lauantai 18. lokakuuta 2014

Kenelle kuntoutustuki kuuluu?


Vuosi sairaana on opettanut, kuinka vaikeaa maassamme on sairastaa. Tiedän, että tilanteeni on moneen muuhun nähden ehkä hyväkin. Vaatii kuitenkin paljon saada oikeutta ja ymmärrystä. Ankea totuus on lyönyt vasten kasvoja useasti, eilen viimeksi. 

Sairauspäivärahapäivät kuluivat loppuun elokuussa. Kuntoutustukea haettiin ja vieläpä annettiin ymmärtää sen olevan läpihuutojuttu. Julkisen puolen kuntoutusohjaaja avusti lomakkeen täyttämisessä. "Laita vaikka tuohon kohtaan näin..." ja minä laitoin. Lopputuloksena hakemukseni hylkääminen viikkoa ennen kuin sairauspäivärahapäivät loppuivat. 

Jälkeenpäin kun luin julkisen puolen psykiatrin kirjoittaman lausunnon minusta, oli syykin hylkäämiselle aika selvä. Lausunto antoi aika positiivisen kuvan minusta. Ei siis ihme ettei kuntoutustukea tullut. Romahdin.

Hyvän ystävän avustuksella sain tehtyä listan, mitä minun oli seuraavaksi tehtävä. Varasin ajat työterveyslääkärille ja psykiatrille saadakseni uudet lausunnot tilanteestani. Kirjoitin oman valitukseni. Pyysin psykoterapeutiltanikin lausunnon. 

Valituksen laatimiseen minulta meni lopulta kuukausi. En jaksanut edes aloittaa. Vaikka vointini olikin huono, ei taistelutahtoni sammunut. Tämä oli pakko saada eteenpäin! 

Nyt jo ymmärsin, ettei taistelu toimeentulosta ollut helppoa. Samalla kun yritin vakuuttaa eri tahot voinnistani, piti minun vakuuttaa myös itseni. Ymmärsin etten vielä ole valmis työelämään, joten tein mitä piti. Varauduin odottamaan kauemmin vastausta kuntoutustukipäätöksestäni, mutta se tulikin eilen. Hylättynä.. Minun ei katsota olevan kunnossa, joka oikeuttaisi kuntoutustukeen. Asia etenee nyt seuraavaan asteeseen ja käsittelyaika on noin viisi kuukautta... 

Olen tämän vuorokauden pysynyt yllättävän tyynenä. En romahtanut kuten edellisellä kerralla. Ehkä siksi, että nyt tiesin hylkäämisen olevan vaihtoehtokin. Päässä on kuitenkin pyörinyt paljon ajatuksia. Välillä tuntuu, että sekoitan itseni niillä. Toisaalta yritän paeta kaikkia ajatuksia jonnekin. 

Eniten olen kuitenkin miettinyt sitä, että olenko sittenkin työkunnossa. Voisinko tehdä jotain työtä? Omaani? Ajatus entiseen työpaikkan palaamisesta ahdistaa niin, että alan vain hätäisemmin miettimään muita vaihtoehtoja. Uuden ammatin tai työn keksiminen on kuitenkin vaikeaa. Liian vaikeaa. En yksinkertaisesti keksi ammattia itselleni, enkä paikkaa josta voisin kysyä minulle sopivaa työtä. 

Tuntuu pahalta ajatella, etten ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Toisaalta en näytä olevan tarpeeksi huonossakaan. Olen jäänyt johonkin siltä väliltä. Saako tuota kuntoutustukea vain jos jaksaa taistella kerta toisensa jälkeen? Tässäkin kunnossa, missä itse olen?


Missä mennään


Jäin sairauslomalle yli vuosi sitten diagnoosina rytmihäiriöt. Työterveyslääkäri oli viisas, koska ei laittanut psyykkistä diagnoosia minulle (siten sain sairauspäivärahaa Kelalta kun viisi viikkoa tuli täyteen). Marraskuussa diagnoosini vaihtui lieväksi masennukseksi. Kävin silloin psykiatrin vastaanotolla ensimmäistä kertaa, koska yli kuukauden lepo ei ollut vointiani kohentanut. 

Matkan varrella diagnoosi on tarkentunut, ensiksi keskivaikeaan masennukseen ja nyt vaikea-asteinen masennut ja vaativa persoonallisuushäiriö. Sairauslomani on jatkuu edelleen, ehkä ensi keväälle tai ehkä vielä vuoden. Ne ovat arvioita, joita lääkärit ovat sanoneet ääneen, mutta en halua ajatella niitä. Aikataulu on mikä on, pääasia että paranen. 

Hoitavana tahona minulla on työterveys, jonka kautta on järjestynyt myös psykiatri. Aloitin heinäkuussa myös psykoterapian, jota on kaksi kertaa viikossa. Mukana oli muutaman kuukauden ajan myös julkisen puolen psykiatri ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Olen kuitenkin helpottunut, että hoitoa jatketaan työterveyden puolelta eikä kunnalliseen näillä näkymin tarvitse palata. 

Toipuminen on hidasta. Välillä on parempia jaksoja, jolloin oireena on jonkin asteinen uupumus ja hengenahdistus. Välillä menee huonommin. Silloin riesana on univaikeudet, rytmihäiriöt, hengenahdistus, selvä uupumus, halu olla vain kotona, muistamattomuus, masentunut olo... tuntuu, että listaa voisi jatkaa loputtomiin. Osa oireista on jo niin tavallisia, etten huomaa niitä edes laskea listaan. Olen vain tyytyväinen jos arkea eniten haittaavat oireet pysyvät kurissa. 

Vaikka tulevaisuus on kysymysmerkki, on yksi asia vain vahvistunut. En halua takaisin aiempaan työhöni. En halua työskennellä samassa yrityksessä, samojen ihmisten alaisuudessa, samassa porukassa. Haluan, sitten kun se mahdollista on, kääntää uuden sivun elämässäni. 


Mistä kaikki alkoi


Kesällä 2013 oli vielä kaikki kuin ennenkin. Töitä, sitä tavallista arkea. Kesälomaa odotin innolla ja sitä, ettei hetkeen tarvitsisi mennä töihin.

Ennen lomaa alkoi kuitenkin jo hermot kiristymään. Työt kasaantuivat, työpäivät kävivät vähiin, alkoi ahdistamaan. Suututti olla se, joka varmasti hoitaa kaiken. Se, joka selvittää ja paneutuu. Mutta aika ei vain riittänyt. Eikä riittänyt tekemäni työ, en päässyt tavoitteisiin. Tai tunsin kuinka se piiska heilahtaa taas uudestaan, tulee uutta sähköpostia siitä, mitä meidän vielä tulisi tehdä, mutta samaan aikaan työhön käytettävää aikaa väheni.

Hermostuin töissä ja hermostuin kotona. Ennen hyvästä nukkujasta oli tullut valvoja, ja tiesin ettei se parantaisi oloa, mutta jotenkin helpotti, ettei seuraavaan päivään tarvinnut nousta ihan vielä. Aamuyöstä saatoin herätä todetakseni, että saan vielä nukkua muutaman tunnin. Jopa puoliksi unessa mietin, etten haluaisi enää töihin, en haluaisi... Mutta kuinka pääsen sieltä pois?

Kesäloma koitti ja siitä yritin nauttia siitä kaikin keinoin. Ensimmäisenä lomapäivänä tosin turhautti, etten vielä ollut päässyt lomamoodiin. Aikaa siihen oli vain kolme viikkoa! Ensimmäinen viikko taisi mennäkin lomaan totutellessa. Pakolliset sukuloinnit oli hoidettu ja sain vähän aikaa vain olla.

Vaikka syksy oli lähellä, halusin elää kuin kesä olisi vasta alussa. Viimeinen lomaviikko olikin jo stressaava, koska kohta oli taas palattava takaisin. Mietin pääni puhki, olisiko jotain muuta mitä voisin tehdä. Olisiko joku keino välttää ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Vasta jälkeenpäin ymmärsin kuinka paljon tuota olinkaan puntaroinut.

Pelätty loman jälkeinen työpäivä koitti. Arki löi kasvoihin voimalla. Kalenterini oli täynnä seuraaviksi viikoiksi, se oli suorastaan ängetty täyteen. Pöydällä odotti nippu selvittämättömiä asioita tai soittopyyntöjä. Keskeneräisiä asioita ja samalla pino uusia. Tuntui että aika loppui ennen kuin ehdin edes aloittaa.

Nipistin tauoistani ja tein pitkää päivää, että saisin ruuhkan purettua. Se auttoikin hieman. Myös se näkyi tehoavan kun ärähtelin muille ja kieltäydyin tekemästä enempää. Mutta mikä inhottava olo siitä tuli itselle, en halunnut tiuskia. Kuuntelin kärsivällisesti mitä lomani aikana oli tapahtunut ja yritin näyttää levänneeltä. Yritin vakuuttaa lomani olleen ihana, vaikka en itseasiassa muista siitä niin paljoa nauttineeni. Se oli ihan jees, olihan se ainakin aikaa poissa töistä.

Arkeen tottui nopeasti, mutta huomasin valvovani edelleen. Edes puolilta öin en pitänyt kiirettä mennä nukkumaan, vaikka aamulla odotti aikainen herätys. Se ensimmäinen viikko oli siis syystäkin rankka. Ja niinpä perjantaina olo olikin jo ehkä odotetunlainen. Bussissa matkalla kotiin purin hammasta, etten murtuisi siellä. Nieleskelin, etten ihmisten ilmoilla itkisi. Kotona padot murtuivat ja romahdin, enkä enää koskaan halunnut palata takaisin töihin!

Lauantaiksi ei ollut ohjelmaa, joten sain vain olla. Siitä huolimatta tunsin, kuinka sydämen rytmi alkoi heitellä. Välillä rytmi muuttui tasaisemmaksi, kunnes taas sekoittui. Nyt jo vähän säikähdin. Tiesin että stressiperäisiä oireet varmasti ovat, mutta uutena ne tuntuivat pelottavilta. Sydän ei ennen ollut oireillut. Illalla sydänoireet olivat pahimmat, mutta pystyin nukkumaan. Etsin sellaisen asennon, jossa tunsin tykyttelyitä vähiten ja nukuin sikeästi aamuun.

Se viikonloppu meni toipuessa tulevaan ja odotellessa oireiden laantumista. Maanantaina pitäisi olla taas reipas ja valmis kohtaamaan ihmiset ja tehtävät. Ilokseni sain kyydin työkaveriltani töihin, mutta juuri ennen kotoa lähtöä hengitys muuttui vaikeaksi. Jouduin haukkomaan happea, tiesin sen olevan paniikkikohtaus. Olin saanut niitä aiemminkin ja se toimi kehoni hälytyskellona. Tämän kertainen oli vain paljon voimakkaampi.

Otin rauhoittavaa, jota onneksi kaapista löytyi, ja lähdin reippaana ovesta. Mutta autossa en jaksanutkaan, vaan purskahdin itkuun. Nyt sanoin sen ääneen: en halua töihin! Työkaverini sanoi mitä osasin odottaa, ja tunsin itsekin, että nyt on hakeuduttava lääkäriin.

Purkautuminen jollekin ystävälle auttaa kummasti ja saa mieltä kevenemään. Päivästäkin selvisin töissä kohtuudella, vaikka huomasin unohtelevani enemmän. Uskaltauduin sanomaan muillekin työkavereilleni, että töitä on todella liikaa jos en enää muistakaan asioita kuin ennen. Päätin kuitenkin mielessäni, että jos oireeni vielä jatkuvat niin varaan ajan työterveyteen.

Työpaikallani pidetty palaveri muutti tilanteen. Siellä kuulin, kuinka yrityksen johto oli päättänyt lisätä tehtäviä eri tahoille ja minä kuuluin niihin, joiden pitäisi suoriutua vielä enemmästä työmäärästä. Ei ollut kyse paljosta, mutta aikaa oli jo nyt liian vähän. Tiesin, etten koskaan pysty suoriutumaan töistäni, koska en suostunut tinkimään työmoraalistani. Jopa yksi yrityksemme esimiehistä kehotti oikomaan töissämme ja tekemään ns. vasemmalla kädellä, mutta en voinut edes kuvitella tekeväni niin. 

Ajan työterveyteen pystyi onneksi varata netistä ja sen tein heti kun sain tilaisuuden. Käytin oman ruokatuntini siellä käymiseen ja lounaan jälkeen peruuntuneen ajan kalenteristani löin nopeasti kiinni, että aika varmasti riittää. En edes välittänyt mitä siitä mahdetaan sanoa kun lähden töistä kesken päivän.

Lääkärin ovi avautui ja kävelin sisään hymyillen. Sain kerrottua oireeni asiallisesti, mutta yllätin itseni vähättelemällä kokemaani tuskaa! Miksi ihmeessä niin tein kun apu oli suoraan edessäni?! En voi kuitenkaan tarpeeksi kiitollinen olla siitä, mitä ammattitaitoinen lääkäri ihmisessä näkee, vaikka sanat puhuvat muuta. Edessä olivat vielä normaalit labrakokeet ja sydänkäyrä. Lääkäri kertoi, että minun on tässä vaiheessa hyvä levätä kotona. Sovimme uuden ajan seuraavalle viikolle, jossa katsoimme asiaa eteenpäin. 

Fysiikasta ei löytynyt mitään poikkeavaa ja alkoi olla selvää, että olen uupunut. Olin nyt oikeasti siinä tilanteessa, jossa tarvittiin apua.