Askel kerrallaan

Elämää voi elää onneksi vain sen yhden päivän verran. Siihen on pitänyt taas keskittyä kun ympärillä tapahtuu ja uudet kuviotkin odottavat toteutumistaan. Ja huomenna se uuden suunnittelu saakin askeleen eteenpäin kun tiedossa on kesksutelua työkokeilupaikan kanssa. Mahdollisesti teemme sopimuksen kokeilusta tai jos jotain mutkia tulee matkaan, otan toisen työkokeilupaikan, josta varmistuksen jo sainkin. 

Lääkäri varoittelikin, että tämä alkusyksy voi nostaa oireita pintaan. Niin se on tehnytkin. Muita oireita ei onneksi ole ilmaanunut kuin hengenahdistus. Välillä haukon happea kuin kala kuivalla maalla, mutta itseasiassa en ole siitä juuri nyt niin huolissani. Kun oireita osasi odottaa ja tietää niiden syyt, on niiden kanssa eläminenkin hieman helpompaa. Ja Propralia sain kehotuksen käyttää tämän jakson yli niin paljon kuin kroppa ja mieli tarvitsee.

Vaikka tulevassa on paljon epävarmuutta, tunnen kiitollisuutta. Matka tähän pisteeseen ei ole ollut helppo ja mutkaton, mutta kaikesta tähän astisesta on selvitty! En katso taaksepäin katkerana, enkä pohdi miksi kohdalleni tällainen elämänvaihe on tullut. Ennemminkin näen tämän porttina johonkin uuteen, jota itsekään en vielä tiedä. Uskon, että tälläkin kaikella se oma tarkoituksensa on. 

Jotain hyötyä siitä on ollutkin, että oma mieli on järkkynyt. Olen itse voinut olla edes hetkisen olkapäänä läheiselle, joka on sairastunut liian suuren taakan alla. Toivon sydämestäni, että hän pääsisi helpommalla kuin minä, että toipuminen olisi nopeampaa kuin minulla ja että jos pystyn, voisin myös auttaa! 

Ei aivan vielä

Joku viisas on sanonut, että epätietoisuus on pahinta ja sitä se toden totta on! Vaikken mielestäni aktiivisesti asioita pyörittele päässäni, enkä ole se pahin murehtija, on silti oireita pinnalla merkkinä siitä että päässä pyörii liikaakin asioita. 

Vaikka varsinaista masennusoireistoa ei ole enää niin näkyvänä, sekoittaa stressi mennen tullen. Siihen ei kroppa ole vielä tottunut. Tulevat työkokeilukuviot jännittävät. Tuleeko soittoa vai ei ja jos tulee niin onko suhtautuminen edelleen positiivinen? Jos pääsen niin jaksanko? Yksi paikka minulla on onneksi varmana, mutta ykkösvaihtoehto odotuttaa vielä varmistumistaan. 

Jostain syystä pitkästä aikaa myös anoppi tuli yöllä uniin. Uni oli painajainen, jossa anoppi vei voiton ja onnistui erottamaan mieheni ja minut toisistamme. Jollakin lailla anoppi onnistui unessa saamaan minut syylliseksi kaikkeen ja hänet tilanteen uhriksi. 

Vaikka tässä realityssa elämme ilman asian vatvomista, on anoppiasia kuitenkin vieläkin avoin ja nousee keskusteluun tasaisin väliajoin. Etäisyys tuntuu toimivalta, mutta selvää on että mieheni kaipaa sitä perhettään, joka hänellä joskus oli. Meitä kumpaakin mietityttää sekin, tuleeko tähän koskaan mitään muutosta vai tälläkö mennään. 

Epätietoisuus. Se viheliäinen, joka syö, vaikkei asiat olisikaan mielessä taukoamatta. Vaikka pyrin aina olemaan murehtimatta, tulee sitä silti mietittyä vaihtoehtoja ja ajateltua mikä tilanne on vaikka vuoden päästä. Mutta kaikkeen tarvitaan kaksi, myös tämän sillan rakentamiseen. Jos anoppi pysyy toimettomana, ei taida vaihtoehtoja montaa olla. Mutta surku, erityisesti mieheni kannalta! 

Mielessä on monta muutakin asiaa kuin työkokeilu ja anoppi pyörinyt viime aikoina. Päätimme tutkituttaa, missä vika mahtaa olla kun emme jälkikasvua ole saaneet. Alustavasti kysyttiin jo ajatuksiamme lapsettomuushoidoista. Olen aina ajatellut etten niihin lähtisi, mutta entäpä jos lievimpiä kokeilisikin? Vai haluammeko lapsia? Onko meistä vanhemmiksi? 

Mielessäni on ollut myös ystäväni, jonka sairaus on ottanut askeleen pidemmälle. Vaikka en suostu luopumaan toivosta hänen osaltaan, on tällaiset uutiset pelottavia. Terapianikin on katkolla terapeutin sairausloman vuoksi ja minä mietin hänenkin terveyttään. Ja mitähän vielä... Liikaa ajatuksia pienen ihmisen päässä! 

Peruin tämän päivän menon, koska olisin suoriutunut siitä vain Propralin voimin. Oma järki ei siihen sanonut juuri mitään, mutta mieheni herätti todellisuuteen. Hän muistutti, etten saanut tehdä liian stressaavia tai ahdistavia asioita. Ja totta, nyt olisi aika taas antaa pään rauhassa totutella uusiin asioihin ja valmistautua tuleviin haasteisiin. 

Vielä kun löytyisikin se nappi, jolla voi päättää keskittyvänsä elämään vain tässä hetkessä!

Diagnoosina melkein terve

Enpä vielä joku aika sitten olisi uskonut, että joskus vielä voin tällaisen tekstin kirjoittaa! Oireita on eikä tie ole vielä käyty läpi, mutta alan olla jo kovin lähellä! Nyt kuitenkin diagnoosini on lievä masennus, lähellä remissiota.

Samalla kun se tuntuu uskomattoman hienolta, se on myös hämmentävää. Kaksi vuotta poissa pelistä on kuitenkin pitkä matka ja siihen on mahtunut vaikka ja mitä. Olen sanonutkin tässä kesän aikana, että puoli vuotta taaksepäin en ollut vielä varma, selviänkö tästä edes hengissä. Tässä sitä kuitenkin ollaan, hengissä! Vieläpä pelonsekaisesti innoissani siitä, että tulevaisuudessa näkyy valoa. 

Tämän päivän käynti psykiatrilla antoi paljonkin toivoa. Sairauslomani on tämän kuun loppuun ja ensimmäistä kertaa se jätettiin siihen. Saan uuden saurauslomalapun tarvittaessa kun se tähän mennessä on kirjoitettu yleensä kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Syyskuun alusta minun olisi tarkoitus olla takaisin työelämässä, tosin työkokeilun turvin. Lääkitystä ei vielä pureta, vaan odotetaan suurimmat muutokset ohi. Tiedossa on kuitenkin jännityksen tuomaa oireilua, jota on ollutkin jo reippaan viikon verran ja johon tarvitsen voimia. 

Työkokeiluasia lähtikin vauhdilla eteenpäin. Viime torstaina sitä suunniteltiin konkreettisemmin ja jo perjantaina selvisi kahden paikan näyttävän minun ottamiseeni vihreää valoa. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta voin siis olla turvallisin mielin, että joku minut ottaa kokeuiluun. Ja nimenomaan kokeiluun. Yritän tässä takoa päähäni, ettei minun tarvitse olla valmis ja kykenevä, vaan vasta testaillaan kuinka työelämään sopeudun ja kuinka jaksan.

Elämä on ihmeellistä. Kun niinä epätoivon hetkinä voisi nähdä välähdyksen siitä, että jokin asia on ratkeamassa... Se antaisi voimia jaksamaan! Niinhän sitä sanotaan, ettei koskaan pitäisi luopua uskosta ja toivosta. En ehkä koskaan olekaan, olenhan minä tässä nyt, mutta vaikeaa se on ollut, 

Osittain innoissani, osittain peloissani odotan vielä tuntematonta tulevaa!