Jännittää

Kun on ensin tipahtanut pois sieltä työelämän oravanpyörästä ja saanut sitten elämään jotain rytmiä tai tolkkua kotona ollessa, voi muutokset äkkiseltään pelottaa ja jännittää. Niin kävi nyt kun tänään pyörät minun paluustani työn pariin liikahtivat tuuman verran eteenpäin. 

Työkyvystäni ei paljoa ole vielä tietoa, mutta vointi on kohentunut kuukausien aikana. Seuraavana vuorossa olisi kokeilla, kuinka kestän töissä edes pienissä määrin. Ja tämä kokeilu tapahtuisi työkokeilun puitteissa. Paluu entiseen ei kuitenkaan ole mahdollista. Onneksi! Ajatus paluusta saa aikaan jokalaista ahdistusta ja saa tuntemaan kuin olisin tekemässä u-käännöstä kohti mennyttä. Kaiken tämän jälkeen haluan sen puhtaan pöydän, jolta ponnistaa. 

Tapasin tänään sosiaalialan asiantuntijan, tai työkykyvalmentajan. Hän on tomeran tuntuinen henkilö ja tarttuu toimeen reippain ottein. Vaikka tuleva jännittää, koen olevani hyvissä käsissä. Ja mikä tärkeintä, minun parastani ajatellaan ja sitä, mikä paikka tai työ voisi minulle olla hyväksi. Olo on siis jännityksen keskellä myös turvallinen. 

Sain työeläkevakuutusyhtiöltä ennakkopäätöksen työkokeilusta, joten sen osalta ei pitäisi olla ongelmia. Vaikka olenkin enemmän miettinyt uusia suuntia ja uutta ammattia, tuntuu työkokeilu omassa ammatissani kuitenkin ihan järkeenkäyvältä. Onhan minulla koulutus ja ammattitaito jossain tuolla muistin sopukoissa eikä sitä varmasti kannata suoraan heittää hukkaan. Ja työkokeilun jälkeen selviää, olenko vielä kykenevä omaan ammattiini ja jos en, voin sitten alkaa stressaamaan uusien urien parissa :) 

Innokkaana en ammattiini ole palaamassa. Se kuitenkin taitaa kuulua asiaan, että työuupumuksen jälkeen ja sen pahan maun, joka töistä pois jäämisestä jäi, omaan työhön yhdistää paljon negatiivista. Toisaalta kun itse työstä olen ennen sairastumistani nauttinut, niin olen pikkuhiljaa alkanut nähdä itseäni jossain määrin samoissa tehtävissä, vaikkakin uudessa ympäristössä. Eikä mikään onneksi estä sitä, että opiskelisin kuitenkin joskus jotain muuta.

Sitten paluu maan pinnalle. Jännittää! Minun asioiden hoito on vielä vaikeaa ja hidasta. Nukun edelleen vaihtelevasti ja vointi voi jonkin paineen alla heikentyä. Vaikka ajatuksissa näen itseäni työssä käyvänä "normaalina" kansalaisena, pyörii mielessä kuitenkin ajatus siitä että mitä jos en onnistukaan. 

Olen tottunut kotona oloon. Nämä neliöt ja tutut seinät tekevät minulle turvapaikan. Niin hölmöltä kuin se voi toisen korviin kuulostaakin, tuntuu pelottavalta lähteä kotoa työelämän armoille uudelleen. Lähteä takaisin sinne, jossa jo kerrain uuvuin ja menetin kyvyn työskennellä. Sitten täältä kotoa löytyy koirat. Tämäkin kuulostaa varmasti hassulta, mutta mietin kuinka ne pärjäävät tunteja yksin kun minäkin olen töissä. Järki sanoo tähän väliin, että pärjäsiväthän ne hyvin täällä kun tein pitkää päivää. Kaikkeen tottuu, myös eläin. 

Mutta pään sisällä käyn melkoista kamppailua näiden ajatusten kanssa. Tahto suuntaa eteenpäin, mutta samalla jarruttaa. Järki potkii takamukselle ja pois kotoa, mutta samalla varoittaa toivomasta liikaa. Mutta aikahan sen näyttää, mihin pystyn ja mikä työkykyni loppupeleissä on ja kuinka pärjään kun uudelleen astun työelämään. Onneksi tätä elämää ei voi edes elää kuin se yksi askel kerrallaan, koska siinäkin on jo tehtävää minulle! 

Nyt kerään rohkeutta ja voimia työkokeilupaikan löytymiseen. Ja jännitän, niin hyvällä kuin pahalla :)