Pienen tauon jälkeen

Hetkinen vierähti kun viimeksi tänne päivitin kuulumisiani. Viimeksi kun kirjoitin, olikin meneillään vieroitusoireet, jotka voin nyt sanoa jo jääneen taakse. Eli siis enää ei heitätä etäisyydet härän pyllyä eikä jatkuvia pikkusykäyksiä tunnu. Ainoastaan kovempi sykkeen nousu (kilpajuoksu bussin kanssa tms.) aiheuttaa samankaltaisia oireita, mutta tuokin on harvoin. 

Ja sain minä sen osa-aikaisen työnkin! Olen nämä ensimmäiset päivät ja viikot jaksanutkin, vaikka pöpöt ovatkin pitäneet välillä kotona lepäämässä. Mutta tuntuu, että jaksan ja onneksi alku on perehdytyksineen aika rauhallinen. Töitä on mahdollisesti ja toivottavasti tiedossa enemmänkin kuin vain 1-3 päivää viikossa, mutta aika näyttää. 

Jos aivan saisin toivoa, niin tekisin kyllä osa-aikaista varmasti pysyvämminkin. Sitä kun kerran päätyi oravanpyörään, jonka vauhti sen kuin vain kiihtyi, on enemmän merkitystä muullakin. Harrastuksista löytyy sellaisia, joista myös toivoisin joskus olevan rahallista hyötyä. Totuus on kuitenkin se, että jotta voin muuna aikana tehdä muuta, tarvitsen rahaa ja rahaa saadakseni on käytävä töissä. Eli katsotaan, päädynkö jossain vaiheessa tekemään täyttä viikkoa. 

Rahasta puheen ollen laskeskelin tämän pehmeän laskun onnistuvan kun selvitin, että minulla on mahdollisuus soviteltuun päivärahaan. Vasta viime viikolla selvisi, ettei sekään ole aivan niin varmaa. Minulle unohdettiin kertoa kun asiaa loppu vuodesta selvittelin, että terveydentila voi vaikuttaa asiaan. Eli jos en ole täysin työkykyinen, ei silloin voi olla oikeutettu päivärahaankaan... että kuinkas sattuikaan! Tätä asiaa on nyt väännetty ja käännetty ja nyt vain toivon, että asiat lutviutuu parhain päin. Uskaltaudun ottamaan riskin ja annan TE-toimiston pitää minua täysin työkykyisenä. Silloin on olemassa riski, että minulle tarjotaan työtä, ja jos kieltäydyn, sitä seuraa karenssi päivärahaan. 

Kaipaan aikaa, jolloin ei tarvinnut olla mitään hakemuksia ja anomuksia täyttämässä vaan kk-palkka kilahti tilille ja summakin oli ennakoitavissa ja tiedossa. Nyt hakemuksista ja selvityksistä huolimatta joutuu elämään pienessä epävarmuudessa. Mutta toisaalta näitä lippulappuja kun on tasaiseen tahtiin täyttänyt jo 2,5 vuotta, en jaksa enää panikoida tai kantaa huolta enempää. Nyt ainakin olen paremmissa voimissa kuin taistellessani kuntoutustuesta. Sitäkään en koskaan saanut, vaikka se olisi minulle kuulunut, mutta silti olen pärjännyt. 

Mutta hakemussekamelskasta huolimatta olen edelleen kiitollisin mielin siitä, että tilanteeni on parempi kuin sairauslomalla. Ja pikkuhiljaa opin, kuinka tunnistaa alkavia merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Pikkuaskelin edetään ja kun toukokuussa seuraavan kerran tapaan hoitavan lääkärini selviää, kuinka kykenevä työhön olen. 

Helpottava puhelu ja suunnitelmia toimeentulosta

Tänään sain puhelun psykiatrilta, jonka vastaanotolle pääsin alunperin työterveyslääkärin lähetteellä. Myös hän oli hämillään saamastani kohtelusta kunnallisessa psykiatrisessa yksikössä viime viikolla. Hän ymmärsi heti, mihin olin pyrkinyt ja mikä tilanteeni on, toisin kuin hänen kollegansa julkisella puolella. 

Jatkan siis tämän yksityisen psykiatrin kanssa eteenpäin, mutta tietenkin sillä harmillisella erolla, että maksumiehenä olen minä itse. Toisaalta käyntejä ei tule olemaan kuin muutama vuodessa, joten toivon ettei laskusta tule hurja. Kyselen kuitenkin vielä, jos työterveydestäni on mahdollista vielä saada lähetettä. 

Mutta nyt oloni on luottavainen. Minun etuani valvotaan ja minua autetaan! En ole enää heittopussina eri tahojen välillä, vaan nyt tiedän kuka hoidostani vastaa. Enpä olisi uskonut, että joku päivä iloitsen tällaisista asioista. Mutta uskokaa tai älkää, tämä auttaa hurjasti! 

Eilen sain Kelasta päätöksen hakemastani kuntoutustuesta. En enää ollut edes yllättynyt, että hakemukseni on hylätty. Joku kansi sulkeutui, mutta onneksi lääkärilläni oli ässiä hihassa jatkoa ajatellen. Seuraavaksi vuorossa on selvitys, miten sairauspäiväraha-aika nollautuu. Lisäksi alkuvuodesta minulle haetaan lisäksi vammaistukea, joka auttaisi lääkäri- ja terapiakustannuksissa.

Takautuvana tullut työttömyyspäiväraha on tuonut suuren helpotuksen elämäämme nyt, mutta hienoa tietää, ettei kaikkia konsteja ollutkaan vielä kokeiltu. Olen näkevinäni siellä tunnelin päässä valonpilkahdusta!

Kuntotustuki

Kirjoitan vielä erikseen tästä kuntoutustuesta. Ihan siksi, jos joku voisi oppia omasta kokemuksestani ja saada sen kenties helpommin. Helppoa se ei ole, mutta yrittää kannattaa ja on hyvä muistaa olla huolellinen hakemusta kirjoittaessa. 

Kertauksena vielä oma tilanteeni:

Minulle kuntoutustukea haettiin kunnallisen psykiatrian yksikön psykiatrin B-lausunnon avulla heinäkuussa. Käsittelyaika on n. 1-2 kk (ja yleensä tuon 2 kk), minulle päätös tuli reilussa 1,5 kk:ssa. Hakemuksen täytin yhdessä kunnan kuntoutusohjaajan kanssa. Kaikki antoivat ymmärtää asian olevan läpihuutojuttu, oli lähes automaatio että sairauspäiväraha vaihtuu kuntoutustukeen. 

Sokki oli valtava kun kielteinen päätös tuli. Tilanne lamautti, mutta silti piti toimia nopeasti. Ilmoittauduin työkyvyttömäksi työttömäksi työnhakijaksi, laitoin hakemuksen työttömyyskassaan ja aloin kerätä aineistoa hakemusta varten. Samalla alkoi myös valitusprosessi kunotutustuesta. 

Tämä kaikki tapahtui oikeastaan sumussa, koska olen vasta jälkeenpäin päässyt itse jyvälle, mitä tapahtui ja miten piti toimia. Onneksi hyvä ystäväni jaksoi opastaa ja työterveyslaitoksen psykiatri tiesi käytännöstä selvästi enemmän kuin kunnallinen. Jälkeenpäin kun luimme niin hakemustani tai B-lausuntoa, löytyi useita kohtia, joita muuttamalla tilanne voisi nyt olla eri.

Taistelu toimeentulosta on jatkunut nyt jo neljättä kuukautta.  Jos olisin voinut varautua tähän vaihtoehtoon (jos kuntoutustukea ei olsi mainostettu läpihuutojuttuna) olisin ehkä kyennyt toimimaan tehokkaammin. Nyt on kulunut viikkoja ja kuukausia lamaantuneena, ja paine rahan saantiin on luonnollisesti kasvanut.

Oman tilanteeni olisi voitu hoitaa toisinkin. Näin jälkeenpäin voin todeta itsekin, missä on menty vikaan ja voin vain harmitella, etten tiennyt kaikkea silloin kun sitä tietoa olisin kipeästi tarvinnut. Siksi kokoan tähän vähän ohjeistusta asiaan. 

Muista siis:

• Älä kirjoita kuntoutustukihakemusta yksin. Jos mahdollista, pyydä hakemusta tekemään joku taho, joka ymmärtää päätöksenteon koukeroita. 

• Pyydä lääkäriä lähettämään B-lausunto ensin itselle ja toimita se sitten itse eteenpäin. Tämä siksi, että voit (tai pyydä jotain asiasta ymmärtävää) lukemaan sen läpi mahdollisten puutteiden tms. varalta. Ensimmäisellä lausunnolla on painoarvoa, joten ei ole yhdentekevää, mitä siinä on tilanteestasi kerrottu. 

• Kerro B-lausunnon kirjoittavalle lääkärille tarkkaan oireistosi. Kirjoita ne vaikka ylös, ettei mitään tärkeää jää kertomatta. 

• B-lausunnossa ja hakemuksessasi tulee ilmetä selvästi työkyvyttömyytesi. Työkyvyn pitää olla heikentynyt 3/5, jota omalla kohdallani ei katsota täyttyvän. Ei edes osakuntoutustukeen oikeuttavassa määrin.

• Työuupumus (tai uupumus yleensä) ei riitä kuntoutustuen perusteeksi. Sitä ei luokitella sairaudeksi, joka oikeuttaisi kuntoutustukeen. Samoin on fibromyalgian kanssa. Näiden sanojen/diagnoosien käyttö lausunnossa tai hakemuksessa voi siis olla hyvä välttää. 

• Liitä ensimmäiseen hakemukseen myös toisen lääkärin (esim. työterveyslääkärin) tai terapeuttisi lausunto.

• Varaudu kieltävään päätökseen ja suunnittele varasuunnitelmaa. Ole esim. varautunut työttömyyspäivärahan hakemiseen, että voit toimia mahdollisimman pian.

• Kun lähetät papereita tai sähköpostia eläkevakuutuslaitokseen, varmista aina niiden saapuminen perille. Lisäaikaa ei saa, jos sähköposti on kadonnut bittiavaruuteen tai postin mukana on hukkunut lähettämäsi kirje. 

Tässäpä muistilistaa, jolla pitäisi päästä jo eteenpäin. Ainakin ilman samanlaista tilannetta kuin minulla itsellä oli. Lisään listaan jos jotain tulee mieleen ja saa muistuttaa jos jotain jäi pois. Oma taisteluni tästä tuesta alkaa siis olla hävitty, mutta toivotan onnea jokaiselle muulle, joka kuntoutuakseen takaisin terveiden kirjoihin tai työelämään hakee tukirahoja. Tsemppiä!

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Leikkiä Nukkumatin kanssa ja rahahuolia

Tällä viikolla Nukkumatilla on ehkä ollut tylsää, joten olemme yhdessä leikkineet piilosta. Minä etsin ja Nukkumatti on piilossa. Välillä olen onnistunut tämän hepun löytämään, mutta pian hän on taas kadoksissa. Toisin sanoen, unettomuus on palannut. 

Kerroinkin aiemmin, että olen käynnyt kierroksilla. Olen häärännyt kotona enemmän kuin pitkiin aikoihin ja ruoskinut itseäni jatkamaan. Jopa illalla (tai yöllä) kun en saa heti unen päästä kiinni, mietin josko menisin kuitenkin jatkamaan vielä. Käyn ilmeisesti kierroksilla myös öisin. Näen enemmän unia ja heräilen pitkin yötä. Unta on vaikea saada, mutta nukun kuitenkin jonkin verran. 

Yhdesti nukkumaan mennessä katsoin kelloa 2:22, joka jäi hyvin mieleeni. Viime yönä pyöriessä sängyssä, vilkaisin kelloa, se näytti 3:33. Nukkumatilla on ilmeisesti hauskaa. No, katsoin minä kelloa toisenkin kerran, mutta silloin ei ollut näin hyvin mieleen jäävää aikaa. 

Aamulla unta riitti enemmän. Olen yrittänyt pitää päivärytmin jokseenkin järkevänä ja olen herännyt viimeistään yhdeksältä. Herätysvalo on varmistanut että herään silloin, jos en ole sitten jo aiemmin heräillyt itsekseni tai kun mieheni lähtee töihin. Tänä aamuna laitoin herätyksen pois, koska halusin vain nukkua. Niinpä unta riitti puoli yhteentoista. Silloinkin heräsin siihen, että sade rummutti ikkunaa. Mikähän kumma siinä on, että aamulla on helpompi nukkua kuin illalla? Onko se väsytystaistelun tulosta kun yön pyörimisen ja heräilyn jälkeen lopulta uupuu laittamaan vastaan?

Mitä enemmän on stressiä, sen enemmän on myös unia. Välillä unet ovat todella omituisia ja järjettömiä. Viime öinen ei ollut sieltä omituisemmasta päästä, mutta outo kuitenkin. 

Olin opiskelemassa ja menossa luennolta ruokalaan. Olin uudessa paikassa ja yritin seurata omaa ryhmääni. Jotenkin onnistuin hukkaamaan heidät ja näin enää jonkun tutun ruokaa odottavien ihmisten keskellä. 

Ruoka mukanani istahdin ensimmäiseen pöytään, jossa istui joku tutun näköinen. Kaikki muut olivatkin kuitenkin jo syöneet ja alkoivat lähteä pois. Söin jotain ja yritin taas pysytellä muiden mukana. Jäin taas matkasta. Lähdin yksin kävelemään jonnekin toiseen paikkaan, kotiin tai toiseen yksikköön. Matkalla huomasin, että olen jättänyt laukkuni ruokalaan. Matka on pitkä, mutta käännyn takaisin. Laukkukin löytyy ja matka alkaa uudestaan. 

Ihmiset opiskeluryhmässäni olivat Emmerdale-sarjasta ja heidän mukana yritin pysyä. Tässä lisää töitä valkotakkisille! Seuraan kyllä kyseistä sarjaa, lähinnä saadakseni kerran päivässä sen tunnin ajaksi jotain muuta ajateltavaa. Samalla kun hörpin aamukahvit, on ollut kiva vain istua ja katsella hömppää. Mutta ei ollut ensimmäinen kerta kun nämä hahmot päätyvät uniini. Olisi mukava kuulla, mitä tämä mieleni koukeroista kertoo! 

Ainakin voin lohduttautua, että olenahn minä avohoidossa :) Ehkä sen piikkiin on hyvä laittaa oudot unet ja muutenkin oikkuileva mieli. Unettomuuteen voin itse arvailla syitä viimeaikaisista tapahtumista. Miehen suvun ahdistelu ja taistelu kuntoutustuesta ovat tainneet tehdä tehtävänsä vointiini. Vaikka pääpiirteittäin jaksan enemmän, on oireilua kuitenkin. Aikaisemmin ahdisti henkeä ja rytmihäiriöitäkin oli. Enää ei ole niitä ollut, mutta nyt sen lisäksi että käyn kierroksilla päivät ja häärään vimmalla, nukun levottomasti ja näen noita kahjoja unia. 

Onneksi kaikki asiat eivät kuitenkaan tapahdu samana päivänä. Nyt alkaa nimettömien kirjeiden aiheuttama ahdistus laantua. Eilen kuitenkin sain postia koskien kuntoutustukihakemustani. Sitä on yritetty heinäkuusta asti saada. Nyt eläkevakuutusyhtiö ilmoitti saaneensa käsiteltäväksi lääkärin lausunnon, muttei näe sen muuttavan aiempaa päätöstä. Vointini katsotaan sen mukaan jopa parantuneen entisestä. Työttömyyspäivärahan saantikin on viivästynyt ja odottelen nyt neljättä kuukautta rahaa jostain. Onneksi tuli veronpalautukset! Niillä pärjätään taas muutama viikko...

Ammatinvalintaa

Aiempi ajatus siitä, että odottelen rauhassa miltä elämä näyttää ensi vuoden puolella, ei toimi nyt kun raha-asiat mietityttää. Vaikken ole huolesta sekaisin, tai edes hurjan huolestunut (ihme ja kumma!), yritän silti löytää ratkaisun ongelmaan. 

Jos kuntoutustuen tai työttömyyspäivärahan saamiseen menee kuukausia aikaa, täytyy tässä tehdä muutakin kuin istua kotona odottamassa. Tai siltä tuntuu. Fakta on ainakin se, etten ilman rahaa voi olla kovin pitkään. Siksipä tänäänkin pohdiskelin asiaa ja päädyin googlettelemaan ammatinvalintatestejä. 

Testejä löytyi paljon ja klikkasin auki niistä ensimmäisiä. Jospa niiden avulla pääsen jyvälle siitä, mikä minusta isona voisi tulla. Entinen ammattini ei ehkä toimi jatkossakaan tämän paremmin kuin sairauslomaani asti, joten siksi suunta on pois. Ehkä testit antaa vähän osviittaa mihin minusta olisi? 

Studentumin ammatinvalintatestin mukaan olen huolehtiva, eli minulla on hyvät vuorovaikutustaidot, olen ulospäinsuuntautunut ja tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Olen avoin, joustava ja sopeudun helposti uusiin tilanteisiin. Huolehtivalla on lisäksi sekä fyysistä että psyykkistä kestävyyttä ja hyvä stressinsietokyky. Minun kaltaiseni viihtyisi esim. sairaanhoitajana, naprapaattina tai kiropraktikkona. 

Hmm.. psyykkinen kestävyys on nyt aika onnetonta. Stressinsietokyky tuntuu lisäksi olevan täysin kadoksissa. Ennen ehkä olisin voinutkin allekirjoittaa nuo lauseet, mutta nyt en. Palaudunkohan koskaan ennalleen kykyjeni puolesta..? Kokeilenpa seuraavaa testiä.

Kunkoululoppuu.fi -sivulta (ei tosin sivustona minulle se ajankohtaisin) löytyi duunikone, jonka mukaan olen huolehtiva konttorinjohtaja. 

Testituloksen mukaan huolellisena ja käytännöllisenä ihmisenä arvostan selkeää organisaatiota, jatkuvuutta ja turvallisuutta. Olen sympaattinen, vakaa, luotettava ja tunnollinen tosiasioiden ja yksityiskohtien hallitsija, joka ei yleensä ole kiinnostunut teknisistä asioista. Haluan tietää tarkkaan oman vastuualueeni ja tehtäväni. Arvostan hyväksi koettuja käytäntöjä, "miksi muuttaa sitä mikä toimii". Turhaudun jatkuvista muutoksista työpaikallani, mutta en vastusta hyvin perusteltuja muutoksia. Vaikka teoreettiset asiat eivät minua kiinnosta, olen kuitenkin nopea oppimaan uusia tietoja ja käytäntöjä. Ja vaikka en välitä toimia ihmisten keskellä, pidän kuitenkin toiminnasta muiden kanssa ja heidän ansioistaan huolehtimisesta. 

Työelämässä hakeudun usein ammatteihin, joissa voi konkreettisesti olla auttamassa muita ihmisiä. Viihdyn mm. terveydenhuollon, lastenhoidon ja -opetuksen tehtävissä sekä tehtävissä, joissa voin toteuttaa käytännöllisyyttäni, järjestelykykyäni ja tarvettani ottaa huomioon muiden ihmisten tarpeet. Voin ottaa vastuuta, työskennellä ahkerasti yksityiskohtaisten tehtävien parissa harmonisessa, ihmisläheisessä ympäristössä huolehtien asioiden järjestyksestä ja sujumisesta. 

Tuloksen ammatit ja ammattialat: Asiakaspalvelu, Opettaja, Hammashoitaja, Hengelliset ammatit, Kirjastonhoitaja, Koulunkäyntiavustaja, Sairaanhoitaja, Sihteeri/toimistotyöt, Sosiaalipalvelun työt, Teollisuustyöt, Muu työntekijä ja Terveydenhoidon koulutus ja palvelut.

Tarkka tulos! Ja aika paljon pystyn tuosta kyllä tunnistamaan omaksi. Mutta mikä on muu työntekijä?? Tällaisena muutenkin poikkeustapauksena se kuulostaa hyvältä! :)

Mol.fi -sivun se ns. virallisempi ammatinvalintatesti antoi listan niitä ammatteja, joihin soveltuisin. Listalla kärjessä on: Toimintaterapeutti, Fysioterapeutti, Hammashoitaja, Henkilökohtainen avustaja, Jalkaterapeutti, Kehitysvammahoitaja, Koulunkäyntiavustaja, Diakoniatyöntekijä, Kuulontutkija, Suuhygienisti, Naprapaatti, Osteopaatti, Sairaanhoitaja, Kirjastonhoitaja, Apuvälineteknikko, Sosiaalityöntekijä, Sosiaaliohjaaja, Mielenterveyshoitaja, Nuoriso-ohjaaja, Opinto-ohjaaja tai -sihteeri, Vastaanottovirkailija, Rikosseuraamustyöntekijä, Psykologi, Psykoterapeutti, Puheterapeutti ja Terveydenhoitaja. 

Jotain samaa tässä kuin edellisessäkin. Täytyy varmaankin opiskella, mitä nuo kaikki työt pitävät sisällään. Eli mietintämyssyä päähän ja tulevaisuutta suunnittelemaan, sitten kun jaksan taas asiaan paneutua...

Heittäytymisen aika?

Viikko sitten sain postia kuntoutustuesta. Kirjeen, jossa kerrottiin että hakemustani esitetään edelleen hylättäväksi ja että asia on siirretty muutoksenhakulautakunnalle käsittelyyn. Silloin tuntui, että se jotenkin edes turvallinen pohja, jolla sillä hetkellä seisoin, katosi. Juuri kun olin saanut rakennettua luottamusta tulevaan, minut ravisteltiin hereille todellisuuteen. 

Viikossa on ehtinyt ajatella paljon. Vaikka osan aikaa selvästi pakenen todellisuutta vaikkapa nettiin, on välillä tullut pysähdyttyä pohtimaan keinoja. Olen puntaroinut eri koulutusmahdollisuuksia ja työvaihtoehtoja, mutta aina ajaudun umpikujaan. Yksinkertaisesti en tiedä edes itse, olenko siinä kunnossa että miettisin näitä. En tiedä, milloin näille suunnitelmille on oikea aikataulu. 

Sen kuitenkin tiedän, etten kykene päättämään mitään. Ajatukset ovat niin rikkonaisia ja irrallisia, ettei niistä rakennu kunnollista suunnitelmaa. Ja silloin alkaa ahdistamaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ehkä se kertoo, etten juuri nyt ole oikeassa kunnossa asiaa miettimään. Tai ainakaan tekemään isoja päätöksiä. 

Huomaan kuitenkin, että osa minusta pysyy edelleen tyynenä. Usko Jumalaa auttaa rauhoittumaan ja antaa tyyneyttä mylläkän keskellä. Vaikka välillä hätä meinaakin nostaa päätään, mutta inhimillistähän se. Kun tulevaisuus on pelkkää epävarmuutta ja omat keinot on vähissä, sitä toivoisi itse tietävänsä ja hallitsevansa ratkaisut. Raamatussa kuitenkin kerrotaan, että taivaan pikkulinnuistakin pidetään huolta ja vielä varmemmin meistä ihmisistä. Se tieto antaa rauhaa, ainakin minulle. 

Mietinkin, että tämä taitaa ollakin se tilanne elämässä kun on heittäydyttävä siihen huolenpitoon, joka meille on luvattu. Kun itse ei voi tehdä kuin odottaa, niin eipä panikointikaan hyödytä mitään. Se vie vain enemmän voimia ja ahdistaa entisestään. Tuntuu siis jopa järkevältä pysähtyä kun ajatukset tuntuvat vain menevän suuremmalle solmulle. Olen enemmän hyödyksi läheisillenikin kun pysyn rauhallisena ja katson mitä tulevaisuudella on minulle antaa. 

Postia psykiatrilta

Lääkärit ovat ne oljenkorret, joihin tartutaan kun hätä on suurin. Siksi heiltä odottaakin ehkä jopa ihmeitä, tai ainakin sitä apua. Tänään kuitenkin sain sähköpostia psykiatrilta, joka ei suostunut ottamaan minua vastaan, koska olen käynyt myös toisella psykiatrilla.. En yksinkertaisesti tiedä mitä ajatella! Tai ainoa tulkintani on se, että hyvin herkkänahkainen lääkärin täytyy olla jos loukkaantuu potilaan "syrjähypystä". 

Kaikki lähti siitä, että kävin ensin työterveydeyshuollon kautta psykiatrilla. En vointini vuoksi kyennyt hakemaan heti kuntoutuspsykoterapeuttia itselleni ja päätimme kokeilla kunnallista puolta. Sieltä terapia järjestyikin kerran viikossa tai kahdessa. Se oli hyvä alku ja sain kerätä voimia psykoterapeutin etsintään myöhemmin. Samalla päätimme psykiatrin kanssa, että siirtyisin kunnallisen psykiatrin hoitoon, jotta minun ei tarvitse huolehtia tiedon kulusta kahden eri tahon välillä. Tämä kuulosti ihan hyvältä. 

Päätin pyytää tämän ensimmäisen psykiatrin lausuntoa kun valitin kuntoutustuen hylkäyspäätöksestä. Toisen lääkärin näkemys voisi tukea kuntoutustuen puoltamista. Näin ainakin maallikkona ja hylkäyspäätöksestä säikähtäneenä ajattelin. Samalla kävimme läpi tilannettani muutenkin ja päädyimme kokeilemaan toista mielialalääkitystäkin. Enpä arvannut, että kunnallinen psykiatri tämän kuultuaan toteaisi hoidon päättyvän heidän taholta. Tämän päiväisessä sähköpostissa psykiatri kertoo sen olleen vieläpä minun tahtoni... 

Tiedän, että oma pääni pätkii ja ajatus jumittaa. Ei kuitenkaan näin pahasti! Tuntuu kurjalle, että lääkärin taholta vääristetään asiaa heille paremmaksi. Omatunto on ehkä siellä nyt hyvä, mutta minun tilannettani potilaana tämä ei helpottanut. Toisaalta, eipä sitä tee mielikään olla sellaisen lääkärin potilaana, jonka kanssa ei samaa aaltopituutta löydy. 

Ensimmäisestä kuntoutustukihakemuksen hylkäyspäätöksestä tämän kunnallisen psykiatrin sekä kuntoutusohjaajan mielipiteet olivat mielestäni aika erikoiset. Heidän mielestään minun kannattaa hylättyä hakemusta ajatella positiivisesti, sillä nyt asiaani on reagoitu, minut on huomattu ja kuntoutukseeni ollaan valmiita panostamaan. Tähän psykiatri tämän päiväisessä sähköpostissa vielä viittasi. Hän vielä mainitsi, että hänhän on myös suositellut minulle mm. kuntoutuskurssia ja psykoterapiaa toipumiseni tueksi. 

Ajatus saattaa taustalla olla fiksu (niin yritän ainakin ajatella), mutta tekisipä mieli tietää kuinka terapian myötä tililleni tulisi rahaa, koska sehän maksaa minulle itsellenikin. Eikä varmasti viikko kuntoutuskurssillakaan ole keino saada toimeentuloa. En siis osaa kuntoutustuen hylkäyspäätöstä mitenkään nähdä positiivisena. Se on ehkä jälkeenpäin sitä, jos voin joskus huomata tämän kaiken taistelun tehneen minusta vahvemman. Juuri nyt se kuitenkin syö voimia ja lisää oireitani eikä näin edistä toipumistani mielestäni mitenkään. 

Pätkii

Voisi laittaa maanantain piikkiin, että olo on vetämätön ja pääkin jumittaa. Sitä se ei kuitenkaan ole eikä se paljoakaan kysy päivää. Aamulla herätessä voi aavistella millainen päivä on tulossa. Tai jos yöllä on heräillyt, sen aavistaa jo siitä. 

Nyt takana on ihan hyvät yöunet, mutta silti käyntiin lähteminen on hidasta. Muistikin pätkii ja jouduin varmistamaan terapeutiltakin huomista tapaamisaikaa. En vain aina muista ja jos olen kalenteriin jotain laittanut, on se sekava merkintä johon ei ole luottamista. 

Tällä kertaa huomasin, että jälleen kerran olen onnistunut sopimaan kaksi asiaa samaan aikaan. Niin vähän kuin menoja on, niin nekin onnistun ymppäämään samaan. Onneksi moni asia on sovittavissa ja toistaiseksi on ollut onnea, että olen sentään huomannut asian etukäteen. 

Päässäni pyörii vähän väliä perjantaina tullut kuntoutustukihakemuksen hylkäys. Itseasiassa mietin, että olen ehkä sittenkin työkykyinen. Eikai aina tarvitse niin skarppina olla? Mutta mihin hakisin? Sen kun vielä keksisin! 

Halu olisi kova parantua, mutta ymmärrettävästä syystä moni taho toppuuttaa siinä. Toipuminen kun vie aikaa. En paljoakaan osaa vain olla vaikka uupunut olisinkin (taas vaativuus piiskaa..) ja siksi mietin, että ehkä jokin työ minulta onnistuisi. Joku kevyt.

Vielä viime viikolla olin levollisin mielin siitä, että voin sairastaa sen mitä pitää. Voin tehdä jotain mihin voimat ja mielenkiinto milloinkin riittää. Olin hyväksynyt, että prosessi kestää ja saakin kestää minkä pitää. Nyt taas mielessä on raha. 

Toistaiseksi ei ole hätää, vaikka viimeisin raha tuli elokuun lopussa. Taas tuli nähtyä, että pahan päivän varalle ei ole yhtään hullumpi säästää. Mutta tästä eteenpäin meidän kahden hengen taloudessa vain toinen saa rahaa. Eikä varmuutta ole, kuinka kauan tilanne pysyy tällaisena. 

Edelleen ihmettelen, että pystyn olemaan panikoimatta. Onko tämä sitä, että sokissa ihminen voi toimia järkevästi ja tunteet pääsee valloilleen vasta myöhemmin? Enemmän olen huolissani siitä, kuinka taloutemme tienaava osapuoli jaksaa. Nyt hänen on jaksettava, vaikka omakin vointi on heilahdellut. Minkälainen olo mahtaa olla kun vaihtoehtona ei ole sama kuin minulla? Ei voi antaa periksi, ei voi uupua... 

Mieheni vuoksi toivon, ja toki itsenikin, että tilanteeseen joku ratkaisu tulisi. Nyt pitäisi vain jaksaa odottaa. Näissä tilanteissa on joskus jopa onnellista, että muisti pätkii. Saatan unohtaa tätä todellisuutta pieniksi hetkiksi. Olisipa ne hetket vielä vähän pidempiä!

Kenelle kuntoutustuki kuuluu?

Vuosi sairaana on opettanut, kuinka vaikeaa maassamme on sairastaa. Tiedän, että tilanteeni on moneen muuhun nähden ehkä hyväkin. Vaatii kuitenkin paljon saada oikeutta ja ymmärrystä. Ankea totuus on lyönyt vasten kasvoja useasti, eilen viimeksi. 

Sairauspäivärahapäivät kuluivat loppuun elokuussa. Kuntoutustukea haettiin ja vieläpä annettiin ymmärtää sen olevan läpihuutojuttu. Julkisen puolen kuntoutusohjaaja avusti lomakkeen täyttämisessä. "Laita vaikka tuohon kohtaan näin..." ja minä laitoin. Lopputuloksena hakemukseni hylkääminen viikkoa ennen kuin sairauspäivärahapäivät loppuivat. 

Jälkeenpäin kun luin julkisen puolen psykiatrin kirjoittaman lausunnon minusta, oli syykin hylkäämiselle aika selvä. Lausunto antoi aika positiivisen kuvan minusta. Ei siis ihme ettei kuntoutustukea tullut. Romahdin.

Hyvän ystävän avustuksella sain tehtyä listan, mitä minun oli seuraavaksi tehtävä. Varasin ajat työterveyslääkärille ja psykiatrille saadakseni uudet lausunnot tilanteestani. Kirjoitin oman valitukseni. Pyysin psykoterapeutiltanikin lausunnon. 

Valituksen laatimiseen minulta meni lopulta kuukausi. En jaksanut edes aloittaa. Vaikka vointini olikin huono, ei taistelutahtoni sammunut. Tämä oli pakko saada eteenpäin! 

Nyt jo ymmärsin, ettei taistelu toimeentulosta ollut helppoa. Samalla kun yritin vakuuttaa eri tahot voinnistani, piti minun vakuuttaa myös itseni. Ymmärsin etten vielä ole valmis työelämään, joten tein mitä piti. Varauduin odottamaan kauemmin vastausta kuntoutustukipäätöksestäni, mutta se tulikin eilen. Hylättynä.. Minun ei katsota olevan kunnossa, joka oikeuttaisi kuntoutustukeen. Asia etenee nyt seuraavaan asteeseen ja käsittelyaika on noin viisi kuukautta... 

Olen tämän vuorokauden pysynyt yllättävän tyynenä. En romahtanut kuten edellisellä kerralla. Ehkä siksi, että nyt tiesin hylkäämisen olevan vaihtoehtokin. Päässä on kuitenkin pyörinyt paljon ajatuksia. Välillä tuntuu, että sekoitan itseni niillä. Toisaalta yritän paeta kaikkia ajatuksia jonnekin. 

Eniten olen kuitenkin miettinyt sitä, että olenko sittenkin työkunnossa. Voisinko tehdä jotain työtä? Omaani? Ajatus entiseen työpaikkan palaamisesta ahdistaa niin, että alan vain hätäisemmin miettimään muita vaihtoehtoja. Uuden ammatin tai työn keksiminen on kuitenkin vaikeaa. Liian vaikeaa. En yksinkertaisesti keksi ammattia itselleni, enkä paikkaa josta voisin kysyä minulle sopivaa työtä. 

Tuntuu pahalta ajatella, etten ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Toisaalta en näytä olevan tarpeeksi huonossakaan. Olen jäänyt johonkin siltä väliltä. Saako tuota kuntoutustukea vain jos jaksaa taistella kerta toisensa jälkeen? Tässäkin kunnossa, missä itse olen?