaisista. Yritin pysyä asiallisen tiukkana, vaikka mieleni olisi tehnyt mieli haukkua ja huutaa sähköpostinkin kautta. Mieheni luki postin (voin kertoa, että se kyllä jännitti), mutta hän totesi, ettei se niin paha ollutkaan. Kuulema asiallisen tiukka. Hyvä niin, koska en halua loukata miestäni, vaikka hänen äitinsä kanssa onkin hankalaa. 

Alla katkelmia omasta viestistäni. Olen sitä muuttanut anonyymimmaksi sopivammaksi. 

"Kirjeet olivat minulle viimeinen pisara. Vaikka minä olisinkin sen kaiken inhon ja vihankin kohde, etkö oikeasti ajatellut tämän satuttavan poikaasi? Poikasi on omasta halustaan valinnut vierelleen minut. Silloin sinun on vain hyväksyttävä se ja kunnioitettava hänen toivettaan. Sinun ei tarvitse minua ymmärtää, jotta poikasi olisi onnellinen." 

"Olet jo kahdesti minullekin kasvotusten luvannut, että kysyt jos jotain huolta tulee mieleesi. Olet luvannut kysyä jos jotain et ymmärrä ja jos jotain haluat tietää. Yhtäkään tällaista kysymystä en ole kuullut, mutta paljon olet päätellyt mielessäsi."

"Ehkä olet halunnutkin nähdä minussa vain pahaa ja haluat hallita läheistesi elämää. En hyväksy tuomitsevaa tapaasi ja halua rikkoa sen sijaan, että olisit voinut olla se tuki ja apu meille. Olet aiheuttanut paljon pahaa, enkä vielä voi sanoa pystynkö antamaan sinulle anteeksi. Teen työtä sen eteen, mutta sen verran paljon olet vaikuttanut minunkin terveyteeni, etten enää anna sinun tehdä samaa." 

"Kerroin sinulle syksyllä -11 kasvotusten, että olin hakeutunut terapeutille, koska koin itseni neuvottomaksi sinun ja tyttäresi kanssa. Teidän käytös oli ollut jo silloin kauan aikaa loukkaavaa ja vaikka yritin kaikkeni, en onnistunut sitä muuttamaan. Tähän minun kotona oloonkin on teidän käytöksenne yhtenä syynä. Terapeuttini sanoin olen ollut vuosia henkisen väkivallan uhrina käytöksenne vuoksi. Olet siis tehnyt riittävästi pahaa minulle ja se riittää nyt. Tästä eteenpäin voit vain kantaa vastuusi teoistasi!"  

"Toivon poikasi vuoksi, että saat hyvän avun ja hoidon että joskus voisit hyvin ja tämä kaikki voisi joskus olla vain paha muisto. Aika näyttää tapahtuuko niin. Ennen kuin olet hoitanut itsesi kuntoon, meillä kahdella ei ole toisillemme paljoakaan puhuttavaa. Varmasti ymmärrät, että noiden loukkaustan jälkeen sinulla ei myöskään ole asiaa kotiini ennen kuin olet henkisesti kunnossa ja kykenet ajattelemaan järjellä eikä vain huolien/pelkojen(?) sekoittamalla mielellä."

Tänään appiukkoni soitti miehelleni. Viestini jälkeen ainoa huoli oli anopillani ollut, ettei poikansa häntä hylkää. Ei siis edelleenkään pienintä sanaa, jossa käytöstä pahoiteltaisiin tai että mitään väärää olisi edes tapahtunut. Eikö oikeasti minun tunteilla ole mitään väliä? No, itse en voi muuta kuin toivoa parasta äidin ja pojan väleille, omat keinoni on nyt käytetty. Mutta tuleepa mieleen äitinikin käyttämä sanonta niin makaa kuin petaa. Jos siis mieheni joskus luovuttaa ja katkaisee välit äitiinsä, niin on se kyllä melkein tilattua. Pitkä pinna on miehelläni ollut!

Katsotaan siis, mitä tulevaisuus tuo. Olen toisaalta vain surullinen siitä, että näinkin asioden piti mennä. Mutta miksi? Siksikö, että nyt kasvan vahvemmaksi? Onhan nämä tapahtumat onneksi vahvistaneet mieheni ja minun välejä, joten ehkä tämä on hinta siitä? Taivas tietää mitä kaikkea näidenkin takaa löytyy ja mikä kaiken tarkoitus on. Takki on nyt tyhjä kaikesta tästä. 

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Menee yli hilseen...

Tarkoituksenani ei ole täällä puuttua politiikkaan, mutta nyt en malta olla sitä tekemättä. Nimittäin tämä ns. tasa-arvoisen avioliittolain pyörittely on saanut niin eriskummallisia näkemyksiä eri medioissa, että alan itse olla aika äimänä. Sinänsä hyvä että mielipiteitä on, koska sillä yleensä luodaan moniulotteisempi kuva asiasta. Ja hyvähän se on keskustella, mutta nyt tuntuu että asian ydin on tainnut unohtua. 

Minä kuulun siihen porukkaan, joka ei kannata tätä lakialoitetta. En ymmärrä, miksi homoseksuaalien pitää saada jotain, joka on jo tarkasti määritetty kahden eri sukupuolen asiaksi ja joka on universaalisti käsitetty samoin. Toki on poikkeuksia, mutta valtaosassa kulttuureja avioliitto tarkoittaa kuitenkin samaa. Yksinkertaisesti, miksi homoille ei ajeta homoliittoa?

Olen törmännyt niin fb:ssa kuin lehtien palstoilla siihen, että kaikille olisi suotava rakkaus. Mutta eikai oikeasti rakkautta (siis tunnetta!) aleta lailla määrittelemään..? Eikai tässä oikeasti ajeta sitä, että kuka saa ketäkin rakastaa? Tai jos näin on niin olen itse ymmärtänyt lakialoiteasian aikasta väärin. Ja jos näin on, olisiko aika herättää homoseksuaalit todellisuuteen, että laki ei oikeasti heitä kiellä rakastamasta. Eli anti mennä vaan!

Ja onko nykyinen avioliitto epätasa-arvoinen? Keitä se syrjii? Avioliittoon on lupa oli homoseksuaali tai hetero (sitä ei laki määritä), kunhan sen solmii vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kyseessä on täysi-ikäiset ihmiset. Se, että tämä määritelmä on olemassa, ei tarkoita sitä että siinä ketään syrjitään. 

Tästä keskustelusta mieleeni tulee nämä muut sukupuolineutraalit asiat. Joku aika sitten pinnalla oli sukupuolineutraalit pukuhuoneet... Jep, oikeasti! Jos nyt on sovittu että miehet ja naiset vaihtavat vaatteitaan eri huoneissa, niin onko sekin oikeasti epätasa-arvoista? En ymmärrä! Tuttavani sanoikin hauskasti, että eihän tasa-arvon nimissä naiset nosta meteliä kun eivät pääse miesten koripallojoukkueeseenkaan. Tai päinvastoin. Niinpä! Edelleen katsomme mielenkiinnolla Leijonien jääkiekon MM-kisojakin, eikä tällä 2000-luvulla siellä vieläkään luistele naisia seassa. Olisiko siihen kenties joku ihan fiksu syy?

Sitten lakialoitteen puolestapuhujat vetoavat lapsien hyvinvointiin. Ihana ajatushan se on, että jokainen lapsi voisi kokea kahden rakastavan ihmisen läheisyyden elämässään. Mutta onko ongelma , siis rakkauden puuttuminen lapsen elämässä, eri sukupuolissa? Ja onko sateenkaariperhe lapselle pelastus? Itse en jaksa sitä uskoa.

Paljon on lapsia, joiden asiat on huonosti. Kertoohan siitä liian monet lapsisurmatkin. Uskallan kuitenkin väittää, ettei syy ole biologisten vanhempien läsnäolossa tai siitä, ettei lapsi ole kasvanut sateenkaariperheessä. Sateenkaariperheet ovat niin marginaalinen ryhmä verrattuna perinteisiin, ettei lasten oloista voi järkevästi todeta, kummassa perhemallissa lapsi voi paremmin. Ongelma on siis jossain muussa, johon pitää löytää ratkaisu. Lakialoitteen läpimeno ei sitä taida ratkaista. 

Sateenkaariperheen lapsella on aikamoinen tilanne edessään kun kasvaa aikuiseksi. Hänellä onkin kolme vanhempaa. Ja se ei ole pakon sanelema asia, niinkuin yleensä esimerkiksi nykyiset adoptioasiat ovat. Se on kahden aikuisen halu saada itselleen lapsi, rakkauden hedelmä. Tämä ei siis millään lailla lähde lapsen tarpeista, vaan aikuisten. Homoseksuaalit ei hyvällä tahdollakaan kykene hankkimaan lasta ilman sitä kolmatta osapuolta, joten onko se lapsen edun mukaista tai edes luonnollista? Sellaiseksikin kun asiaa on luonnehdittu. 

Viimeksi Posse-ohjelmaa katsoessa Teuvo Loman kertoi avioliiton olevan mukava siksi, että saisi kirkkohäät. Tämä on ollut pitkään asia, joka on mennyt minulla kaukana hilserajan... Miksi haluta viettää itselle merkittävää juhlaa paikassa, jonka oppeja ei allekirjoita? Ja tämä pätee muihinkin, jotka kuuluvat kirkkoon vain saadakseen kirkkohäät. En vain ymmärrä. Minä halusin papin aamenen, koska se on oman uskoni mukaista. Mutta mieleen ei edes tullut järjestää hääseremoniaa muualla kuin oman uskontokuntani puitteissa. Vai olisiko lakialoite paikallaan, että kristitty voisi saada moskeijassa viettää häät nyt kun muslimien määräkin on noussut maassamme?

Tällainen vuodatus tällä kertaa, ohi aiheiden, mutta purkaus tämäkin. Pahoittelut tästä lukijoille! :)

Muista nauttia!

Niin, muutaman kerran olen sairauslomani aikana kuullut tuon. Ensimmäisen kerran työkaverini kehotti minua nauttimaan vapaasta kun piipahdin töissä sairauslomani alussa. En osannut sanoa tuohon mitään. Viiemeisin kerta oli hiljattain kun sain viestin tuttavalta. Hän kysyi siinä, että olenko nyt "nauttinut" olostani. Nauttinut? Mistä?? 

Ymmärrän hyvin, että masentunut on yksi niistä vaikeimmista kohdattavista. On varmasti vaikea keksiä hyvää sanottavaa tai kannustaa oikein. Mutta toisaalta, mitään ei tarvitse sanoa. Se on monessa tilanteessa melkein parempikin kuin ajattelematon kommentti. Ja nimenomaan ajattelematonta se minusta onkin, että masentuneen kehotetaan nauttimaan. 

Välillä huvittuneenakin olen miettinyt, että mistä tarkalleen minun kuuluisi nauttia nyt. Uupumuksesta ja siitä, etten jaksa tehdä juuri mitään? Siitä että joskus suihkussa käynninkin siirrän seuraavaan päivään vain koska en kykene menemään suihkuun? Voisinko nauttia vaikeudesta hengittää tai kun tunnen sydämen sekoilevan rytmin? Ehkä jatkuva päänsärky voisi olla aihe nautintoon? Tai kun muistini pätkii ja tunnen itseni välillä idiootiksi haahuillessani vaikkapa kaupassa etsimässä jotain, jonka jo unohdin?

Elämä masentuneena ei ole nauttimista. Toisaalta, eipä masentunut kykenekään nauttimaan asioista kuten terveenä. Minusta se on kuitenkin paljon, jos jonain päivänä ei tunnu niin pahalta. Sellainen päivä, jolloin ei olekaan fyysisiä oireita, on oikeastaan tosi hyvä päivä. Silloin ei haittaa vaikka henkisesti olisikin aika loppu.

Elämästä ei ehkä pysty nyt nauttimaan, mutta minun kohdallani se ei onneksi tarkoita sitä, että ajatukset olisivat vain negatiivisia. Mielestäni olen kyennyt näkemään sen valoisan puolen monessakin tilanteessa, mutta silti en nauti. Valitettavasti. Eikä se ole oma päätökseni. 

Monesti olen kuullut myös sen, ettei ajattelemattomia kommenteja kannata kuunnella tai ettei niitä kannata ottaa tosissaan. Totta varmaan. Sen ensimmäisen ja toisenkin pystyy kyllä nielemään, mutta seuraavissa alkaa tekemään jo tiukkaa. Nyt huomaan, että pinnani kiristyy aika nopeastikin jos minua neuvotaan mitä voisin tehdä että voisin paremmin. En enää jaksa kuunnella ohjeita ja neuvoja, vaikka tiedän niiden tarkoittavan hyvää. 

Mutta luulisi, että joku vastuu on kommentin sanojallakin. Aivan kuin masentunut ei itse tietäisi peruskeinoja parantaa oloa. Ihan kuin minullekin olisi uusi tieto se, että raitis ilma auttaa, luonnossa kannattaa viettää aikaa ja että on hyvä ottaa ihan rennosti. 

Googlettelin huvikseni ja löysinkin paljon juttuja siitä, mitä ei kannata masentuneelle sanoa. Niitä on näköjään ollut eri lehdissäkin. Luulisi siis tiedon olevan helposti käsillä, jos haluaa tietää kuinka auttaa. Mutta silti niitä sammakoita pompsahtaa tämän tästä. No, ehkä oma lyhentynyt pinna alkaa näkyä. Ehkä sanojat oppivat, vaikka kantapään kautta sitten, ettei kaikkea mieleen tulevaa kannata sanoa ääneen. Välittää voi kuitenkin vain olemalla elämässä, sanomatta sanaakaan. 

Vuodatusta

Sitä sanotaan, että suku on pahin. Siltä se joskus tuntuu, erityisesti kun kyse on siitä toisesta suvusta. Meillä oli tänään mieheni puolelta vieraita. En tiedä tekeekö yhteinen, aika kivikkoinen historia sen, että kihisin kiukusta kun anoppilan väen auto starttasi pihasta. 

Ei mennyt nimittäin kuin muutama minuutti kun anoppini oli ollut meillä, kun puheena oli jo metsä. Ei sinänsä huono puheenaihe, mutta se on kuulema jonkin kirjoituksenkin mukaan paras terapeutti mitä on. Metsään kuulema pitäisi mennä niin huoletkin unohtuu... (Jep, ehkä jos kyseessä on jotain muuta kuin psyykkinen sairaus!) Ja kuulema se riittää, että on hyvä ystävä jolle voi kertoa asiansa, ei ihminen muuta terapiaa tarvitse. (Juu, ehkä edelleen jos kyseessä ei ole sairaus!) 

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun kuulen näitä osittain vihjailevia mielipiteitä. Niitä tuli sairauslomani alkuun aika tiuhaankin. Niinkin tiuhaan, että mieheni oli pakko tehdä siitä loppu. Silloin kuulin aika usein siitä, että liikkuessa luonnossa, voisin tervehtyä. Jos hoito olisikin noin helppoa, niin voisin vaikka istua kannon päässä viikon! Tervehtymisen eteen tekisin sen mielelläni, ennemminkin kuin ottaisin tämän kuukausien mittaisen sairausloman! Kuulin myös kommentin, että minun ikäisen pitäisi kyllä jaksaa olla töissä... Terveenä, juu!

Anoppini hoitaa työkseen lapsia. Nyt yksi hänen hoitamistaan pienistä lapsista on alkanut käyttäytyä huolestuttavasti. Mutta yllätys yllätys, mikään asiantuntijan tarjoama apu ei tule kyseeseen, koska silloin lasta riepoteltaisiin. Anopin mukaan sellainen ei tälle lapselle sovi... Sitä hän ei osannut sanoa, miksi lasta riepoteltaisiin.

En muista, olenko koskaan ennen törmännyt ihmiseen, joka olisi kauempana omista ajatuksistani! Kuinka ahdistavaa on istua hiljaa ja vain odottaa, että aika kuluu. Jotta välit pysyvät jokseenkin järkevinä, lasken kymmeneen, enkä yritän kääntää hänen ajatuksiaan. Joskus sitäkin kokeilin, mutta enpä arvannut mikä show siitäkin tuli!

Oma äitini joskus on sanonut, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Kuinka se sopiikaan juuri nyt tähän! Vaikka kuinka yrittää, toki asiallisesti, ohjata toista edes miettimään jotain asiaa eri kantilta, niin ei! Ei, kun on näitä parempia ja järkevämpiä konsteja... Sille hyvälle ystävälle voi varmasti näyttää kipeää korvaansakin, jos se ystävän apu auttaa aina! Hoituisikohan vaikka migreeni ystävän avulla?! Mihin tässä enää lääketiedettä tarvitaankaan?

Aaaarrrgh!!! 

Olen onnekas siksi, että minulla on ollut hyvä ystävä vierellä koko sairastamisen ajan. Olen siitä samaa mieltä anopin kanssa, että ystävän apua on tärkeää. Terveeksi tämä kultaakin kalliimpi ystävä ei ole minua tehnyt, mutta hän on tehnyt matkastani monin verroin helpompaa. En edes uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut ilman tätä henkistä tukea ja olkapäätä! 

Kyllä tämä kiukku tästä helpottaa! Hengenahdistus on nyt kaverina kun se jo hetken ehti olla pois. Mutta siihen on jo niin tottunut, että sen kanssa elellään. Voisinhan tietenkin mennä sinne metsään tervehtymään, ehkä otan ystävän sinne mukaan, ja sittenhän voi ehkä aloittaa työt jo huomenna. Tai sitten nappaan annokseni Cymbaltaa aamulla taas, menen sovitusti tiistaina terapiaan ja pidän kiinni muistakin minulle suunnitelluista hoidoista. Kyllä, niin teen!