Muutosten tuulia blogissa

Kun aloitin blogin kirjoittamisen, ajattelin kirjoittaa täysin vain itselleni. Kirjoittaminen on kuulunut elämääni enemmän ja vähemmän koko elämäni. Teininä päiväkirjan sivut täyttyivät milloin mistäkin ja joitakin pätkiä muistan kirjoittaneeni koneelle. Päiväkirjat olen jossain vaiheessa jokaisen hävittänyt, samoin koneelle kirjoittamani word-tiedostot. Menneeseen en halua jäädä polkemaan, vaan kun asia on eletty ja läksyt opittu, on ollut aika myös kootut tekstit laittaa pois. 

Kirjoittaminen on terapeuttista. Kun olen saanut yhden jutun valmiiksi, tuntuu kuin siltä osin asia olisi paketissa. Silloin taakka on edes vähän kevyempi ja saan keskittyä muuhun. Toisaalta tämän blogin pitäminen on terapeuttista senkin vuoksi, että oma terapeuttini lukee tätä. Ja ihan hyväkin, koska välttämättä joka asiaa en itse edes vastaanotolla muista ottaa puheeksi :)

Tiesin kuitenkin jo blogin alkuvaiheissa, että ainakin pari läheistäni halusi tietää ajatuksiani ja tuntojani. Siksi tein blogista julkisen. Ja kun huomasin blogissani vierailevan sellaisia, joille kirjoitukseni toimivat ehkä jonkinlaisena vertaistukena, oli selvä että pidän blogini julkisena. Jos nimittäin mitenkään voin auttaa jotakuta samassa suossa rämpivää, on blogi ollut enemmän kuin vain oma terapiakanavani. 

Nyt kuitenkin olen päättänyt laittaa ainakin joksikin aikaa blogini salaiseksi, vain kutsuttujen lukijoiden luettavaksi. Blogi kun on kuitenkin täysin minun päiväkirjani ja jollain tapaa se tuntuu vaikealta tiedostaa, että nyt kuka tahansa sitä pääsee lukemaan. Kuitenkin asiat ovat minulle isoja, tärkeitä ja kipeitäkin. 

Mutta jos olet blogin lukija ja haluaisit jatkossakin lukea ajatuksiani, olet tervetullut niitä lukemaan! En jätä ulkopuolelle sellaista, jolle on jotain hyötyä avautumisistani, vaikka ei niissä aina päätä tai häntää olekaan :) Eli laita viestiä sähköpostilla, niin lisään sinut lukijaksi (vai miten se sitten tapahtuukaan). Löysin asetuksen, jossa blogin voi sulkea ulkopuolisilta kokonaan tai pitää kutsuttujen nähtävillä. 

Ajattelin toteuttaa suunnitelman jossain vaiheessa ensi viikkoa, joten kiirusta ei ole. Jos blogi ei anna sinulle mitään, niin heippa siihen asti kun olen valmis taas jakamaan ajatuksiani julkisemmin! Muutoin olet tervetullut tähän omaan hulluun maailmaani! :)

"Kaappijuoppo"

Kerroinkin aiemmin, että vaativa persoonallisuuteni on ollut enemmän pinnalla. Se näkyy jatkuvana puuhasteluna, jota on välillä vaikea saada loppumaan. Tiedostan tilanteen yleensä itsekin ja pyrin jättämään tekemiseni ennen kuin se imee minusta liikaa voimia. Vaativuutta kun yleensä seuraa uupumus. Miehenikin on välillä tarkkana, että kuka meillä puuhastelee, minä vai vaativuus. En aina saa edes mitään näkyvää aikaiseksi, mutta kunhan hääräilen. 

Terapiassa selvisi, että olen tietynlainen "kaappijuoppo". Se missä varsinainen kaappijuoppo ottaa hörpyn pullosta salaa puolisoltaan, minä saatan siivota vielä vähän. Tämä selvisi kun kerroin, että joinain iltoina olen puolisoni nukahdettua miettinyt, josko silti menisin vaikka viikkaamaan vaatteita narulta, tai jos tiskikoneen kävisin tyhjentämässä... Aivan järjetöntä! 

Vaikka houkutus vaativuuden hetkellä on suuri hiippailla puuhastelemaan kun toinen on nukahtanut (tiedän, kuulostaa hullulta!), olen tähän asti pystynyt pitämään itseni kurissa. Hetken aikaa käyn kuitenkin kamppailua päässäni, lähteäkö vai ei. Välillä katson nukkuvaa miestäni ja mietin, pääsisinkö lähtemään sängystä niin ettei hän heräisi. 

No, toistaiseksi tilanne on kuitenkin hallinnassa. Tunnistan nämä vaativuuden herättämät ajatukset aika hyvin ja yritän ohjata ajatukseni muualle. Se missä työssä ollessani muodostin arvoni tekemäni työn mukaan, on nyt puuhasteluni tullut mitaksi hyvälle (sairaalle) ihmiselle. Mikä siinä onkaan, että ihmisen arvo tulisi hänen tekemänsä perusteella? 

Lomaako?

Blogi on ollut viime ajat hiljaisuudessa. Miehelläni on nyt lomaa ja samalla myös minä ilmeisesti pyrin lomailemaan. Ehkä jotenkin ajattelin, että voisin ottaa lomaa sairaudesta ja viettää neljä viikkoa kuin kuka tahansa lomalainen. 

Muutaman viikon on vointi ollut aika ok. Enää en välttämättä tiedosta hetkiä ilman oireita, koska niistä on tullut tietyssä määrin niin jokapäiväisiä, mutta mitään pahempaa ei ole ollut. Olemme tehneet lomareissunkin ja yllättävän hyvin jaksoin viikon poissa kotoa. Sitä ennen ja sen jälkeen olen hääräillyt kotona, olen puunannut ja riehunut imurin kanssa. Sain jopa ikkunoita pestyksi, lattiatkin on pesty pitkästä aikaa. Kuitenkin hiljalleen olen alkanut ymmärtää, ettei sairas lomaa pidä. Vaikka sitä lähtisi maailman ääriintai hukuttaisi itsensä askareisiin, on sairaus silti varmasti mukana. Se ei jätä, vaikka välillä jäisi enemmän pinnan alle. 

Aiemmin kovin uskollinen seuralaiseni Masennus on ehkä ymmärtänyt jotain loman päälle eikä se ole ollut kovin aktiivista seuraa. Samoin Uupumus on pysytellyt etäämmällä, onneksi. Vaativuus on taas tainnut ymmärtää tilanteen väärin ja on vieraillut luonani enemmän kuin aikoihin. Olen joutunut aivan tsemppaamaan, että jättäisin siivoilun, koska se on minun vaativuuteni estradi. Koirataloudessa se puuha on välillä yhtä tyhjän kanssa, mutta pysynpä liikkeellä. 

Tänään olisi sitten ollut tarkoitus lähteä vanhempieni luokse toiselle paikkakunnalle. Eilen illalla aloinkin haukkoa henkeäni siihen malliin, että oli kuunneltava järjen ääntä... Sama se mitä haluaa, pää tekee mitä tekee. Itselleni oli suuri pettymys huomata, että pitkästä aikaa sairauteni heittäytyy esteeksi suunnitelmille. Mutta olenhan minä tiennyt, että vaikka vointini on kesän aikana vähän kohentunutkin, ei tie paranemiseen ole vielä päätöksessään. 

Mikä sitten ahdistaa? Sen kun aina tietäisi. Sitä huomaan jännittäväni aina kotoa lähtiessä, että ymmärretäänkö minua. En näytä sairaalta, en kulje raaja paketissa eikä minulta ole vaikkapa hoitojen myötä lähtenyt hiuksia. En tiedä kuuluuko se osaksi masentuneen järjen juoksua, ettei olo ole kovinkaan monesti ymmärretty. Tämä masentuneen järki kuitenkin sanoo, että viime viikkoina on tapahtumaa ollut tarpeeksi, kenties liikaa. Raja tulee siis siinäkin mitä pystyy tekemään, sitä ei vain tiedä koskaan etukäteen. 

Sanoinkin miehelleni, että olisipa ihminen siinä mielessä kuin kännykkä, että kun alkaa akusta loppua virta niin siitä tulee ilmoituksia kunnes pääsee latinkiin tai kunnes lopahtaa täysin. Sen taidon varmasti opin minäkin paremmin terapiassa ja olen onneksi monta asiaa siellä itsestäni ja sairastamisesta oppinutkin. Mutta näillä mennään nyt. 

Katselen ikkunasta vuorottelevaa sadetta ja paistetta, siinä menee loppuviikkoni nyt. Opinpa taas jotain ja ehkä tunnistan taas hieman paremmin uupumuksen jatkossa.