Enpä vielä joku aika sitten olisi uskonut, että joskus vielä voin tällaisen tekstin kirjoittaa! Oireita on eikä tie ole vielä käyty läpi, mutta alan olla jo kovin lähellä! Nyt kuitenkin diagnoosini on lievä masennus, lähellä remissiota.
Samalla kun se tuntuu uskomattoman hienolta, se on myös hämmentävää. Kaksi vuotta poissa pelistä on kuitenkin pitkä matka ja siihen on mahtunut vaikka ja mitä. Olen sanonutkin tässä kesän aikana, että puoli vuotta taaksepäin en ollut vielä varma, selviänkö tästä edes hengissä. Tässä sitä kuitenkin ollaan, hengissä! Vieläpä pelonsekaisesti innoissani siitä, että tulevaisuudessa näkyy valoa.
Tämän päivän käynti psykiatrilla antoi paljonkin toivoa. Sairauslomani on tämän kuun loppuun ja ensimmäistä kertaa se jätettiin siihen. Saan uuden saurauslomalapun tarvittaessa kun se tähän mennessä on kirjoitettu yleensä kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Syyskuun alusta minun olisi tarkoitus olla takaisin työelämässä, tosin työkokeilun turvin. Lääkitystä ei vielä pureta, vaan odotetaan suurimmat muutokset ohi. Tiedossa on kuitenkin jännityksen tuomaa oireilua, jota on ollutkin jo reippaan viikon verran ja johon tarvitsen voimia.
Työkokeiluasia lähtikin vauhdilla eteenpäin. Viime torstaina sitä suunniteltiin konkreettisemmin ja jo perjantaina selvisi kahden paikan näyttävän minun ottamiseeni vihreää valoa. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta voin siis olla turvallisin mielin, että joku minut ottaa kokeuiluun. Ja nimenomaan kokeiluun. Yritän tässä takoa päähäni, ettei minun tarvitse olla valmis ja kykenevä, vaan vasta testaillaan kuinka työelämään sopeudun ja kuinka jaksan.
Elämä on ihmeellistä. Kun niinä epätoivon hetkinä voisi nähdä välähdyksen siitä, että jokin asia on ratkeamassa... Se antaisi voimia jaksamaan! Niinhän sitä sanotaan, ettei koskaan pitäisi luopua uskosta ja toivosta. En ehkä koskaan olekaan, olenhan minä tässä nyt, mutta vaikeaa se on ollut,
Osittain innoissani, osittain peloissani odotan vielä tuntematonta tulevaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti