Asian vierestä, mutta kun harmittaa

Kirjoittamisen terapeuttinen voima tulee nyt tarpeeseen, koska harmittaa. Eikä asialla ole kummemmin tekemistä sairastamiseni kanssa, mutta elämäähän täällä päiväkirjassani pohdiskelen ja puran, joten sallittakoon tämä sivuraiteilla poikkeaminen. 

Asumme lapsiperheiden suosimalla alueella. Olemme niitä harvoja, joilla ei ole lapsia, ainoastaan koiria. Alueella ei ole lapsille omaa leikkipaikkaa, mikä on suuri harmi. Omat pihat toki löytyy, siellä trampat sun muut, mutta yhteistä aluetta ei ole. No, asumme päättyvän tien varrella, joten tiestä on tullut lasten ja vanhempien kohtaamispaikka. Siinä leikitään, pelaillaan ja jutustellaan. Tämä ei ole huono juttu niin kauan kun meno on turvallista ja muutoinkin toiset huomioon ottavaa. 

Aiemmin, kun alue oli vielä rakenteilla, lapset saattoivat kulkea huolettomasti myös toisten pihoilla ja meidänkin piha on toiminut niin pulkkamäkenä kuin hyvänä vauhdinottopaikkana pyörillä. Eilen ajomme omaan pihaan oli blokattu maaleilla ja säbäpelillä. Näihin molempiin tilanteisiin olemme puuttuneet ja mielestämme ihan syystä. 

Alueellamme on oma Facebook-ryhmä, jossa asia sitten otettiin esille. Arvaahan se, ettei valitukset ole mukavia, mutta eipä kivaa ole itse valittaminenkaan. Sen tekee kun asia on itselle tarpeeksi painava. Tai niin ainakin pitäisi olla. Kommentteja asia ei ole kerännyt yhtäkään, mutta väitän olevani ihan hyvä ihmistuntija ja yhden naapurin vastahakoisen tervehtimisen jälkeen aavistelin, että asia on puhuttanut. 

Arvaukseni osui oikeaan. Tänään yksi naapuri tuli meidän juttusille, ehkä hieman uhmakkaanakin. Olimme menneet sanomaan asiasta, joka oli ehkä jopa väärin. Naapuri kertoi, että lapsiperheet olivat asiasta keskenään jutelleet ja olleet pahoillaan meidän kommentoinnista. Ymmärrän sen, kritiikki harvoin on nautinto kuulla, mutta entäpä se toisenkin tahon kuuleminen ja yritys ymmärtää? 

Minusta on enemmänkin kuin hyvä, että asiasta tullaan keskustelemaan kasvotusten, koska minun mielestä puhumalla asiat ratkaistaan. Meidän kommentti oli Facebook-ryhmässä, koska ovelta ovelle emme lähteneet ajatustamme tarjoamaan, vaikka olisihan se se kaikista järkevin keino ehkä ollutkin. Lapsiperheitä kun vain on niin paljon, ryhmän käyttö tuntuu paremmalta. Ja ryhmä kai on sitä varten perustettukin, että siellä yhteisiä asioita keskustellaan. 

Kummallista ja harmittavaa asiassa on kuitenkin se, että puhumaan tulee naapuri, jonka pesueesta ei ollut tässä jutussa edes kyse. Ja nimenomaa harmittaa, että tämäkin naapuri tuli juttelemaan, kun oli ensin juhlissa kumonnut muutaman juoman. Siitä taisi pieni alkukeskustelun uhmakkuuskin johtua. Emme tiedä ketkä asiaa ovat meidän kuulematta pohtineet, mutta ennemmin itse ottaisin sen kasvotusten keskustelun kuin käytöksestä rivien välistä viestitetyn loukkaantumisen. 

Joskus tuntuu, että olen allerginen ihmisille ja että sisimmässäni asuu jonkin asteinen erakko. Muitakin keskusteluja seuratessa on tullut huomattua, ettemme me ihmiset enää kestä kritiikkiä. Se ei vain ole rakentavaa meille eikä omiin tekemisiin ole toisilla mitään lupaa puuttua. Meidän pitäisi saada elää pumpulissa, jonne kukaan ei tuo huonoja viestejä, ainoastaan hyviä. Kenenkään ei pidä kokea mielipahaa. 

Ehkä asia ei noin kärjistetysti ole, mutta monessa asiassa sitä saa kokea olevansa ulkopuolinen ja väärässä. Lapsettomana minulla ei ole asiaa puuttua lapsiperheiden asioihin (vaikka se omaa elämää koskeekin). Koiraihmisenä käytän koiraani väärässä paikassa tarpeillaan ja niiden jätökset erityisesti keväisin nousee ongelmaksi. Lisäksi väärässä olen maailman menossa, olen tiukkapipoinen hihhuli ja suvaitsematon. Listaa kai voisi jatkaa loputtomiin. 

Mutta juuri kun olin ajatellut, että mikäs tässä nykyisessä paikassa on asustella. Ehdin ajattelemaan, ettei meillä ole kiirettä tästä muuttaa, vaikka omakotitalosta ja rauhallisemmasta asuinympäristöstä olemme haaveilleetkin. Nyt tuntuu taas siltä, että ehkäpä sitä voisi kuitenkin vilkaista myytävien talojen tarjontaa. Mitäpä sitä itseään tai naapureita harmittamaan, kun vaihtoehtojakin ehkä on. Vai jokohan sinne Marsiin on ensimmäinen kuljetus lähdössä?

Huoh.... 

Hiljainen tammikuu ja ilkeä seurani

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa olla lopuillaan. Niin helpottavaa ja terapeuttista kuin kirjoittaminen minulle onkin, on se jäänyt taka-alalle viime aikoina. En ole keksinyt kirjoitettavaa tai se on tuntunut jopa turhalta. Koneen äärellä olen kyllä istunut tunteja, selaillut sivuja toisensa perään. En ole ehkä saanut edes ajatuksistani kiinni.

Tälle otteettomuudelle ja väsymykselle on kuitenkin syynsä. Loppuvuoden kiusaamiset päästivät kotiimme sisälle U:n ja M:n. Nuo kirjekuorista pompanneet kaverukset ovat ilkeitä, vievät voimat, vievät halun yrittää ja tuovat synkät pilvet yläpuolelle. Olen ne seuranani ollut nämä päivät ja viikot. Välillä olen yrittänyt hätistää niitä lähtemään, mutta nepä ottaakin vain rennomman asennon ja näyttävät kuin jo asuisivat meillä. Keitäpäs muita nämä vieraat voisivat ollakaan kuin Uupumus ja Masennus.

Niin positiiviselta kuin olo jo tuntui, niin hyvin kun näin toipumista itsessäni ja sitä miten olin noussut masennuksen kuopasta, olen taas vajonnut pohjalle uudestaan. Juuri nyt olo on aika pysähtynyt. Päivät vaihtuvat, ja viikot, mutta tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi. No, pääsinpä ainakin kurkistamaan kuopan reunalle ja näkemään, miltä se valoisampi maailma näyttää ja miltä tuntuu elää kuin kuka tahansa muukin.

Aamut ovat ne hankalimmat. Herään väkisin vasta kun on pakko. Sitä ennen olen ehkä torkuttanut tai sammuttanut herätyksen. En nousisi, jos ei olisi sovittuja terapiakäyntejä tai muuta sovittua menoa. Nyt mielelläni vain nukkuisin. Päivä menee jotenkin, mutta sekin on kuin tarpoisi suossa. Vaativuus (se yksi ilkimys lisää) laittaa minut välillä tarttumaan vaikka imuriin, mutta kaikki on pakottautumista. Mikään ei tapahdu helposti, ei edes vessassa käynti. Voitko kuvitella, sitä jotenkin jopa odottaa hädänkin häviävän tai unohtuvan, ettei tarvitsisi nousta! Illalla sitten, vaikka väsyttäisi, unta ei tule heti.

Välillä pahimmalta tuntuu se, kun itse vielä ymmärtää tilanteen. Järki vielä puhuu ja ymmärtää, ettei näin eläminen ole normaalia ja ettei näin terve toimi. Sitten kun istuu sohvalla saamatta aikaiseksi mitään, alkaa inhota itseään ja näitä ilkeitä kavereita enemmän.

Mutta takapakkiahan tämä. Toipuminen kun ei valitettavasti ole tasaista nousua, vaan se etenee omalla aaltoliikkeellään. Joskus vauhti on nopeampaa, välillä matelevaa. Välillä käydään korkealla tai vain hieman kohottaudutaan pinnan yläpuolelle. Pääasia kuitenkin, että suunta on oikea. Niinhän se pitää ajatella. Näin ainakin vaativuus juuri kuiskasi.

Ehkä menen ja keitän seuraavaksi kahvin, meille neljälle. V jo istuukin reippaana pöydän ääressä ja M on siirtymässä happamana pöydän ääreen. U on takertuvainen, se istuu vieressäni, kiinni kyljessäni silmät puoliummessa, mutta vääntäytyy sekin muiden seuraan. Siinäpä porukka! Mutta enpä ainakaan ole yksin.

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Vaaniva vaativuus

Viimeaikaset tapahtumat (nimettömien kirjeiden mysteeri) on herättänyt minussa taas vaativan persoonallisuuden pintaan. Ilmeisesti puran ahdistusta, kiukkua tai mitä ikinä, järjestelemiseen. 

Henkeä on taas ahdistanut ja toisen nimettömän kirjeen saatua myös pumppu rytmitteli joitakin kertoja epätahtiin. Kirjeiden mysteeri onneksi on nyt selvinnyt ja asia alkaa jäämään onneksi taka-alalle. Mutta vaikutukset vielä näkyy ja tuntuu voinnissani. Eipä se taida ihme ollakaan. 

Ensimmäistä kertaa sairauslomani aikana minulla oli viiden päivän putki, kun jaksoin joka päivä touhuta jotain. Menojakin oli enkä seuraavaa päivää maannutkaan sohvalla kykenemättä tekemään mitään. Tuon putken jälkeen oli yhden päivän uuvahdus, jolloin istuin paikallani, mutta sen jälkeen  vaativuuden piiska taas heilahti ja jatkoin uurastusta. 

Viime aikoina elämämme ei ole ollut kovin kummoisessa hallinnassa tai järjestyksessä. Masentunut mieli tekee kaikesta haastetta ja siinä meillä on ollut mieheni kanssa tekemistä ja jaksamista. Jopa niin, että miehenikin on saanut ponnistella oman vointinsa vuoksi. Hallinnan tarve selvästi minulla on ja siksi terapiassa olemme pohtineetkin, että hallintani keskittyykin nyt tavaroiden läpikäyntiin, turhan pois heittämiseen ja uudelleenorganisointiin kotonamme. 

Tyhjensin yhden osan vaatehuoneestamme, kävin jokaisen laatikon läpi, imuroin vaatehuoneen joka nurkan ja pakkasin tavarat uudelleen. Samalla kun tein inventaarion. Ahersin monta tuntia putkeen ja vain pakosta (kun nälkä oli jo tarpeeksi kova tai kun vessaan menoa ei vain voinut enää siirtää) pidin tauon. Kuulostaa varmasti monen korviin hulluutta, mutta tervetuloa vaativan persoonan maailmaan! Se on hullua!

Helpommaksi tämän persoonahäiriön kanssa elämistä ei tee se, että nautin niin kovasti lopputuloksesta. Kun katson siistiin vaatehuoneeseen tai kodinhoitohuoneemme kaappeihin, joissa jokaisella tavaralla on oma paikkansa, nautin! Mutta se vie veronsa ja sillä on hintansa. Yhtenäkin iltana ennen puoltayötä mieheni toppuutteli lopettamaan kun vielä riehuin imurin kanssa. Tai kun vielä sänkyyn päästyäni vielä mietin, että jos kuitenkin tekisin vielä jotain. Yhden illan pelastus oli se, kun mieheni nukahti käsi ympärilläni. En raaskinut herättää häntä lähtemällä touhuamaan. 

Kaikki tämä häärääminen alkoi kun ensimmäinen mystinen syyttävä ja elämäämme puuttuva kirje tuli. Olen kahdesti itkenyt tämän ahdistuksen vuoksi, mutta molemmilla kerroilla vain vähän. En ole huutanut kiukkua ja viihani. En raivonnut pettymystäni. Terapeutin sanoin, olen aika viilipytty. Pinnan alla voi kuohua, mutta puran sen muuhun. Näin se varmasti on, ainakin mitä katson aikaansaamaani jälkeä kodissamme. 

Mutta onneksi on Propral! Se rauhoittaa ja vieläpä huomaamatta. Se on ollut pelastukseni niinä hetkinä, kun haluan päästä vaikeasta hengityksestä ja yleisestä ahdistuksesta eroon. Sitä sai miehenikin reseptin kun hän alkoi käymään kierroksilla. Voimme siis tiukan paikan tullen napata napit naamaan :) 

Olen kuitenkin edennyt askeleen eteenpäin. Olen vahvistunut ja alan arvostamaan itseänikin enemmän. Olen hitaasti mutta varmasti nousemassa jaloilleni. Ja vaikka taas tuo vaativuus pääsi valloilleen hetkeksi (tai toivon että vain hetkeksi!), olen alkanut hallitsemaan sitäkin.