Voinnin mittari

Takaisin linjoilla! Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa. Huomasin itse jo aiemmin, että tästä blogistani näkee sen, missä kunnossa olen. Tai osittain. Kun menee paremmin, en edes tule vilkaisemaan tätä, en koe tarvetta kirjotittaa, enkä edes ajattele blogia. Kun taas menee huonommin, mietin mielessäni kirjoittamista ja mielessäni jo kirjoitan sitä seuraavaa postausta. Niin, arvata saattaa, että notkahdusta on jaksamisessa, koska näpyttelen kirjaimia toisensa perään. 

Työkokeilun viimeiset metrit on edessä. Sitä suunniteltiin jo jatkettavaksikin, koska vointini ei ole sallinut suunnitelman toteuttamista sellaisenaan. Tässä vaiheessa minun pitäisi jo tehdä täyttä viikkoa, mutta päivittäinen töissäolo on itseasiassa nyt lyhyempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Aloin uupumaan uudelleen, joten jalkaa on syytä nostaa polkimelta. 

Terveydellisistä syistä työkokeilua voisi hakea lisääkin. Tarkoitus on kuitenkin kokeilla omaa työkykyä ja tarkoitus olisi sitä vähitellen lisätä täyteen tuntimäärään. Teimme kuitenkin toisenlaisen päätöksen. Työkokeiluni on siltä osin ollut onnistunut, että se  on osoittanut vointini riittävän osa-aikaiseen työhön. Ja onnekseni sellaista on palkkaa vastaan tarjollakin! 

Lisäksi syynä työkokeilu  loppumiseen alkuperäisen suunnitelman mukaan on se, että yrityksessä jossa olen, ei yksinkertaisesti ole tekemistä minulle. Turhaudun kun istun päivästä toiseen tietokoneella, tekemättä mitään järkevää. Välillä siivoan, välillä jutustelen toisten kanssa. Välillä saan jonkun projektin tehtäväksi, mutta kun innoissani senkin teen aika nopeasti, löydän itseni taas naputtelemassa pöytää miettien, millä seuraavaksi päiväni kuluttaisin. 

Työkokeilusta olen kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, kiitollinen. Olen saanut uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä, olen päässyt näkemään ammattini toisenlaista toteuusta lähemmin, johon muuten ei olisi tainnut olla mahdollisuutta. Minusta on lisäksi pidetty hyvää huolta. En joutunut takaisin oravan pyörään, vaan siitä on pidetty huolta, että pidän taukoni ja lähden oikeaan aikaan kotiin. Vaikka työkokeilupaikka on lähes toinen ääripää sille, josta jäin aikanaan pois, on se ollut minulle hyvä. Eikä toistuvat painajaiseni toteutuneetkaan, enkä joutunut keskelle työelämän helvettiä kun jätin turvallisen kotona olon!

Kerroin alkuun, että tämä blogi toimii yhdellä tapaa näköjään vointini mittarina. Rauhallisesta töihin paluusta huolimatta, on oireet nostaneet muutaman viime viikon aikana päätään. Se on toisaalta pelottavaakin, sillä mitä se on kun on siinä oikeassa työelämässä, suorittamassa työtehtäviä, joista on vastuussa työnantajalleen? Aaltoliikkeenä toipuminen tuppaa aina menemään, mutta mikä  on vielä sitä pientä notkahdusta ja mikä sairauden olemassa oloa suuremmissa määrin?

Terapeuttinikin huomasi muutama viikko sitten uupumukseni. Siitä se notkahdus alkoi. Aloin olla väsynyt ja takki tyhjä, siitäkin huolimatta että arjen tahtini oli aika rauhallinen. Jopa olematon terveen näkökulmasta. Seuraavaksi alkoi hengenahdistus palata ja taas iltaisin saatoin sohvalla haukkoa henkeäni. Sitten rytmihäiriöt kertoivat, ettei kyse ole vaan pikkustressistä, nyt piti olla varuillaan. 

Sairausloma tuli selvänä mieleen kun ensimmäisen kerran aikoihin alkoi nukkuminen olla hankalaa. Pyörin ja hyörin ennen nukahtamista ja mieheni mukaan nukuin tosi levottomasti. Saatoin odotella unta pitkään tai herätä yöllä saamatta kovin helposti unta uudelleen. Nekin ajat kun olin unessa, oli uneni niin levottomia, että olin jo siitä väsyksissä aamulla kun kello herätti uuteen päivään. Painajaisetkin palasivat.

Kuluneella viikolla toistui sitten se, josta oikeasti itse ymmärsin, että leikki on kaukana. Muisti pätki pahemmin. Ennen niin helpot asiat muistaa, liukuivat pois mielestä kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä. Alkoi olla kunnoton olo kun huomasin, että alan muuttua siihen suuntaan mitä olin sairauslomallakin, jolloin välillä katsoin hämmentyneenä aterinlaatikkoa ja mietin, millä välineellä ruokaa syödään. Tai kun seisoin suihkun edessä ja mietin, miten saan siitä tulemaan vettä... 

No, onneksi ymmärrän itsekin tilanteen ja hyvä, että terapeuttini huomauttaa heti, kun on aika pysähtyä kuuntelemaan vointia. Osaan oireistakin kun vain tottuu, eikä se normaali terve olotila ole niin selvänä mielessä, on hyvä kun joku muistuttaa niiden olevan oikeasti oireita. Rytmihäiriöt tai univaikeudet eivät kuulu ihmisen elänään, ne ovat oireita. Sen kun osaisin pitää kirkkaana mielessäni!

Nyt tahti hidastuu, vaikka paljon uutta on edessä. Rajaan vapaa-ajalla tekemisiäni, olen vaatimatta itseltäni liikoja (tai yritän) ja annan itselleni aikaa hengähtää. Tuo jos mikä kuulostaa hölmöltä varsinkin sen jälkeen kun kerroin, että osan työkokeiluajasta en ole tehnyt mitään. Mutta on yllättävän raskasta olla. Olen ihminen joka tekee kun sen aika on ja tekemistä on, mutta paikallaan, työvaatteet päällä, on kuin suorittaisi rangaistusta. Ja sekin uuvuttaa. 

Ääripäästä toiseen

Tässä sen taas näkee. Kun kaksi päivää jaksan touhuta ja pysyä aikataulussa, seuraa sitä jonkinasteinen kooma. Tiistai oli täynnä ohjelmaa. Ensiksi terapia, jota ennen hinnoittelin kirpparille tuotteita ja siivoilin. Terapiasta salille, jossa personal trainer piiskasi oikein kunnolla. Tosin puskin niinkin tosissani, että jonkin moinen heikotus keskeytti viimeiset liikkeet. Aloin äkisti voimaan todella pahoin ja makasin hetken pukuhuoneen lattialla jalat kohti kattoa. 

No, se olotila meni ohi ja sitten kotiin. Lenkille naapurin kanssa ja syömään. Pikavauhtia ehostus ja lähtö kesäteatteriin yhdessä mieheni kanssa. Hän oli voittanut liput töistä ja tietenkin hyödynsimme tämän mahdollisuuden. Teatterista vielä ajelulle ja syömään, sitten kotiin. 

Seuraavana päivänä aamulla smoothiet meille molemmille ja menoksi. Minä lähdin samalla kuin mieheni koirien kanssa puistoilemaan. Käytiin kahdessakin koirapuistossa ja sitten vein kirpparitavarat myyntiin. Kaupan kautta kotiin ja sitten on vauhti alkanutkin jo hiipua. Illalla sain vielä jotain pientä tehtyä, mutta nyt on jo energiavarastot käytetty tyhjiksi. Hyvät yöunetkaan ei riittänyt lataamaan akkuja. 

Kello on nyt puoli yksi ja olen jo kahdet päiväunet nukkunut. Aika lupaava alku siis tähän päivään. Pyykit odottavat pestyinä koneessa. Yritän tästä sohvalta saada hyvän ponnistuksen, että saisin ne laitettua, mutta sitä ponnistusta olen odotellut jo pari tuntia. Vielä olisi kauppareissu edessä... huoh!

Jos tapana olisi käyttää voimasanoja, olisi nyt se hetki kun päästäisin ne ulos. Mutta mitäpä nekään auttaa, kuulostaa vain rumalta. Tällainen pännii kuitenkin aikalailla! Sitä kun yrittää, yrittää levätä ja yrittää touhuta. Yrittää olla yrittämättäkin, vaan ei auta. Niitä voimia kun ei vain ole eikä niitä pysty itselleen taikomaankaan. 

Vaikka olo lääkkeen vähennyksen jälkeen onkin ollut mukavampi, jaksan vieläkin ihmetellä kuinka vähän vaikutusta on terveemmillä elämän tavoilla. Vaikka kroppa tuntuu voivan paremmin, ei viesti siitä yllä tunnepuolelle mitenkään. Järki vain kertoo, että nyt on parempi. Treenit salilla menevät paremmin. Jaksan enemmän ja suuremmilla painoilla. 

Painokin on lähtenyt laskemaan ja puntari kertoo, että olen kohta 7 kiloa kevyempi. Mutta sekään ei tunnu missään! Toki vähemmän pömpöttävä maha on mukavemman näköinen, mutta senkin kertoo järki. Missä ne tunteet ovat??

Näillä tunnelmilla onkin mukava aloittaa juhannus. Senkin sanoo järki, koska ulos katsoessa tai lämpömittarin lukeman perusteella sekään ei tunnu todelta. Siitä en kuitenkaan syytä omaa sairauttani sentään! :) Mutta kai taas mennään se kuuluisa päivä kerrallaan. Odotetaan hissukseen kuinka ne energiavarastot täyttyvät ja sitten kokeillaan taas mitä jaksetaan. 

Paniikin aineksia

Tämä on niitä päiviä kun asiat eivät menekään niinkuin Strömsössä... Harvoin ne niin minulla meneekään, mutta tänään pää päättikin jumittua kunnolla, ja tietenkin ihmisten ilmoilla! Tuttu tunne sinänsä, esimerkiksi viime syksynä se oli lähes pysyvä olotila. Silloin pätki muisti eikä järki luistanut muutakuin joskus ja jouluna. Liekö tällä kertaa syynä muutenkin nyt hassusti temppuillut pää tai ehkä  minulla on univajetta. 

No, tänään pääsin näyttämään hölmöyteni ja pään jumini kaupassa. Se kun ei minulle ole muutenkaan mukava paikka, koska siellä on liikaa väkeä, liikaa tavaraa ja kun pää ei vielä toimi normaaliin tapaan. Alku lähti kauppareissulla kuitenkin hyvin, ajoineen päivineen, mutta siinä vaiheessa kun aloin etsiskellä suodatinpusseja, alkoi sekin hyvin alkanut reissu kääntyä toiseen suuntaan. 

Tapani mukaan kävelin siksakkia hyllyrivien välissä, nappasin leivinpapereita ja skannasin hyllyjä katseellani suodatinpusseja etsien. Niitä ei löytynyt. Aloin kävellä kaupan keskikäytävää katsellen molemmille puolille, jos näkisin jotain tutun näköistä. Välillä jouduin muistuttamaan mieleeni, mitä edes etsin. En minkään hyllyn kohdalla saanut ajatusta päähäni mitä tarvitsin ja missä se voisi olla. Kävin jopa kolme kertaa katsomassa saman hyllyn, josta leivinpaperin löysin (jostain syystä ainoa paikka mistä keksin niitä uudelleen ja uudelleen etsiä). 

Yksi pappa oli selvästi hoksannut, että haahuilussani oli jotain kummaa. Jätin korini lattialle hyllyn viereen ja jatkoin suodatinpussien etsintää. Näin saman papan taas ja otin käteeni mikropoppareita, jotta edes näyttäisin siltä, että edestakaisin kävely tuottaisi tulosta. Mitä sinänsä yhden papan ihmettelevästä ilmeestä, mutta se häpeä ilman katseitakin oli riittävä. 

Yhtäkkiä keksin sitten viimein missä suodatinpussit on. Siis sen, missä ne aina ovat olleetkin, eli kahvihyllyssä. Kiireesti kipitin sinne, nappasin pussit ja suuntasin korilleni. Paniikkia alkoi kuitenkin olla sen verran ilmassa, etten listasta huolimatta oikein muistanut kaikkea, mitä kaupasta piti ostaa.  Tai ehkä muistin, mutta en tainnut ymmärtää. En välittänyt, suuntasin nopeasti kassalle, että pääsisin kotiin turvaan.

Kiirehdin kassalla pikkupaniikissani ja ladoin tavaroita liukuhihnalle. Vahingossa tönäisin edellä olevan asiakkaan ostoksia ja naurahdin vain että "minä jo täällä valmiiksi näitä laitan...". Ja kuinka noloa taas. Kun vain olisin seissyt siinä niinkuin kuka tahansa ja odottanut rauhassa, että hihnalla on tarpeeksi tilaa... mutta ei.

No maksusta ja ostosten pakkaamisesta selvisin suuremmitta ongelmitta. Autolle päästyäni havahduin, kuinka ojensin kättäni auton avain kädessä kohti takaovea... Niin, sinne olin ajatellut laittaa nuo ostokseni. Automaattisesti tuollaisella hetkellä tulee vilkaistua ympärilleen ja kuinka ollakaan, sama pappa katsoo ohi mennessään sekoiluani. Mietti varmasti, että nyt hänellä on kyllä kotona rouvalle kertomista mitä kirkolla on nähnyt. Tai miettiköhän pappa, pitäisikö soittaa tuosta sekavan oloisesta naisesta johonkin. 

Sain kuitenkin ostokset autoon ja pääsin kotipihaan asti - viimein! oinkin Sitten otin ja nostin jalan kytkimeltä ennen auton sammuttamista.. "Hypähtäen parkkiin" oli siis tämän päivän näytöksen nimi. Nyt kuitenkin kotona, ovien takana! Postilaatikolla en käynyt, enkä käy. Posti saakoon odottaa sillä hetkeen en halua astua ulos. Täältä ei tekisi mieli nyt liikkua minnekään, mutta illemmalla olisi menoa.. Eipä auta kuin toivoa, etten loppupäivää töppäile tähän tahtiin!

Tämä olikin samalla aika hyvä esimerkki siitä, mitä tämä elämä masentuneella ja uupuneella on. Tänäänkin minulla oli meikit naamassa, hiukset puhtaat ja vaatteetkin katsottu niin, etten pellenä lähde ulos. Mitään siis tuskin näkyi päällepäin. Kuitenkaan en selvästikään ole kunnossa, pääni kovalevy on aika jumissa edelleen ja tarvii siksi omaa huoltoaan. Toisin kuin tietokoneella, pään huolto tuppaa kestämään paljon kauemmin. Mutta oikeilla konsteilla ja ammattivoimin sekin onnistuu. Kärsivällisyyttä siis vaaditaan ja yritän palauttaa mieleeni psykiatrin vastaanoton hyviä uutisia. 

Itse ymmärrän hyvin, miksi edelleen tilani on työkyvytön, mutta esimerkiksi työterveyslääkärini ihmetteli ääneen sitä, kuinka en näytä uupuneelta. Mutta voisinpa arvata, että niin maallikot kuin lääkäritkin osaavat listata sairauksia, jotka eivät näy naamasta, tai olemuksesta ylipäätään. Ja minun mielestä se on näin sairauslomalla olevalle toisaalta vain onni, ettei se kovin kauas näy. Siis sellaisena päivänä kun kaupassa käyntikin sujuu suht kivuttomasti. Ei ole kiva olla kävelevä huutomerkki, joka kertoo jo kauas ettei kaikki ole kunnossa. On kiva olla turvassa kulissin takana ihmisten ilmoilla, jolloin välttyy kysymyksiltä tai ihmettelyiltä. 

Tänään oma kulissini alkoi pettämään, mutta tätä tämä on. Panikointia kaupassa, sekoilua liikenteessä vaikka vain kävellen. Tästä päivästä selvittyäni aion käpertyä peittoon ja nukkua. Aion levätä, jos vaikka univelka sillä kuittaantuisi. Parempaa taas odotellessa.

Yöllistä pohdintaa

Tietokoneen kello näyttää tasan 2:00. On yö ja pitkästä aikaa seuraan, kuinka öiset minuutit matelevat. Olen valvonut nyt tunnin, yrittäen välillä vain vetää peiton korville ja jatkaa unta, siinä onnistumatta. Nyt yritän löytää unihiekkani tekemällä muuta, vaikka tämän sinisen valon katselu ei taida siinä paljoa auttaa. 

Unettomuus on tuttua. Siitä tuli liiankin tuttua viimeksi ennen joulua ja pahimmillaan se oli noin vuosi sitten. Noina kumpanakin hetkenä tilanne ei ollut kovin hyvä, alkuun masennus nosti päätään kunnolla ja vei vointini kaikin puolin huonoksi. Toisella kertaa anoppi ja hänen aiheuttamansa ongelmat olivat valvottamassa. 

Nyt kuitenkin tilanne on eri. Nyt pitäis olla kaikki aika hyvällä mallilla. Tämän viikon psykiatrikäynnillä selvisi masennukseni lieventyneen (vihdoin!) ja diagnoosini muutettiin vaikeasta masennuksesta lievän ja keskivaikean välille. Vaativuudesta ei tällä kertaa ollut puhetta, mutta terapeuttini mietti aiemmin, saisinkohan enää tuota diagnoosia kun olin onnistuneesti sen kanssa tehnyt työtä ja saanut sitä kitkettyä pois. Lääkärikäynnillä oli puhetta ensi kertaa 1,5 vuoteen myös lääkityksen purkamisesta! Se tosin toteutetaan kun tilanne on tarpeeksi vakaa, mutta jo tuosta puhuminen sai minussa helpotuksen tunteen aikaiseksi. Lisäksi sain tiedon, että pitkän odottelun jälkeen, ansiosidonnainen päivärahahakemukseni on hyväksytty ja saan rahan tililleni jo torstaina, siis tänään! 

Jännitin käyntiäni psykiatrilla, vaikka hänen kanssa asiat ovat hoituneet aina tosi hyvin. Hänelle minun ei ole koskaan tarvinnut selittää sen enempää oireitani tai ajatuksiani, hän on ymmärtänyt aina heti. On tuntunut, että hän lukee minua kuin avointa kirjaa, eikä vastaanotolle menon tsemppauskaan ole hämännyt. Psykiatri ymmärsi myös jännitykseni, sillä käytiinhän vastaanotolla läpi tilannettani ja tulevaa, joka yhä edelleen on pelkkää kysymysmerkkiä. 

Lääkäri sanoikin tyytyväisen kuuloisena, että vointini vaikuttaa aika hyvältä siitäkin huolimatta, että meneillään on ollut paljon suuria asioita ja epävarmuutta niin toimeentulon kuin tulevaisuuteni osalta. Ja minun kaltaiselle ihmiselle, joka on rakentunut järjestykselle, leijuminen epävarmuudessa ei ole mitenkään suotuisa olotila. Voin siis ilmeisesti onnitella itseäni? Ehkä. 

Mutta alanko nyt kärsiä unettomuudesta myös hyvien uutisten kohdalla? Pitääkö elämän olla tasaisen vaikeaa, jotta nukun? Onko hyvät uutiset niin harvinaisia, että käyn kierroksilla siksi? Vai mikä saa pääni täyteen ajatuksia juuri kun voisin hetkeksi huokaista? Joinko kenties iltapäiväkahvin liian myöhään?

Niin, ihmismieli on outo. Sen kiemurat ja temput ovat välillä tällaisen tavistallaajan selittämättömissä. Mutta ikuisena pessimistinä tai realistina osasin toisaalta odottaa jotain muutakin kuin hyvää. Viiemiset 2-3 viikkoa ovat olleet ihmeen hyviä, joten se takapakki oli tiedossa. Tämä kai sitä sitten on. 

Kello näyttää nyt 2:18. Tässäkin sain hetkisen kulutettua, mutta ehkäpä kokeilen, jos uni tulisi. Hyvää yötä ja huomenta siis kaikille!

Hiljainen tammikuu ja ilkeä seurani

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa olla lopuillaan. Niin helpottavaa ja terapeuttista kuin kirjoittaminen minulle onkin, on se jäänyt taka-alalle viime aikoina. En ole keksinyt kirjoitettavaa tai se on tuntunut jopa turhalta. Koneen äärellä olen kyllä istunut tunteja, selaillut sivuja toisensa perään. En ole ehkä saanut edes ajatuksistani kiinni.

Tälle otteettomuudelle ja väsymykselle on kuitenkin syynsä. Loppuvuoden kiusaamiset päästivät kotiimme sisälle U:n ja M:n. Nuo kirjekuorista pompanneet kaverukset ovat ilkeitä, vievät voimat, vievät halun yrittää ja tuovat synkät pilvet yläpuolelle. Olen ne seuranani ollut nämä päivät ja viikot. Välillä olen yrittänyt hätistää niitä lähtemään, mutta nepä ottaakin vain rennomman asennon ja näyttävät kuin jo asuisivat meillä. Keitäpäs muita nämä vieraat voisivat ollakaan kuin Uupumus ja Masennus.

Niin positiiviselta kuin olo jo tuntui, niin hyvin kun näin toipumista itsessäni ja sitä miten olin noussut masennuksen kuopasta, olen taas vajonnut pohjalle uudestaan. Juuri nyt olo on aika pysähtynyt. Päivät vaihtuvat, ja viikot, mutta tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi. No, pääsinpä ainakin kurkistamaan kuopan reunalle ja näkemään, miltä se valoisampi maailma näyttää ja miltä tuntuu elää kuin kuka tahansa muukin.

Aamut ovat ne hankalimmat. Herään väkisin vasta kun on pakko. Sitä ennen olen ehkä torkuttanut tai sammuttanut herätyksen. En nousisi, jos ei olisi sovittuja terapiakäyntejä tai muuta sovittua menoa. Nyt mielelläni vain nukkuisin. Päivä menee jotenkin, mutta sekin on kuin tarpoisi suossa. Vaativuus (se yksi ilkimys lisää) laittaa minut välillä tarttumaan vaikka imuriin, mutta kaikki on pakottautumista. Mikään ei tapahdu helposti, ei edes vessassa käynti. Voitko kuvitella, sitä jotenkin jopa odottaa hädänkin häviävän tai unohtuvan, ettei tarvitsisi nousta! Illalla sitten, vaikka väsyttäisi, unta ei tule heti.

Välillä pahimmalta tuntuu se, kun itse vielä ymmärtää tilanteen. Järki vielä puhuu ja ymmärtää, ettei näin eläminen ole normaalia ja ettei näin terve toimi. Sitten kun istuu sohvalla saamatta aikaiseksi mitään, alkaa inhota itseään ja näitä ilkeitä kavereita enemmän.

Mutta takapakkiahan tämä. Toipuminen kun ei valitettavasti ole tasaista nousua, vaan se etenee omalla aaltoliikkeellään. Joskus vauhti on nopeampaa, välillä matelevaa. Välillä käydään korkealla tai vain hieman kohottaudutaan pinnan yläpuolelle. Pääasia kuitenkin, että suunta on oikea. Niinhän se pitää ajatella. Näin ainakin vaativuus juuri kuiskasi.

Ehkä menen ja keitän seuraavaksi kahvin, meille neljälle. V jo istuukin reippaana pöydän ääressä ja M on siirtymässä happamana pöydän ääreen. U on takertuvainen, se istuu vieressäni, kiinni kyljessäni silmät puoliummessa, mutta vääntäytyy sekin muiden seuraan. Siinäpä porukka! Mutta enpä ainakaan ole yksin.