Asian vierestä, mutta kun harmittaa

Kirjoittamisen terapeuttinen voima tulee nyt tarpeeseen, koska harmittaa. Eikä asialla ole kummemmin tekemistä sairastamiseni kanssa, mutta elämäähän täällä päiväkirjassani pohdiskelen ja puran, joten sallittakoon tämä sivuraiteilla poikkeaminen. 

Asumme lapsiperheiden suosimalla alueella. Olemme niitä harvoja, joilla ei ole lapsia, ainoastaan koiria. Alueella ei ole lapsille omaa leikkipaikkaa, mikä on suuri harmi. Omat pihat toki löytyy, siellä trampat sun muut, mutta yhteistä aluetta ei ole. No, asumme päättyvän tien varrella, joten tiestä on tullut lasten ja vanhempien kohtaamispaikka. Siinä leikitään, pelaillaan ja jutustellaan. Tämä ei ole huono juttu niin kauan kun meno on turvallista ja muutoinkin toiset huomioon ottavaa. 

Aiemmin, kun alue oli vielä rakenteilla, lapset saattoivat kulkea huolettomasti myös toisten pihoilla ja meidänkin piha on toiminut niin pulkkamäkenä kuin hyvänä vauhdinottopaikkana pyörillä. Eilen ajomme omaan pihaan oli blokattu maaleilla ja säbäpelillä. Näihin molempiin tilanteisiin olemme puuttuneet ja mielestämme ihan syystä. 

Alueellamme on oma Facebook-ryhmä, jossa asia sitten otettiin esille. Arvaahan se, ettei valitukset ole mukavia, mutta eipä kivaa ole itse valittaminenkaan. Sen tekee kun asia on itselle tarpeeksi painava. Tai niin ainakin pitäisi olla. Kommentteja asia ei ole kerännyt yhtäkään, mutta väitän olevani ihan hyvä ihmistuntija ja yhden naapurin vastahakoisen tervehtimisen jälkeen aavistelin, että asia on puhuttanut. 

Arvaukseni osui oikeaan. Tänään yksi naapuri tuli meidän juttusille, ehkä hieman uhmakkaanakin. Olimme menneet sanomaan asiasta, joka oli ehkä jopa väärin. Naapuri kertoi, että lapsiperheet olivat asiasta keskenään jutelleet ja olleet pahoillaan meidän kommentoinnista. Ymmärrän sen, kritiikki harvoin on nautinto kuulla, mutta entäpä se toisenkin tahon kuuleminen ja yritys ymmärtää? 

Minusta on enemmänkin kuin hyvä, että asiasta tullaan keskustelemaan kasvotusten, koska minun mielestä puhumalla asiat ratkaistaan. Meidän kommentti oli Facebook-ryhmässä, koska ovelta ovelle emme lähteneet ajatustamme tarjoamaan, vaikka olisihan se se kaikista järkevin keino ehkä ollutkin. Lapsiperheitä kun vain on niin paljon, ryhmän käyttö tuntuu paremmalta. Ja ryhmä kai on sitä varten perustettukin, että siellä yhteisiä asioita keskustellaan. 

Kummallista ja harmittavaa asiassa on kuitenkin se, että puhumaan tulee naapuri, jonka pesueesta ei ollut tässä jutussa edes kyse. Ja nimenomaa harmittaa, että tämäkin naapuri tuli juttelemaan, kun oli ensin juhlissa kumonnut muutaman juoman. Siitä taisi pieni alkukeskustelun uhmakkuuskin johtua. Emme tiedä ketkä asiaa ovat meidän kuulematta pohtineet, mutta ennemmin itse ottaisin sen kasvotusten keskustelun kuin käytöksestä rivien välistä viestitetyn loukkaantumisen. 

Joskus tuntuu, että olen allerginen ihmisille ja että sisimmässäni asuu jonkin asteinen erakko. Muitakin keskusteluja seuratessa on tullut huomattua, ettemme me ihmiset enää kestä kritiikkiä. Se ei vain ole rakentavaa meille eikä omiin tekemisiin ole toisilla mitään lupaa puuttua. Meidän pitäisi saada elää pumpulissa, jonne kukaan ei tuo huonoja viestejä, ainoastaan hyviä. Kenenkään ei pidä kokea mielipahaa. 

Ehkä asia ei noin kärjistetysti ole, mutta monessa asiassa sitä saa kokea olevansa ulkopuolinen ja väärässä. Lapsettomana minulla ei ole asiaa puuttua lapsiperheiden asioihin (vaikka se omaa elämää koskeekin). Koiraihmisenä käytän koiraani väärässä paikassa tarpeillaan ja niiden jätökset erityisesti keväisin nousee ongelmaksi. Lisäksi väärässä olen maailman menossa, olen tiukkapipoinen hihhuli ja suvaitsematon. Listaa kai voisi jatkaa loputtomiin. 

Mutta juuri kun olin ajatellut, että mikäs tässä nykyisessä paikassa on asustella. Ehdin ajattelemaan, ettei meillä ole kiirettä tästä muuttaa, vaikka omakotitalosta ja rauhallisemmasta asuinympäristöstä olemme haaveilleetkin. Nyt tuntuu taas siltä, että ehkäpä sitä voisi kuitenkin vilkaista myytävien talojen tarjontaa. Mitäpä sitä itseään tai naapureita harmittamaan, kun vaihtoehtojakin ehkä on. Vai jokohan sinne Marsiin on ensimmäinen kuljetus lähdössä?

Huoh.... 

Masentava masennus

Monien muiden tietämieni sairauksien lisäksi, masennus on nykyisin yksi niistä, joita en toivoisi edes vihamiehelleni. Vaikka nyt voin itsekin huomata joitain merkkejä toipumisestani, on masennus silti tiukasti minussa. Kuinka tiukasti ja saadaanko se joskus irroittamaan otteensa? Se jää nähtäväksi.

Voimia ei vain ole eikä niitä tunnu mistään löytyvänkään. Ruokavalioremontin jälkeen voisi luulla, että vireystila kohenisi. Niin ainakin monelle käy, minulle ei. Samoin lisääntyneen liikunnan voisi luulla vaikuttavan. Sitä jopa suositellaan kaikille jaksamista parantamaan. Mutta ei, ei vaikutusta. Suoraan sanottuna mikään ei tunnu missään. Toki viidellä kilolla keventynyt kroppa antaa hieman syytä tyytyväisyyteen, mutta vain hieman. 

Nyt vain kaipaisin sitä, että voisin tuntea tunteita, joita ennen tunsin ja jaksaa. Ennen kaikkea haluaisin jaksaa niinkuin ennen ja löytää sen kultaisen keskitien. Koska vielä on ne energisemmät päivät, jolloin painan eteenpäin melkein kykenemättä lopettamaan. Niinä päivinä imaisen kerralla energiavarastoni tyhjäksi ja niitä lataillaan sitten parikin päivää, joskus enemmänkin. Tämä tuli nähtyä näiden muutaman päivän aikana. Onko syynä sitten masennus itse, se yhdistettynä vaativaan persoonaan, lääkkeen aiheuttamaa vai kenties hormonien heittelyä? 

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukkumatti taisi kiiruhtaa ohitseni. Mieheni nukahti puolilta öin ja siinä tasaista tuhinaa kuunnellen olin hereillä vielä kolmelta. Seuraavana aamuna, yhden heräämisen jälkeen, heräilin kahdeksan maissa. Tiedossa oli suureen peräkonttikirppistapahtumaan meno, mutta onneksi ei sentään myymään.

Kirppistori kierrettiin, kävimme syömässä ja suuntasimme kotiin. Siinä kohtaa alkoi väsymys painaa, mutta sisäisen piiskurin voimin sain itseeni vauhtia. Sitä vauhtia ei meinannutkaan saada pysähtymään. Touhusin niin sisällä kuin pihalla, jopa illalla sänkyyn mennessä matkalla järjestelin kaikkea mitä vain huomasin. Sain piiskurin kuitenkin hiljenemään ja vedin peiton korviin. 

Tässä sitten tuon ekstratehokkaan hetken jälkeen on muisti takkuillut ja voimat olleet vähissä. Aamupäivien menojen jälkeen en ole loppupäivinä jaksanut tehdä mitään. En ole edes saanut ruokaa eteeni. 

Reilun viikon päästä onkin sitten aika psykiatrille. Tällä kertaa odotan sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olen jo täysin motivoitunut irrottautumaan lääkityksestä ja näkemään mitä se tuo tullessaan. Haluan näiden kaikkien kuukausien jälkeen kohdata masennukseni ilman lääkeaineita. Haluan nähdä mitä se sitten on. Jollain tapaa nimittäin luulen, ettei tämä tästä paljoa huonommaksikaan voi mennä. Tai ainakin ne pohjamudat on jo aiemmin nähty, joten nekään eivät pelota. 

Katsotaan siis, mitä tuleva tuo. Juuri nyt minua masentaa masennukseni ja nämä vuodet ja kuukaudet, joita olen se mukanani rämpinyt. Olenko tehnyt itse jotain, mikä on tämän kaiken saanut aikaan? Olisiko asiat toisin, jos olisin oireisiini reagoinut ajoissa? Pääsenkö tästä vielä joskus eroon?

Legendaarinen maanantai

Mistä se mahtaakaan johtua, että nimenomaan maanantai on usein päivä, jolloin olisi parempi olla tekemättä mitään. No, tänään tuli koettua, että tuo maanantain vaikutus toimii ainakin täällä. 

Aamut on hankalia, edelleen. En tiedä kuinka sitä onnistuisi reipastumaan edes sen verran, että nousisi kun kello herättää. Torkutan, käännän kylkeä ja torkutan vähän lisää. Sitten on jo kiire ja voin kertoa, ettei se tällaiselle toipilaalle sovi ollenkaan. Kiireestää seuraa terveellekin virheitä ja niitä tulee sairauslomalaiselle ehkäpä muutama lisää. 

Tämän päivän ohjelma ei ollut kummoinen. Tarkoitus oli mennä salille tekemään läpi minulle suunniteltu kuntoiluohjelma. Sen jälkeen katsastamaan autoa, johon olin varannut ajan etukäteen. Aamun salille meno ei aivan onnistunut vaan pääsin kotoa liikkeelle vasta puoliltapäivin. Melkein perillä muistin jättäneeni kotiin saliohjelmani. Onneksi jotain on muistissa, joten voin sen mukaan. 

Seuraavaksi mieleen tuli pyyhe, otinkohan sen varmasti laukkuun. Tarkistin, mutta pyyhe oli jäänyt kotiin! Suihkuun on hankala mennä ilman sitä, kotona en ehtisi piipahtamaan, joten lähdin läheiseen tavarataloon hakemaan pyyhettä itselleni. Pyyhkeitä meillä on riittämiin, mutta eipä muu auttanut. Uusi pyyhe kainalossa kohti salia. 

Salitreenit sujuivat ihan hyvin onneksi, mutta seuraava tilanne olikin jo odottamassa. Pukukopilla huomasin, etten ollut pakannut mukaan puhtaita pikkareita... Hienoa! Noh, suihkun jälkeen ensin kuivaus pyyhkeeseen, jonka haju oli epämiellyttävä (tapaan pestä uudet tekstiilit ennen käyttöä ja näköjään syystäkin) ja sitten hyppäys farkkuihin kommandona. Katsoin, ettei kukaan varmasti salilla näkisi, ettei jalassani ole alushousuja. Nolotti tarpeeksi näin, saati sitten jos joku näkisi!

Juoksin autolle, tuttuun tapaan taas myöhässä. Ehdin kuitenkin ajalleni katsastuskonttoriin. Siellä sitten rehtinä ihmisenä kerroin katsastajalle auton sivupeilistä. Edellisessä katsastuksessa sain huomautuksen huonossa kunnossa olevasta peilistä ja nyt korjauskalvolla tuunaten yritimme hoitaa tilanteen. Korjaus ei ollut onnistunut, peili vääristi hurjasti ja tulos oli melkein pahempi kuin alkuperäinen. Mieheltäni sainkin aika painokkaan palautteen siitä, kannattaako itse kertoa auton pieniäkään vikoja katsastuksessa.... ehkä muistan tämän myöhemmin. Nyt sain kuukauden aikaa korjata huonon peilin, mutta onneksi autoa ei tarvitse lähteä uudelleen näyttämään. 

Jostain syystä tuntuu, ettei tämä ole päivä, jolloin kannattaa hoitaa asioita. Kauppareissu olisi vielä edessä, joten jos siitä selviän ilman noloja kommelluksia ja unohtelua, voin kenties olla tyytyväinen.

Parempaa ja vähemmän noloa viikon alkua teille! :)

Lisätty 19.5.2015

Tiistaikaan ei alkanut yhtään sen paremmalla muistilla. Tällä kertaa salille mennessä oli mukana sekä pyyhe että pikkarit, mutta jätinpä kotiin sitten kaikki paperit... Eli näin punnituspäivänä minun piti ottaa mukaani edellisen kehon koostumusmittauksen tulos, johon uutta verrattaisiin. Samoin kotiin jäi saliohjelmani ja nämä molemmat lappuset olin laittanut keittön pöydälle odottamaan. 

Lisäksi hääräilin aamusella kaikessa rauhassa kunnes älysin seinäkellon pysähtyneen. Tulipahan testattua, kuinka hyvään vauhtiin autovanhuksen saa moottoritiellä. Ja unohdinpa mainita eilen, että kaikkien kommellusten jälkeen myös toilettilaukkuni vetoketju hajosi salilla ollessani... Eli jotenkin tuntuu tämän parin päivän kokemuksella, että tämän viikon voisi vaikka skipata!