Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Niskaoteko uupuneesta?

Lukaisin monin ajatuksin Terveystalon Puheenvuoro-palstan kirjoituksen Kuka ottaisi uupunutta niskasta kiinni? Artikkelin on kirjoittanut Annamari Heikkilä, Terveystalon työterveyspsykologi ja filosofian tohtori. 

Heikkilä aloittaa kirjoituksen luettelemalla minullekin tutuksi tulleita faktoja kuten sen, että joka neljäs meistä suomalaisista on työuupunut ja että mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy (jos sitä onnistuisi näin masentuneena saamaan!!). Faktaa on sekin, että lähes puoli miljoonaa syö masennuslääkkeitä. Surullista luettavaa. 

Leukani loksahti kuitenkin auki kun luin Heikkilän omaa näkemystä uupumuksemme syistä. Hän on sitä mieltä, että vaikka sairastumisien takaa löytyy tuhansia eri tarinoita, on yksi syy asenneongelmamme. Nyt kun olen kuukausia tehnyt työtä oman syyllisyydentunteen voittamiseksi, tuntuu pahalta lukea ammattilaisen heittävän syyn takaisin minunkin harteille. 

Heikkilä kertoo meidän suhtautuvan työhön ja omaan itseemme liian vaativasti. Pyrimme mielemme orjapiiskurin voimin tekemään enemmän ja paremmin, toisin sanoen täydellisemmin. Kuvittelemme Heikkilän mukaan myös olevamme juuri niin arvostettuja ja rakastettuja kuin viimeinen työsuorituksemme. Kun täydellistä ei voi saavuttaa, uuvumme. Tuo ajatus on varmasti osittain totta. Minuunkin on sisäänrakennettu suorittaja, joka tekee tekemisestä päästessään. Uuvutan sillä itseäni ehkä täällä kotona, mutta en edelleenkään koe sen olevan niinkään se syy työssä uupumiseeni. 

Kertauksena sen verran, että tein vastaanottotyötä, jossa aikataulu määräytyi joko muun henkilökunnan täyttämän kalenterini tai asiakkaiden netissä itsevaraamiensa aikojen puolesta. Vastaanottoajat olivat toki vakiot, mutta kalenterini ylibuukattiin säännöllisesti, vain kun tulostavoite hiillosti kaikkia. Oma mahdollisuuteni vaikuttaa työtahtiin oli todella vähäinen. Nekin yritykseni, joita kokeilin, eivät onnistuneet. 

Tuosta syystä en ota Heikkilän syytöstä harteilleni, vaikka se toki helpottaisi ammatti-ihmisten työtä. Kun vastuu sairastumisesta heitetään uupuneen harteille, on helpompi puuttua tämän yhden ihmisen pääkoppaan kuin kokonaisen työyhteisön vikoihin. Oman kokemukseni mukaan työterveyshuolto ei paljoakaan puutu työnantajan tekemisiin. Se, kuinka paljon voikaan, on toinen juttu. Mutta viimeisessä kolmikantakeskustelussa esimieheni kertoi työpaikan kiireen vain lisääntyneen ja siksi minun oli turha odottaa ainakaan helpompaa tilannetta siellä. Työterveysläälärin ilmekään ei värähtänyt ja koin olevani tässä asiassa yksin kahta tahoa vastaan.

Onneksi seuraava Heikkilän esittämä syy uupumiseen onkin helpommin luettavaa ja lähempänä omaa kokemustani. Meillä on nimittäin liikaa töitä. Heikkilä kirjoittaa siitä, kuinka ensin stressaannumme, jolloin suorituskykymme ja tuloksellisuutemme kasvaa. Kun sitten stressi jatkuu liian pitkään ja tekemättömät työt kasautuvat, voi siitä vähitellen seurata uupumusta ja masennusta. Kyllä, juuri niin oli itselläni! Se ilmeisesti on työpaikallanikin huomattu, koska poissaoloni aikana minun töitäni on hoitanut kaksi työntekijää. 

Työtehtäviä pitäisi vähentää kun niitä on liikaa ja esimiehen rooli on tässä Heikkilän mukaan ratkaiseva. Näinhän se on, mutta vaikka pidän itseäni jonkin verran optimistina, en usko että se tulee ainakaan omalla työpaikalla suuremmin toimimaan. Esimiesten on ehkä helpompi tuudittautua ajattelemaan, että kyse on vain tuosta uupuneiden asennevammasta. Siksi itse heitän tässä pallon vastuusta työterveyteen tai muille sellaisille tahoille, joilla on mahdollisuus puuttua työnantajien toimintaan. 

Heikkilä summaa kirjoituksessaan todella hyvin omankin kokemukseni työuupumuksesta ja masennuksesta. Se menee näin: "Olivatpa syyt uupumuksen ja masennuksen taustalla mitkä tahansa, inhimilliset kokemukset ovat musertavia. Uupuneen elämä ei tunnu merkitykselliseltä ja elämisen arvoiselta. Tarmo ja toimeliaisuus häviävät, kyky nauttia hiipuu pois. Mieli on jatkuvasti ja säännönmukaisesti alakuloinen. Ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi."

Lopuksi vielä toinen hyvä katkelma Heikkilän kirjoituksesta: "En tunne yhtäkään uupunutta tai masentunutta, joka olisi toipunut ottamalla itseään niskasta kiinni. Mitä vakavampiasteisesta masennuksesta on kysymys, sitä vähemmän tahdonvoimalla on tekemistä sairauden kanssa. Sairastunut ei tarvitse oman sisäisen piiskurinsa rinnalle yhtään ulkoista raipanheiluttajaa. Sen sijaan työkaveri, joka kysyy mitä kuuluu ja jaksaa kuunnella vastauksen on kullanarvoinen. Masentunut ja uupunut tarvitsee hoitoa, mutta myös läheisten ihmisten, ystävien ja työkavereiden tukea ja rakkautta. Oletko sinä työkaveri joka auttaa?"

Tässäpä meille pureskeltavaa näin suomalaisen työn päivänä!

Nyt mennään eikä meinata...

Olen luonteeltani aika utelias, avoin uusille asioille ja helppo uhri yllytyksille. Tuohon kun lisää vielä pienen ripauksen kilpailuviettiä, on yllytyshulluus hyvin paketissa. Ja nyt taas mennään kohti tuntematonta, vaativa persoonallisuus tietenkin piiskurina!

Viimeksi kirjoitinkin jumittavasta ongelmastani, niistä kroppaani kertyneistä läskeistä. No, nyt siskoni innoittamana, päätin antaa niille häädön ja otin osaa Fitfarmin kuuden viikon superdieettiin. Se alkaa tänään ja se kestää kokonaiset kuusi viikkoa. Sen aikana on mahdollista tipauttaa jopa 10 kiloa. Kuulostaa houkuttelevalta, varsinkin kun kesä lähestyy ja minä taivastelen makkaroita, joita löytyy aivan uusista paikoista kehoani. 

Mutta olen itseasiassa aika peloissani... Nyt vasta todella ymmärrän, että kuulun lohtusyöppöihin ja olen heti päätöksen (ja maksun) jälkeen miettinyt kaikki herkut läpi, joihin ei ole asiaa koskea seuraavien viikkojen aikana. Voin napsia päivän tarvittavat kalorit suklaalla ja muulla herkulla ja jättää terveellisen ruuan pois. Toisaalta se ruuan tekeminen kun on ollut aikamoinen haaste koko sairausloman aikana, niin nyt sitä sitten pitäisi pystyä tekemään.. hui!

Pelottavaa on myös tietyn rytmin ja ohjelman seuraaminen. Tämä on ensimmäinen kerta sairauslomallani kun olen jossain määrin tällaiseen sitoutunut. Aamuheräämiset on jo ajoittunut hyvin klo 8-9 välille, mutta muuten päivä on mennyt hyvin vaihtelevalla rytmillä. Syön kun jaksan tai kun nälkä on tarpeeksi kova. Nyt olisi tarkoitus pitää ruokailussa rytmiä ja syödä vain tarkkaan laaditun ohjelman mukaan. 

Toisaalta suurena motivaationa on painonpudotus. Olen tuskastellut tässä jo viikkoja ja kuukausia läskieni kanssa ja sillä on ollut hurja vaikutus itsetuntooni ja mielialaani. Voi siis olla mahdollista, että tämän jälkeen voisin paremmin myös henkisesti. Niin ainakin toivon! Ja toisaalta, nyt kun joku kertoo, mitä milloinkin syön, on yksi ongelma vähemmän. Ruuan keksiminen kullekin päivälle on nimittäin aikamoista kun nämä voimavarat ovat mitä ovat. Ruokapuolen hoitaminen on ollut ahdistavaa kaikkinensa, joten hyvällä tuurilla tämä projekti helpottaa myös sitä. 

Tämä aamu meni vielä perinteisellä aamupalalla, maustamattomalla jogurtilla ja myslillä, koska vielä en ole täydentänyt kaappiani tarvittavilla ruuilla. Tänään on tarkoitus tehdä ostokset minulle ja miehelleni (joka minua tukeakseen lähtee myös mukaan!) ja sitten show alkakoon! 

Superdieetti alkaa kovin inhottavalla tavalla, nimittäin itsensä kuvaamisella alusvaatteisillaan. Etoo jo valmiiksi nähdä itsensä kaikkine kiloineen edestä, sivulta ja takaa.. Mutta toivon, että jonkin ajan päästä voin verrata peilikuvaa kuviin ja hymyillä saavutuksille. 

Nyt siis vain peukut kohti taivasta ja menoksi!

Kuoleman läheisyys

Viime aikoina on muutaman kerran tullut puheeksi kuolema. Se aiheena on pyörinytkin sen jälkeen mielessä, kun siitä olen jutellut, ja päätinpä siitä vähän kirjoitellakin. 

Kuolema on tullut tutuksi ajatukseksi. Ehkä itsekin havahduin kun menin ääneen toteamaan, että  nyt pitkästä aikaa tuntuu, ettei kuolema kulje vierellä aivan koko aikaa. Kuulija taisi ainakin hämmentyä. Mutta kuolema on suomalaisilla yleensäkin tabu ja aihe, jota kierretään monella tapaa. Siirrytään ajasta ikuisuuteen, poistutaan keskuudesta, nukahdetaan ikiuneen, mutta ei kuolla. Sitä ei ehkä ajatella kovin paljoa eikä siitä paljoa puhuta. Etsimme nuoruuden lähdettä, jotta voisimme ehkä olla kuolemattomia. 

Kun oma elämä on tarpeeksi rankkaa ja synkkää, alkaa kuolemastakin tulla arkinen. Se seuraa kuin varjo ja on mukana monessa. Näin on tapahtunut ainakin minulla. Olen nimittäin jo vuosia miettinyt, että voin kuolla hetkenä minä hyvänsä. Siksi harmittaa jättää kotiin sekaisin paikat jos lähden, koska voinhan minä vaikka kuolla. Jos en palaa kotiin, en halua jättää jälkeeni hurjaa pyykkivuorta tai päivien pesemättömiä astioita. Hölmöjä ajatuksia, mutta minulle aika yleisiäkin. 

Miksi sitten kuolisin juuri nyt? Enpä tiedä. Onko tipahtaminen siitä jo normaaliksi tulleesta arjesta syynä sille? Tai se, ettei kykene näkemään tulevaisuuttaan? Mahdollisesti. Tai sitten masennuksen taudin kuvaan kuuluu vaipua synkkyyteen ainakin jossain määrin?

Olen terapeutin avulla tehnyt paljon työtä löytääkseni merkitystäni. Työ on se, jolla olen oppinut itseni määrittämään. Opinnot, vakituinen työpaikka, menestyminen sekä onnistuminen työssäni ovat olleet ne, jotka ovat määrittäneet minua pitkään. Ne ovat kertoneet, kuinka tärkeä olen ihmisenä. Kun yhtäkkiä jäinkin pois työelämästä kokonaan, rakennan omaa minäkuvaani pala kerrallaan uudelleen. 

Pikkuhiljaa olen löytänyt merkitystäni myös muulla mittarilla kuin työllä (toisin kuin suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu). Olen vaimo ja sisko. Olen lapsi ja keinoemo koiruleilleni. Olen ystävä. Miksi se ei riitä kuitenkaan meille? Miksi olemme jotain vain kun voimme kertoa, missä olemme töissä tai mikä on ammattimme? Työtön on harvoin työtön omasta tahdostaan. Työkyvytön haluaisi pystyä työhön. On monta asiaa, mihin emme voi vaikuttaa, mutta viekö se meiltä pois ihmisarvoa? 

Se, että löytää itseään uudelleen, on ehkä onnistunut työntämään kuolemaa kauemmaksi. Elämä alkaa ehkä voittamaan, eikä masennus ole vienyt itsetuntoa kokonaan, vaikka sen tehokkaasti romuttikin. Alan omassa mielessäni olemaan jotain, vaikken vielä pystykään sitä niin sanoiksi pukemaan. 

Masentuneille kuolema ei kuitenkaan ole ehkä niin pelottava asia kuin monelle terveelle. Kun kerroin terapeutilleni ensimmäisiä kertoja ajatuksiani kuolemasta ja itsetuhoisista ajatuksista, taisin hämmästyä kun se ei ollutkaan niin outo tai paha asia kuin aluksi luulin. Niinkuin masentuneille yleensä, myös minulle kuolema tarjosi lohtua. Jos elämä ei muuten ota sujuakseen, on kuolema vaihtoehto. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin. 

Mutta teen töitä, jotta elämä voittaa. Ja voittaahan se, eikö voitakin?

Kiltteydestä kipeä

Useammasta suusta olen kuullut olevani niin kiltti. Mietin tahtomattani aina toisia ja vaikken itse edes näe, laitan usein toisten edun omani edelle. Tämä on myös yksi syy nyt läpi käymääni masennukseen. Olen ollut liian kiltti niin työelämässä kuin esimerkiksi minua huonosti kohtelevien ihmisten kanssa muuten. 

Ei ole helppo pitää puolia, ei ole helppo vaatia oikeaa kohtelua. Mutta olen siinä jo petraantunut ja tunneskaalaani päässyt viha on tervehdyttänyt minua. Nyt jopa uskallan sanoa ääneen olevani vihainen. Uskalsin jopa kertoa vihaavani jotakuta. 

En tiedä onko vihaamaan oppiminen sinänsä tavoite, mutta se etten patoa kaikkea sisääni ja niele kokemaani pahaa, on. Vihastakin voin siis päästä ylikin vielä, mutta juuri nyt se auttaa minua nousemaan sieltä maan raosta, jonne minut on elämäni aikana painettu ja jonne itse olen käpertynyt. 

En kuitenkaan ole niin surkea tapaus kuin ehkä nyt kuulostan (toivottavasti!). Minulta löytyy kyllä temperamenttia, mutta jostain syystä en ole osannut sitä näyttää kuin aivan lähimmille. Kiltteys ei kuitenkaan ole aina hyvästä. Se antaa suuren kosketuspinnan muille päästä rikkomaan jotain minussa. Siksi siitä on hyvä osittain opetella eroon ja oppia jopa vihaamaan. 

Viime aikoina mieheni sukulainen on ollut se, joka on hyödyntänyt tuota kiltteyttä. Niin minussa kuin miehessäni. Hän on päässyt vaikuttamaan syvälle meihin ja on ollut hajottamassa parisuhdettamme useaan otteeseen. Ei ehkä tarkoituksella, mutta teoillaan ja aiheuttamallaan pahalla. Terapeuttini totesikin minun olleen vuosia henkisen väkivallan uhrina tämän henkilön taholta. Olen tuota jäänyt miettimään ja osittain hämmästynyt siitä, etten itse ollut sitä huomannut. 

Olen vuosia voinut pahoin ja kolmisen vuotta sitten hakeuduin terapiaan, koska en enää tiennyt kuinka minun pitäisi tehdä tämän kyseisen ihmisen kanssa. Se  oli siis jo silloin selvä merkki siitä, että raja on ylitetty. Silloin mikään ei auttanut ja melkein kaikesta mitä tein, jätin tekemättä, sanoin tai jätin sanomatta sain kuulla jälkeenpäin. Minua arvioitiin milloin mistäkin. Rahan käytöstäni on nostettu äläkkää, vaikkei tällä ihmisellä siitä ole kuin omat ajatuksensa. Myös ulkoista olemustani on mittailtu ja arvosteltu. Ei tietenkään minulle itselle, sehän olisi ollut liian reilua!

Kaikki ei ole hyvin ihmisellä, joka ottaa toisen hampaisiinsa, retuuttaa ja polkee maahan. Mutta enää en itse suostu siihen. Enää en aio olla se jonka yli kävellään, jota naljataan ja loukataan kerta toisensa jäljeen. Omaa terveyttäni on viety jo aivan tarpeeksi ja nyt aion rakentaa itsetuntoni ja -arvostukseni sellaiseksi, jolloin voin hyvin. Maksan kiltteydestäni suuren hinnan, mutta tämä oppi kantaa läpi elämän. 

Ystäväni laittoi minulle kerran linkkinä Lapinlahden lintujen kappaleen, joka sopii kuin nenä päähän meille kilteille. Korkkia ei toki kannata aukaista (vaikka lähes absolutistina jopa se on sairauslomani aikana houkuttanut). Mutta nyt nupit kaakkoon! Tässä terapiabiisi kaikille kilteille!

https://www.youtube.com/watch?v=udJrUfb9A6Q&feature=em-share_video_user

Lisätty 0:28:

Lueskelin netissä (uni on taas kadoksissa..) lisää kiltteydestä, joka nyt on onnistunut selittämään aika paljon niin omia kuin miehenikin tilanteita. Ajauduin sivulle, jossa kiltteydestä oli hyvä kirjoitus. Linkitänpä sen tähänkin:

http://www.markkuojanen.com/usko/kiltteyteen-sairastuminen/

Vaaniva vaativuus

Viimeaikaset tapahtumat (nimettömien kirjeiden mysteeri) on herättänyt minussa taas vaativan persoonallisuuden pintaan. Ilmeisesti puran ahdistusta, kiukkua tai mitä ikinä, järjestelemiseen. 

Henkeä on taas ahdistanut ja toisen nimettömän kirjeen saatua myös pumppu rytmitteli joitakin kertoja epätahtiin. Kirjeiden mysteeri onneksi on nyt selvinnyt ja asia alkaa jäämään onneksi taka-alalle. Mutta vaikutukset vielä näkyy ja tuntuu voinnissani. Eipä se taida ihme ollakaan. 

Ensimmäistä kertaa sairauslomani aikana minulla oli viiden päivän putki, kun jaksoin joka päivä touhuta jotain. Menojakin oli enkä seuraavaa päivää maannutkaan sohvalla kykenemättä tekemään mitään. Tuon putken jälkeen oli yhden päivän uuvahdus, jolloin istuin paikallani, mutta sen jälkeen  vaativuuden piiska taas heilahti ja jatkoin uurastusta. 

Viime aikoina elämämme ei ole ollut kovin kummoisessa hallinnassa tai järjestyksessä. Masentunut mieli tekee kaikesta haastetta ja siinä meillä on ollut mieheni kanssa tekemistä ja jaksamista. Jopa niin, että miehenikin on saanut ponnistella oman vointinsa vuoksi. Hallinnan tarve selvästi minulla on ja siksi terapiassa olemme pohtineetkin, että hallintani keskittyykin nyt tavaroiden läpikäyntiin, turhan pois heittämiseen ja uudelleenorganisointiin kotonamme. 

Tyhjensin yhden osan vaatehuoneestamme, kävin jokaisen laatikon läpi, imuroin vaatehuoneen joka nurkan ja pakkasin tavarat uudelleen. Samalla kun tein inventaarion. Ahersin monta tuntia putkeen ja vain pakosta (kun nälkä oli jo tarpeeksi kova tai kun vessaan menoa ei vain voinut enää siirtää) pidin tauon. Kuulostaa varmasti monen korviin hulluutta, mutta tervetuloa vaativan persoonan maailmaan! Se on hullua!

Helpommaksi tämän persoonahäiriön kanssa elämistä ei tee se, että nautin niin kovasti lopputuloksesta. Kun katson siistiin vaatehuoneeseen tai kodinhoitohuoneemme kaappeihin, joissa jokaisella tavaralla on oma paikkansa, nautin! Mutta se vie veronsa ja sillä on hintansa. Yhtenäkin iltana ennen puoltayötä mieheni toppuutteli lopettamaan kun vielä riehuin imurin kanssa. Tai kun vielä sänkyyn päästyäni vielä mietin, että jos kuitenkin tekisin vielä jotain. Yhden illan pelastus oli se, kun mieheni nukahti käsi ympärilläni. En raaskinut herättää häntä lähtemällä touhuamaan. 

Kaikki tämä häärääminen alkoi kun ensimmäinen mystinen syyttävä ja elämäämme puuttuva kirje tuli. Olen kahdesti itkenyt tämän ahdistuksen vuoksi, mutta molemmilla kerroilla vain vähän. En ole huutanut kiukkua ja viihani. En raivonnut pettymystäni. Terapeutin sanoin, olen aika viilipytty. Pinnan alla voi kuohua, mutta puran sen muuhun. Näin se varmasti on, ainakin mitä katson aikaansaamaani jälkeä kodissamme. 

Mutta onneksi on Propral! Se rauhoittaa ja vieläpä huomaamatta. Se on ollut pelastukseni niinä hetkinä, kun haluan päästä vaikeasta hengityksestä ja yleisestä ahdistuksesta eroon. Sitä sai miehenikin reseptin kun hän alkoi käymään kierroksilla. Voimme siis tiukan paikan tullen napata napit naamaan :) 

Olen kuitenkin edennyt askeleen eteenpäin. Olen vahvistunut ja alan arvostamaan itseänikin enemmän. Olen hitaasti mutta varmasti nousemassa jaloilleni. Ja vaikka taas tuo vaativuus pääsi valloilleen hetkeksi (tai toivon että vain hetkeksi!), olen alkanut hallitsemaan sitäkin. 

Viesti

Miehelleni lähetettiin nimettömänä kirje, jonka viesti (jos sen oikein tulkitsimme) oli kehotus jättää minut. Kirjekuoreen oli lehdestä leikatuin kirjaimin kirjoitettu mieheni nimi ja osoite. Kirje oli kirjoitettu Tupperwaren piirtolevyä käyttäen. Kirjoittaja ei siis halunnut, että häntä tunnistetaan. 

Näin kirjeen heti postilaatikolla nipun päällimmäisenä. Kiinnitin huomioni sen outoon ulkonäköön ja siihen, ettei lähettäjän tietoja ollut. Hetkeksi tuli inhottava olo. Hymähdin, olin varmasti katsonut liikaa telkkaria. Mieheni tuli kotiin ja hänen ilmeensä kertoi oman ensivaikutelmani oikeaksi. Kirje oli kuin olikin outo. 

Kirjeessä todettiin minut narsistiksi ja siksi ymmärsimme, että viesti kehottaa jättämään minut. Teki pahaa. Lähinnä siksi, etten koskaan ole halunnut kenellekään pahaa, mutta nyt olin ilmeisesti sellaista aiheuttanut. Sitten mietittyämme kirjettä uudelleen, älysimme sen tarkoittavan sitä, että lähettäjän itse on oltava sekaisin. Mikä vaivannäkö ja työ vain viestittääkseen tämä. Myöhemmin asia muuttui jo vitsiksi. 

Kirje kuitenkin häiritsee. Kävimme läpi tuttavapiiriämme, perheitämme, kaikkia. En kuitenkaan keksinyt sellaista, jonka olisin onnistunut saamaan noin tunteiden valtaan. Kaikkia en varmasti voi miellyttää, mutta viime aikoina kun ihmiskontaktit ovat kuitenkin olleet tavallista vähemmät, ei tällaisia tapauksia tahtonut löytyä. Aavistamme kuitenkin nyt, mistä kirje on ehkä peräisin. Sen aika näyttää, osummeko oikeaan epäilyissä. 

Kirjeen lähettäjä on muodostanut minusta itselleen selvän mielipiteen. Hän on huolissaan miehestäni ja ilman minua elämä voisi olla helpompaa. Sitä en mene kiistämään, elämä minun rinnallani kotona oloni aikana on varmasti ollut raskasta. Emme kuitenkaan ole eroamassa, vaan on ollut mukava huomata jopa niitä hetkiä, jolloin olemme huomanneet tämän suhteen jopa syventyneen. Vaikeudet ovat meitä raastaneet ja repineet, mutta se on elämää. 

Siinä samassa, jossa oma itsetuntoni on alkanut vahvistua pikkuhiljaa, on ehkä meidänkin parisuhde tehnyt sitä. Ainakin vielä. Kirjeen kirjoittaja sai meidän uudelleen tiivistämään rintamaamme meitä uhkaavia asioita ja ihmisiä vastaan, joten vaivannäkö on ollut turhaa. 

Jopa säälin tätä anonyymia, joka on itse ehkä pelokas. Hän näkee asiat suppeasti ja pelkää muutoksia. Pelkää kenties kaikkea erilaista yleensä. Hän haluaa nujertaa ja ehkä sillä nostaa itseään korkeammalle. Hän on lähellä, mutta silti niin kaukana. Hän ei ymmärrä.