Jotain hyvääkin

On hassua huomata pitkään sairauslomalla oltua, että prosessissa tapahtuu jotain hyvää minulle. Vaikka masennus ja sairaustuminen on tuntunutkin yleensä vain huonolta ja negatiiviselta asialta elämässä, näen nyt jo mitä hyvää se tekee minulle ihmisenä. 

Sen suuren vihan kokemuksen jälkeen, josta aiemmin kirjoitinkin, alkoi päätä nostamaan minussa aivan uusi ääni - itsevarmempi minä. Sellainen minä, joka ei salli toisten tallloa päältä mennen tullen. Liika kiltteys on vienyt minua tähän asti. Olen uskonutkin, että vain se on oikea tapakin elää. Kääntämällä se toinenkin poski kun tulee satutetuksi. Mutta ei enää. Nyt uskallan kertoa rajani ja pitää puoliani. 

Olisiko tätä tapahtunut, jos olisin jatkanut normaalia arkeani töissä sairastumatta? Olisinko voinut jotenkin oppia itsestäni ja oman itseni arvostamisesta jotain näin tärkeää? En usko. Ensimmäistä kertaa aikoihin, olo tuntuu hyvältä. Juurikin siksi, että olen oppinut jotain arvokasta, joka varmasti kantaa loppuelämäni. Moni oppii tämän jo lapsuudessa, mutta joskus se pitää oppia aikuisiällä. 

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan! 

Menee yli hilseen...

Tarkoituksenani ei ole täällä puuttua politiikkaan, mutta nyt en malta olla sitä tekemättä. Nimittäin tämä ns. tasa-arvoisen avioliittolain pyörittely on saanut niin eriskummallisia näkemyksiä eri medioissa, että alan itse olla aika äimänä. Sinänsä hyvä että mielipiteitä on, koska sillä yleensä luodaan moniulotteisempi kuva asiasta. Ja hyvähän se on keskustella, mutta nyt tuntuu että asian ydin on tainnut unohtua. 

Minä kuulun siihen porukkaan, joka ei kannata tätä lakialoitetta. En ymmärrä, miksi homoseksuaalien pitää saada jotain, joka on jo tarkasti määritetty kahden eri sukupuolen asiaksi ja joka on universaalisti käsitetty samoin. Toki on poikkeuksia, mutta valtaosassa kulttuureja avioliitto tarkoittaa kuitenkin samaa. Yksinkertaisesti, miksi homoille ei ajeta homoliittoa?

Olen törmännyt niin fb:ssa kuin lehtien palstoilla siihen, että kaikille olisi suotava rakkaus. Mutta eikai oikeasti rakkautta (siis tunnetta!) aleta lailla määrittelemään..? Eikai tässä oikeasti ajeta sitä, että kuka saa ketäkin rakastaa? Tai jos näin on niin olen itse ymmärtänyt lakialoiteasian aikasta väärin. Ja jos näin on, olisiko aika herättää homoseksuaalit todellisuuteen, että laki ei oikeasti heitä kiellä rakastamasta. Eli anti mennä vaan!

Ja onko nykyinen avioliitto epätasa-arvoinen? Keitä se syrjii? Avioliittoon on lupa oli homoseksuaali tai hetero (sitä ei laki määritä), kunhan sen solmii vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kyseessä on täysi-ikäiset ihmiset. Se, että tämä määritelmä on olemassa, ei tarkoita sitä että siinä ketään syrjitään. 

Tästä keskustelusta mieleeni tulee nämä muut sukupuolineutraalit asiat. Joku aika sitten pinnalla oli sukupuolineutraalit pukuhuoneet... Jep, oikeasti! Jos nyt on sovittu että miehet ja naiset vaihtavat vaatteitaan eri huoneissa, niin onko sekin oikeasti epätasa-arvoista? En ymmärrä! Tuttavani sanoikin hauskasti, että eihän tasa-arvon nimissä naiset nosta meteliä kun eivät pääse miesten koripallojoukkueeseenkaan. Tai päinvastoin. Niinpä! Edelleen katsomme mielenkiinnolla Leijonien jääkiekon MM-kisojakin, eikä tällä 2000-luvulla siellä vieläkään luistele naisia seassa. Olisiko siihen kenties joku ihan fiksu syy?

Sitten lakialoitteen puolestapuhujat vetoavat lapsien hyvinvointiin. Ihana ajatushan se on, että jokainen lapsi voisi kokea kahden rakastavan ihmisen läheisyyden elämässään. Mutta onko ongelma , siis rakkauden puuttuminen lapsen elämässä, eri sukupuolissa? Ja onko sateenkaariperhe lapselle pelastus? Itse en jaksa sitä uskoa.

Paljon on lapsia, joiden asiat on huonosti. Kertoohan siitä liian monet lapsisurmatkin. Uskallan kuitenkin väittää, ettei syy ole biologisten vanhempien läsnäolossa tai siitä, ettei lapsi ole kasvanut sateenkaariperheessä. Sateenkaariperheet ovat niin marginaalinen ryhmä verrattuna perinteisiin, ettei lasten oloista voi järkevästi todeta, kummassa perhemallissa lapsi voi paremmin. Ongelma on siis jossain muussa, johon pitää löytää ratkaisu. Lakialoitteen läpimeno ei sitä taida ratkaista. 

Sateenkaariperheen lapsella on aikamoinen tilanne edessään kun kasvaa aikuiseksi. Hänellä onkin kolme vanhempaa. Ja se ei ole pakon sanelema asia, niinkuin yleensä esimerkiksi nykyiset adoptioasiat ovat. Se on kahden aikuisen halu saada itselleen lapsi, rakkauden hedelmä. Tämä ei siis millään lailla lähde lapsen tarpeista, vaan aikuisten. Homoseksuaalit ei hyvällä tahdollakaan kykene hankkimaan lasta ilman sitä kolmatta osapuolta, joten onko se lapsen edun mukaista tai edes luonnollista? Sellaiseksikin kun asiaa on luonnehdittu. 

Viimeksi Posse-ohjelmaa katsoessa Teuvo Loman kertoi avioliiton olevan mukava siksi, että saisi kirkkohäät. Tämä on ollut pitkään asia, joka on mennyt minulla kaukana hilserajan... Miksi haluta viettää itselle merkittävää juhlaa paikassa, jonka oppeja ei allekirjoita? Ja tämä pätee muihinkin, jotka kuuluvat kirkkoon vain saadakseen kirkkohäät. En vain ymmärrä. Minä halusin papin aamenen, koska se on oman uskoni mukaista. Mutta mieleen ei edes tullut järjestää hääseremoniaa muualla kuin oman uskontokuntani puitteissa. Vai olisiko lakialoite paikallaan, että kristitty voisi saada moskeijassa viettää häät nyt kun muslimien määräkin on noussut maassamme?

Tällainen vuodatus tällä kertaa, ohi aiheiden, mutta purkaus tämäkin. Pahoittelut tästä lukijoille! :)

Viha on vahva tunne

Olen vasta viime aikoina havahtunut tunteeseen, jota tunnen. Se on ollut minulle uusi ja siksi aikaa sen tajuamiseenkin on kulunut. Vihaan. En voi sietää ja näen punaista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näin. Enkä ole siitä kovin ilahtunut. 

Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa aina. Miellyttäjä minussa on siihen pyrkinytkin. Pidän siitä, että seurassani viihdytään ja voin saada toiset tuntemaan olonsa mukavaksi lähelläni. Jotenkin olen aina luullut, että kaikilla pyrkimys olisi samaan. Siksi hämmennys on suuri kun huomaa, että ei se niin olekaa. On olemassa myös niitä, joille toisten tunteet on vähäpätöisin asia maailmassa.

Mustaksi mieleni saa mieheni sisko. Hänen seurassaan joudun todella tsemppaamaan, että pitäisin käytökseni asiallisena. Pitäisikö edes pitää? Vai saisinkohan sanoa, mitä sylki suuhun tuo? Onko tunteeni edes oikeutettua? Hyväksyttyä?

Mieheni kanssa yhteisiä vuosia meillä on ollut kohta seitsemän. Tuona aikana muistan ainoastaan yhden kerran kun kohtaaminen hänen siskonsa kanssa on saanut hyvälle mielelle. Se oli se ensimmäinen kerta, jolloin tapasimme. Silloin kai kulissit pysyivät paikallaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen on koiraamme kiusattu, vain koska minulle on haluttu tehdä kiusaa. On osoitettu mieltä, niin että työkaverini saivat hämmästellä hänen käytöstään. Samaa käytöstä sai sukuni ihmetellä meidän häissä. Kiitos mieheni siskon ja anopin, en ajattele omia häitäni lämmöllä vaan mieleen on jäänyt se pettymys omana suurena päivänä. Olen saanut lokaa niskaan kerta toisensa jälkeen. Olen yrittänyt asiasta keskustellakin, tuloksetta. 

Viikonloppuna saimme kuulla, että miehestäni tulee eno. Iloinen asia sinänsä. Tästäkin aiheesta löytyi kuitenkin mahdollisuus kääntää veistä haavassa ja henkisesti lyödä lyötyä. Yritimme mekin vuosia sitten lasta, mutta sepä ei onnistunutkaan. Ehdin tuntea alkuraskauden oireitakin, mutta siihen se jäi. Mieheni sisko tietää sen, ettemme lapsia ole saaneet ja tietää myös sairauslomastani. Mutta sehän ei estä sanomasta ikäviä asioita. 

Anoppi komppaa tytärtään. Aina löytyy jokin hyvä selitys, miksi käytös on ollut mitä on. Minua on pyydetty kerta toisensa jälkeen ymmärtämään ja antamaan olla. Mutta nyt alkaa raja paukkua komeasti rikki, enkä vain enää jaksa niellä! Olisi helpompaa, jos esimerkiksi päätös lapsettomuudesta olisi alunperin ollut oma eikä todellisuuteen tyytyen tehty. 

Olen katkera ja vihainen. Ja olen surullinen siitä. En halua myrkyttää mieltäni pahalla. Totuushan on, etten pysty ketään muuttamaan. Voin vain itse yrittää päästä asioiden yläpuolelle ja ehkäpä unohtaa. Mutta juuri nyt tuntuu, että se on vaikeaa.

Mieheni suvulla on oma vaikutuksensa sairastumiseeni. Heidän vuoksi hakeuduin jo vuosia sitten terapiaan. Siksi tuntuu välillä lähes mahdottomalta, että jonain päivänä voisin iloisena hymyillä heille. Kunpa kyseessä olisikin joku muu, eikä mieheni sisko! Olisipa joku jota ei tarvitsisi kohdata! Suhteemme mieheni kanssa on ollut karikossa hänen sukunsa vuoksi. Jatkoimme kuitenkin yhteistä elämää, koska olemme toisissamme löytäneet sielunkumppanit toisillemme. 

Miksi meidän elämä menee näin? Miksi meidän suunnitelmat eivät toteudu? Miksi meidän terveys pettää? Jossain sisimmässä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa ja meidänkin elämällä on jokin suunnitelma. Niin ainakin kovasti toivon! Mutta joskus sitä tunteensa itsensä todella pieneksi tässä elämän myllerryksessä.