Ulkopuolisiako?

Terapiassa on monta kertaa käsittelyssä ollut ulkopuolisuus, minun ulkopuolisuus eri vaiheissa elämääni. Kaikkea en ole itsekään huomannut, koska en ole muusta tiennyt, mutta oireiden syytä kun lähdetään kaivelemaan jotta niistä pääsee eroon, tulee esiin myös sellaista jota ei itse ole nähnyt. Mutta totta on, että koen olevani ulkopuolinen monessa asiassa. Eikä se aina ole negatiivistakaan. Kaikkeen en kaipaa mukaan, joten osaksi ulkopuolisuus voi olla myös oma valinta. 

Viime aikoina on ajankohtaisena ollut minun ja mieheni yhteinen ulkopuolisuus. Olemmehan me toisaalta erilaisia tässä yhteiskunnassa, vaikka emme tokikaan niitä ainoita. Itsellänikin oli jollain tapaa sisään rakennettuna ajatus siitä, kuinka ihmisen elämä kuuluu mennä. Opintojen jälkeen kuuluu tulla työelämä ja kun on löytänyt itselleen elämänkumppanin, kuuluu perheen päälukukin kasvaa. Vielä perisuomalaiseen ajatusmaailmaan kuuluu se oma talo ja auto, koirakin vielä niin perhepotrettikin on täydellinen. 

No, minulla on ammatti ja sen jälkeen olen tehnyt töitä. Kunnes sairastuin. Työ on tärkeä mittari Suomessa, sillä ihmisen kuuluu olla nöyrän ahkera ja "otsansa hiessa ansaita leipänsä". Se ajatus on syvällä minussakin. Sitten tipahdankin tuosta kelkasta, sairastun ja jään tuon ahkeroivan yhteiskunnan ulkopuolelle. Hurja syyllisyys painaa, koska pitäisihän minun nuorena ihmisenä painaa töitä. Mutta en pysty. Koko muu maailmaa vilistää hurjaa vauhtia eteenpäin kun minä raahaudun murto-osalla siitä vauhdista joka oli ennen. Siirryn katsomoon kun ennen olin osa näytelmää.

Jotain on muuten tapahtunut ihmisten ajatuksissa. Työelämän oravanpyörän kahleet tuntuvat yllättävän monesta raskailta ja elämästä toivotaan saavan muutakin kuin sen otsan hikeen ja palkkaa säännöllisesti tilille. Jotkut ovat kertoneet jopa ihailleensa minua, että irtisanouduin entisestä työstäni ja pysähdyin, otin aikaa itselleni ja kuuntelin, mitä oikeasti haluan elämälläni tehdä. Minulla se ei ollut tosin oma päätös, sairastuin vastoin omaa tahtoani. Mutta totta on, että sairastumiseni on mahdollistanut nyt tuon monen kaipaaman pysähtymisen. 

Sitten se perhe-elämä. Minulla on vierelläni mies, joten se asia on plakkarissa. Sitten kuuluu tulla se perheen perustaminen. Sitä toisaalta on se kumppanin löytäminen ja eläminen siten perheenä, mutta onhan se ajatus meissä syvällä, että sitten joskus tulee ne lapset, riippuen kuinka ne siihen hektiseen elämään mahtuu ja sopii. Me olimme valmiita perheenlisäykseen omasta mielestämme jo yli neljä vuotta sitten. Silloin sitä toivoimme ja yritimme saadakin. Kun sitä perheenlisäystä ei sitten tulekaan - niitä lapsia ei vain hankita, kuten usein kuuluu sanottavan - tuli monesti leikkimielisesti sanottua, että meidän lapset on meidän karvakuonot ja se riittää. 

Tottahan sekin, mutta taas olemme tietyllä tapaa ulkopuolella. Lapsettomuus ei tänä päivänä ole samanlainen asia kuin ennen, nykyään se on myös monen oma valinta, joten mitään ulkoista painostusta emme onneksi ole asian suhteen kokeneet. Itse olen ajatellut kun lasta ei ole kuulunut, että toisaaltahan näin on parempi. Käänsin asian vaivihkaa omaksi päätökseksi. 

Rehellisesti sanottuna en tiedä, onko lapsettomuudessamme omaa päätöstä mukana. Olemme monella tapaa tyytyväisiä omaan pikkuperheeseemme näin, mutta haluaisimmeko jotain muuta? Välillä, varsinkin tämän pahan maailman menoa seuratessa, tulee sellainen olo ettei se ole niin suuri juttu vaikkei lapsia tulekaan. Sitten joskus mietimme, että olisihan se mukava, nähdä meidän oma pieni ihminen kasvavan ja oppivan. Voisi seurata kummanko meistä piirteitä hänessä on vai kasvaako hänestä ihan omanlaisensa persoona. 

Kun syksyllä tutkimuksissa selvisi, että emme tule saamaan lapsia, edes kovin helpolla hoidoillakaan, ei lapsettomuus enää tuntunut omalta valinnalta. On helpompi pohtia jotain suunnitelmaa ja tulevaa kun on ajatus omasta vallasta päättää. Sitten kun kuulee, ettei oma kroppa kykenekään lisääntymään, kun jokin niin luontainen kyky onkin pois, ei asia olekaan enää niin vain päätöksistä kiinni. Nyt on vain tyydyttävä kohtaloon olisi se oman toiveen mukainen tai ei. 

Yllättävän rauhallisesti olemme asian ottaneet, vaikka asiassa kyllä riittää pureskeltavaa. Myös siinä, että lapsettomuuden myötä olemme jälleen kerran ulkopuolisia. Olemme pariskunta perheiden keskellä. Meillä ei ole perhe-elämän ruuhkavuosia, meillä ei olla päivääkään äitiyslomalla tai hoitovapaalla tai meillä ei vietetä leikkimielisiä synttäreitä. Joulu, se lasten juhlakin lähestyy, ja meillä se tarkoittaa taas hieman hämillistä aikaa kun emme oikein tiedä minne kuulumme tai kuinka senkin juhlan viettäisimme. Joulu ja sen merkitys on kuitenkin meille niin tärkeä, että luulenpa sen juhlistamisen onnistuvan vaikka vain vierekkäin sohvalla istuen.

Onko onni elää elämää massan mukana vai olla sen ulkopuolella? Vielä en tiedä vastausta. Sen tiedän, että ulkopuolisuus tuntuu kyllä enemmän negatiiviselta kuin hienolta mahdollisuudelta. Kun olo on irtonainen ja sellainen, ettei oikeasti kuulu mihinkään, niin voiko se olla kuitenkin hyvä? Entä kun sellaisia ihmisiä elää vielä yhdessä? Olemmeko pariskuntana tuuliajolla vai onnekkaina poissa elämän oravanpyörästä? Jään pureskelemaan tuohon vastausta, katsotaan tulenko sen keksimään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kuitenkin kaikille!

Legendaarinen maanantai

Mistä se mahtaakaan johtua, että nimenomaan maanantai on usein päivä, jolloin olisi parempi olla tekemättä mitään. No, tänään tuli koettua, että tuo maanantain vaikutus toimii ainakin täällä. 

Aamut on hankalia, edelleen. En tiedä kuinka sitä onnistuisi reipastumaan edes sen verran, että nousisi kun kello herättää. Torkutan, käännän kylkeä ja torkutan vähän lisää. Sitten on jo kiire ja voin kertoa, ettei se tällaiselle toipilaalle sovi ollenkaan. Kiireestää seuraa terveellekin virheitä ja niitä tulee sairauslomalaiselle ehkäpä muutama lisää. 

Tämän päivän ohjelma ei ollut kummoinen. Tarkoitus oli mennä salille tekemään läpi minulle suunniteltu kuntoiluohjelma. Sen jälkeen katsastamaan autoa, johon olin varannut ajan etukäteen. Aamun salille meno ei aivan onnistunut vaan pääsin kotoa liikkeelle vasta puoliltapäivin. Melkein perillä muistin jättäneeni kotiin saliohjelmani. Onneksi jotain on muistissa, joten voin sen mukaan. 

Seuraavaksi mieleen tuli pyyhe, otinkohan sen varmasti laukkuun. Tarkistin, mutta pyyhe oli jäänyt kotiin! Suihkuun on hankala mennä ilman sitä, kotona en ehtisi piipahtamaan, joten lähdin läheiseen tavarataloon hakemaan pyyhettä itselleni. Pyyhkeitä meillä on riittämiin, mutta eipä muu auttanut. Uusi pyyhe kainalossa kohti salia. 

Salitreenit sujuivat ihan hyvin onneksi, mutta seuraava tilanne olikin jo odottamassa. Pukukopilla huomasin, etten ollut pakannut mukaan puhtaita pikkareita... Hienoa! Noh, suihkun jälkeen ensin kuivaus pyyhkeeseen, jonka haju oli epämiellyttävä (tapaan pestä uudet tekstiilit ennen käyttöä ja näköjään syystäkin) ja sitten hyppäys farkkuihin kommandona. Katsoin, ettei kukaan varmasti salilla näkisi, ettei jalassani ole alushousuja. Nolotti tarpeeksi näin, saati sitten jos joku näkisi!

Juoksin autolle, tuttuun tapaan taas myöhässä. Ehdin kuitenkin ajalleni katsastuskonttoriin. Siellä sitten rehtinä ihmisenä kerroin katsastajalle auton sivupeilistä. Edellisessä katsastuksessa sain huomautuksen huonossa kunnossa olevasta peilistä ja nyt korjauskalvolla tuunaten yritimme hoitaa tilanteen. Korjaus ei ollut onnistunut, peili vääristi hurjasti ja tulos oli melkein pahempi kuin alkuperäinen. Mieheltäni sainkin aika painokkaan palautteen siitä, kannattaako itse kertoa auton pieniäkään vikoja katsastuksessa.... ehkä muistan tämän myöhemmin. Nyt sain kuukauden aikaa korjata huonon peilin, mutta onneksi autoa ei tarvitse lähteä uudelleen näyttämään. 

Jostain syystä tuntuu, ettei tämä ole päivä, jolloin kannattaa hoitaa asioita. Kauppareissu olisi vielä edessä, joten jos siitä selviän ilman noloja kommelluksia ja unohtelua, voin kenties olla tyytyväinen.

Parempaa ja vähemmän noloa viikon alkua teille! :)

Lisätty 19.5.2015

Tiistaikaan ei alkanut yhtään sen paremmalla muistilla. Tällä kertaa salille mennessä oli mukana sekä pyyhe että pikkarit, mutta jätinpä kotiin sitten kaikki paperit... Eli näin punnituspäivänä minun piti ottaa mukaani edellisen kehon koostumusmittauksen tulos, johon uutta verrattaisiin. Samoin kotiin jäi saliohjelmani ja nämä molemmat lappuset olin laittanut keittön pöydälle odottamaan. 

Lisäksi hääräilin aamusella kaikessa rauhassa kunnes älysin seinäkellon pysähtyneen. Tulipahan testattua, kuinka hyvään vauhtiin autovanhuksen saa moottoritiellä. Ja unohdinpa mainita eilen, että kaikkien kommellusten jälkeen myös toilettilaukkuni vetoketju hajosi salilla ollessani... Eli jotenkin tuntuu tämän parin päivän kokemuksella, että tämän viikon voisi vaikka skipata!

Yksinäisyys

Aavistelin jo aiemmin kun vointi pysytteli jo toista tai kolmatta viikkoa aika hyvänä, että takapakkia voinnissa on varmaankin odotettavissa. Ja oikeassahan sitä tuli oltua. En tosin halua piruja maalailla seinille vaan ennemminkin yritän pysytellä positiivisin mielin. Tuo aavistelu perustui lähinnä kokemukseen aiemmasta ja jo tutusta toipumisen aaltoliikkeestä. 

Tämä viikko on mennyt aika uuvuksissa, ystäväni U on siis palannut kylään. Se minun uskollinen seuralaiseni! Parin päivän ajan on mieleni ollut myös surullinen, ehkäpä pitkästä aikaa masentunut. Juuri nyt tuntuu, etten jaksa tähystellä horisonttiin valoa ja sitä parempaa elämää etsien, vaan jumitan paikallani näkemättä eteeni. 

Olen yksin. Tai en ole sitä, koska minulla on rakastava puoliso rinnallani ja hyvä ystävä kulkemassa vierelläni niin hyvät kuin huonot ajat. Minulla on myös siskoni perhe, joka tukee toipumisessani ja muutama ihana ihminen lähellä. Olen näistä enemmän kuin kiitollinen, ja siksi tuntuu jopa kohtuuttomalta tuntea yksinäisyyttä siitä huolimatta. Mutta kaipaan ihmisiä, jotka elivät vierelläni kun meni hyvin. Nyt kun tarvitsisin kaikkia lähimmäisiäni, olenkin yllättävän yksin. 

Miestäni yritän säästää kaikelta kuormittavalta, koska hänellä on tarpeeksi huolia ja paineita. En siksi hänelle kaada tunteitani tai ajatuksiani. Sitä kun päivät pitkät on kotona, välillä pystymättä edes syömään, on tunne kuin olisi pudonnut elämän kyydistä johonkin. Johonkin, jonne ei kuulu, mutta pääsemättä enää takaisin muiden sekaan. Tietämättä edes, mihin pitäisi päästä.

En kuulu työelämään, en kykene sinne vielä. En kykene samanlaiseen sosiaaliseen elämään kuin ennen ja sairauden myötä olen vältellytkin kontakteja. Ei ole kiva olla se, jonka kuulumisiin ei aina niin hohdokasta kuulu vaan joka rämpii siellä suossaan. Ei ole kiva kertoa hyvinä kuulumisina sitä, että on onnistunut siivoamaan tai suoriutunut kauppareissusta, tai että on jopa kahtena päivänä peräkkäin onnistunut laittamaan ruokaa. Sitä tahtomattaan pysyttelee etäällä, ettei ahdistaisi tai ikävystyttäisi muita huonoilla kuulumisillaan tai surkealla elämällään. Ja toisaalta kun sitä itsekin niin kaipaisi olevansa terve, ei totuuden päästäminen suustaan tunnu hyvältä itsestäkään.

Aiemmassa, terveemmässä elämässäni, ihmisiä oli enemmän ympärilläni. Nyt huomaan kokevani yksinäisyyttä ja kaipaavani niitä lähimpiä, joiden ajattelin vierellä pysyvänkin. En tiedä olenko jopa häpeäksi toisille heistä, olenko tuottanut pettymyksen sairastumalla, mutta en koe olevani tarpeeksi hyvä. Mutta juuri heikoimmillaan sitä tarvitsisi niitä kanssaeläjiä, tarvitsisi sitä tunnetta, että vaikka maailma on osittain kääntänyt selkänsä niin heille silti olen se sama kuin ennen. Ja vaikka tiedän olevani ajatuksissa, ei se korvaa sitä konkreatiaa, joka veisi pois tätä yksinäisyyttä.

Tänään, juuri nyt, koen olevani hurjan yksin. Rutistan koiriani enemmän, heistä on tullut todellinen arkeni henkireikä! Ilman niitä olisi arkeni täällä kotona tyhjää. Nettiin hukutan ajatukseni päivittäin, mutta se ei täytä sitä tyhjyyttä sisälläni. Onneksi nuo karvaiset ystäväni iloitsevat minut nähdessään, olinpa paremmissa voimissa tai lopen uupunut. Tänään näin, huomenna ehkä paremmin. 

Paniikin aineksia

Tämä on niitä päiviä kun asiat eivät menekään niinkuin Strömsössä... Harvoin ne niin minulla meneekään, mutta tänään pää päättikin jumittua kunnolla, ja tietenkin ihmisten ilmoilla! Tuttu tunne sinänsä, esimerkiksi viime syksynä se oli lähes pysyvä olotila. Silloin pätki muisti eikä järki luistanut muutakuin joskus ja jouluna. Liekö tällä kertaa syynä muutenkin nyt hassusti temppuillut pää tai ehkä  minulla on univajetta. 

No, tänään pääsin näyttämään hölmöyteni ja pään jumini kaupassa. Se kun ei minulle ole muutenkaan mukava paikka, koska siellä on liikaa väkeä, liikaa tavaraa ja kun pää ei vielä toimi normaaliin tapaan. Alku lähti kauppareissulla kuitenkin hyvin, ajoineen päivineen, mutta siinä vaiheessa kun aloin etsiskellä suodatinpusseja, alkoi sekin hyvin alkanut reissu kääntyä toiseen suuntaan. 

Tapani mukaan kävelin siksakkia hyllyrivien välissä, nappasin leivinpapereita ja skannasin hyllyjä katseellani suodatinpusseja etsien. Niitä ei löytynyt. Aloin kävellä kaupan keskikäytävää katsellen molemmille puolille, jos näkisin jotain tutun näköistä. Välillä jouduin muistuttamaan mieleeni, mitä edes etsin. En minkään hyllyn kohdalla saanut ajatusta päähäni mitä tarvitsin ja missä se voisi olla. Kävin jopa kolme kertaa katsomassa saman hyllyn, josta leivinpaperin löysin (jostain syystä ainoa paikka mistä keksin niitä uudelleen ja uudelleen etsiä). 

Yksi pappa oli selvästi hoksannut, että haahuilussani oli jotain kummaa. Jätin korini lattialle hyllyn viereen ja jatkoin suodatinpussien etsintää. Näin saman papan taas ja otin käteeni mikropoppareita, jotta edes näyttäisin siltä, että edestakaisin kävely tuottaisi tulosta. Mitä sinänsä yhden papan ihmettelevästä ilmeestä, mutta se häpeä ilman katseitakin oli riittävä. 

Yhtäkkiä keksin sitten viimein missä suodatinpussit on. Siis sen, missä ne aina ovat olleetkin, eli kahvihyllyssä. Kiireesti kipitin sinne, nappasin pussit ja suuntasin korilleni. Paniikkia alkoi kuitenkin olla sen verran ilmassa, etten listasta huolimatta oikein muistanut kaikkea, mitä kaupasta piti ostaa.  Tai ehkä muistin, mutta en tainnut ymmärtää. En välittänyt, suuntasin nopeasti kassalle, että pääsisin kotiin turvaan.

Kiirehdin kassalla pikkupaniikissani ja ladoin tavaroita liukuhihnalle. Vahingossa tönäisin edellä olevan asiakkaan ostoksia ja naurahdin vain että "minä jo täällä valmiiksi näitä laitan...". Ja kuinka noloa taas. Kun vain olisin seissyt siinä niinkuin kuka tahansa ja odottanut rauhassa, että hihnalla on tarpeeksi tilaa... mutta ei.

No maksusta ja ostosten pakkaamisesta selvisin suuremmitta ongelmitta. Autolle päästyäni havahduin, kuinka ojensin kättäni auton avain kädessä kohti takaovea... Niin, sinne olin ajatellut laittaa nuo ostokseni. Automaattisesti tuollaisella hetkellä tulee vilkaistua ympärilleen ja kuinka ollakaan, sama pappa katsoo ohi mennessään sekoiluani. Mietti varmasti, että nyt hänellä on kyllä kotona rouvalle kertomista mitä kirkolla on nähnyt. Tai miettiköhän pappa, pitäisikö soittaa tuosta sekavan oloisesta naisesta johonkin. 

Sain kuitenkin ostokset autoon ja pääsin kotipihaan asti - viimein! oinkin Sitten otin ja nostin jalan kytkimeltä ennen auton sammuttamista.. "Hypähtäen parkkiin" oli siis tämän päivän näytöksen nimi. Nyt kuitenkin kotona, ovien takana! Postilaatikolla en käynyt, enkä käy. Posti saakoon odottaa sillä hetkeen en halua astua ulos. Täältä ei tekisi mieli nyt liikkua minnekään, mutta illemmalla olisi menoa.. Eipä auta kuin toivoa, etten loppupäivää töppäile tähän tahtiin!

Tämä olikin samalla aika hyvä esimerkki siitä, mitä tämä elämä masentuneella ja uupuneella on. Tänäänkin minulla oli meikit naamassa, hiukset puhtaat ja vaatteetkin katsottu niin, etten pellenä lähde ulos. Mitään siis tuskin näkyi päällepäin. Kuitenkaan en selvästikään ole kunnossa, pääni kovalevy on aika jumissa edelleen ja tarvii siksi omaa huoltoaan. Toisin kuin tietokoneella, pään huolto tuppaa kestämään paljon kauemmin. Mutta oikeilla konsteilla ja ammattivoimin sekin onnistuu. Kärsivällisyyttä siis vaaditaan ja yritän palauttaa mieleeni psykiatrin vastaanoton hyviä uutisia. 

Itse ymmärrän hyvin, miksi edelleen tilani on työkyvytön, mutta esimerkiksi työterveyslääkärini ihmetteli ääneen sitä, kuinka en näytä uupuneelta. Mutta voisinpa arvata, että niin maallikot kuin lääkäritkin osaavat listata sairauksia, jotka eivät näy naamasta, tai olemuksesta ylipäätään. Ja minun mielestä se on näin sairauslomalla olevalle toisaalta vain onni, ettei se kovin kauas näy. Siis sellaisena päivänä kun kaupassa käyntikin sujuu suht kivuttomasti. Ei ole kiva olla kävelevä huutomerkki, joka kertoo jo kauas ettei kaikki ole kunnossa. On kiva olla turvassa kulissin takana ihmisten ilmoilla, jolloin välttyy kysymyksiltä tai ihmettelyiltä. 

Tänään oma kulissini alkoi pettämään, mutta tätä tämä on. Panikointia kaupassa, sekoilua liikenteessä vaikka vain kävellen. Tästä päivästä selvittyäni aion käpertyä peittoon ja nukkua. Aion levätä, jos vaikka univelka sillä kuittaantuisi. Parempaa taas odotellessa.

Lukujärjestys

Eilen terapiassa mietimme minulle keinoja pitää tasaisempaa rytmiä arjessani. Päiväni menevät aikalailla omalla painollaan ja mieheni työaikojen mukaan, mutta pääasiassa olen kotona terapiakäynnit ja muut sovitut menot poikkeuksena. Joskus aiemmin heräsin kymmenen maissa, mutta pikkuhiljaa olen saanut päiväni käynnistymään kahdeksalta aamulla. Tai, eihän se silloin vielä käynnisty, mutta avaan silmäni silloin.

Pari viikkoa on mennyt aika pirteänä. Tunnen tasaisesti uupumusta koko ajan, mutta siitä huolimatta olen jaksanut lähteä kotoa ja touhuta kaikenlaista. Olen uudelleen päässyt tähän kirjoittamisen makuunkin! Koska vointi on nyt askeleen lähempänä tervehtymistä, ajattelimme kokeilla lukujärjestyksen tekoa. Sen avulla voisin vielä paremmin pysytellä tietyssä päivärytmissä, koska vaihtelua on kuitenkin paljon ja esimerkiksi kotitihin ryhtyminen saattaa vieläkin venyä pitkään. 

Lukujärjestys kuulosti aika kivalta idealta! Olen aina ollut kalenteri-ihminen. Töissä ollessani täytin kalenteria mielelläni ja uuden kalenterin hankinta oli aina yhtä hauskaa. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta siitäkin voi joku löytää ilon :) Sairauslomalla en kuitenkaan ole pahemmin kalenteria käyttänyt. Kännykkään olen laittanut kyllä menoni ja välillä hälytyksen kanssa, koska olen ne muuten saattanut unohtaa. 

Tarkoitus olisi tehdä lukujärjestys, jossa varaisin vaikka arkisin 13-15 ajan kotitöille tai ruuan laittoon. Muun ajan voisin levätä tai tehdä jotain muuta, mutta ns. velvollisuuksille olisi oma rakonsa päivässä. Ruuanlaitto on ollutkin minulle se yksi vaikeimmista asioista nyt sairaana. En ennen edes miettinyt mitä kaikkea siihen kuuluukaan, mutta saikkulaiselle siinä on aivan liikaa eri vaiheita! 

Pelkän ruokalajin keksimiseen voi hyvin mennä parikin tuntia, joskus enemmänkin. Kun vihdoin saa päähänsä mitä tekee, on tehtävä inventaario kaappeihin ja laadittava ostoslista. Sitten kauppaan. Ja mihin kauppaan, se on oma päätöksensä. Kaupassa on välillä täysi työ löytää etsimänsä, varsinkin jos pää toimii hitaasti eikä muistikaan meinaa pelata. Kotona alkaakin sitten (jos siis kauppareissustakin on selvitty kunnialla) oma rumbansa. Mitä välineitä tai astioita tarvitaan ja mistä löytyy resepti, se kun luultavasti on jo unohtunut tai hukassa tässä vaiheessa. Jos kaiken tämän jälkeen saa ruuan lautaselle asti eikä ole onnistunut sitä polttamaan tai jos ei ole jo luovuttanut, on se ollut pieni ihme!

Aiemmin ruuan ajatteleminenkin ahdisti vain tuon työmäärän takia. Kun tietää, että voimavaroja on vain murto-osa normaalista, ei sitä tahtonut edes ajatella tekevänsä ruokaa päivittäin tai edes viikottain. Onneksi mieheni on tässä ollut korvaamaton apu ja työpäivän jälkeenkin hän on jaksanut kokkailla. Pakosta tietenkin, koska onhan nälkä hänelläkin. Mutta onneksi alan minäkin olla pikkuhiljaa paremmissa voimissa ja tälläkin viikolla olen hoitanut muonitusta enemmän kuin aikoihin. 

En siis ahdistunut siitä, että päivissäni voisi ollakin aika, jolloin voisin saada hyödyllistä aikaiseksi. Se tuntuu jopa kivalta, koska onhan se selvä askel parempaan! Takapakkeja varmasti tulee ja tänäänkin olemme täällä molemmat nukkuneet. Ruuaksi sai tänään kelvata makaroni-tonnikalamössö, mutta huomiselle on jo paremmat suunnitelmat. 

Alanpa siis tässä tekemään itselleni lukujärjestystä. Mieli on uupumuksesta huolimatta aika hyvä. Toipuminen etenee ja siitä en voi kuin olla iloinen!