Legendaarinen maanantai

Mistä se mahtaakaan johtua, että nimenomaan maanantai on usein päivä, jolloin olisi parempi olla tekemättä mitään. No, tänään tuli koettua, että tuo maanantain vaikutus toimii ainakin täällä. 

Aamut on hankalia, edelleen. En tiedä kuinka sitä onnistuisi reipastumaan edes sen verran, että nousisi kun kello herättää. Torkutan, käännän kylkeä ja torkutan vähän lisää. Sitten on jo kiire ja voin kertoa, ettei se tällaiselle toipilaalle sovi ollenkaan. Kiireestää seuraa terveellekin virheitä ja niitä tulee sairauslomalaiselle ehkäpä muutama lisää. 

Tämän päivän ohjelma ei ollut kummoinen. Tarkoitus oli mennä salille tekemään läpi minulle suunniteltu kuntoiluohjelma. Sen jälkeen katsastamaan autoa, johon olin varannut ajan etukäteen. Aamun salille meno ei aivan onnistunut vaan pääsin kotoa liikkeelle vasta puoliltapäivin. Melkein perillä muistin jättäneeni kotiin saliohjelmani. Onneksi jotain on muistissa, joten voin sen mukaan. 

Seuraavaksi mieleen tuli pyyhe, otinkohan sen varmasti laukkuun. Tarkistin, mutta pyyhe oli jäänyt kotiin! Suihkuun on hankala mennä ilman sitä, kotona en ehtisi piipahtamaan, joten lähdin läheiseen tavarataloon hakemaan pyyhettä itselleni. Pyyhkeitä meillä on riittämiin, mutta eipä muu auttanut. Uusi pyyhe kainalossa kohti salia. 

Salitreenit sujuivat ihan hyvin onneksi, mutta seuraava tilanne olikin jo odottamassa. Pukukopilla huomasin, etten ollut pakannut mukaan puhtaita pikkareita... Hienoa! Noh, suihkun jälkeen ensin kuivaus pyyhkeeseen, jonka haju oli epämiellyttävä (tapaan pestä uudet tekstiilit ennen käyttöä ja näköjään syystäkin) ja sitten hyppäys farkkuihin kommandona. Katsoin, ettei kukaan varmasti salilla näkisi, ettei jalassani ole alushousuja. Nolotti tarpeeksi näin, saati sitten jos joku näkisi!

Juoksin autolle, tuttuun tapaan taas myöhässä. Ehdin kuitenkin ajalleni katsastuskonttoriin. Siellä sitten rehtinä ihmisenä kerroin katsastajalle auton sivupeilistä. Edellisessä katsastuksessa sain huomautuksen huonossa kunnossa olevasta peilistä ja nyt korjauskalvolla tuunaten yritimme hoitaa tilanteen. Korjaus ei ollut onnistunut, peili vääristi hurjasti ja tulos oli melkein pahempi kuin alkuperäinen. Mieheltäni sainkin aika painokkaan palautteen siitä, kannattaako itse kertoa auton pieniäkään vikoja katsastuksessa.... ehkä muistan tämän myöhemmin. Nyt sain kuukauden aikaa korjata huonon peilin, mutta onneksi autoa ei tarvitse lähteä uudelleen näyttämään. 

Jostain syystä tuntuu, ettei tämä ole päivä, jolloin kannattaa hoitaa asioita. Kauppareissu olisi vielä edessä, joten jos siitä selviän ilman noloja kommelluksia ja unohtelua, voin kenties olla tyytyväinen.

Parempaa ja vähemmän noloa viikon alkua teille! :)

Lisätty 19.5.2015

Tiistaikaan ei alkanut yhtään sen paremmalla muistilla. Tällä kertaa salille mennessä oli mukana sekä pyyhe että pikkarit, mutta jätinpä kotiin sitten kaikki paperit... Eli näin punnituspäivänä minun piti ottaa mukaani edellisen kehon koostumusmittauksen tulos, johon uutta verrattaisiin. Samoin kotiin jäi saliohjelmani ja nämä molemmat lappuset olin laittanut keittön pöydälle odottamaan. 

Lisäksi hääräilin aamusella kaikessa rauhassa kunnes älysin seinäkellon pysähtyneen. Tulipahan testattua, kuinka hyvään vauhtiin autovanhuksen saa moottoritiellä. Ja unohdinpa mainita eilen, että kaikkien kommellusten jälkeen myös toilettilaukkuni vetoketju hajosi salilla ollessani... Eli jotenkin tuntuu tämän parin päivän kokemuksella, että tämän viikon voisi vaikka skipata!

Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Niskaoteko uupuneesta?

Lukaisin monin ajatuksin Terveystalon Puheenvuoro-palstan kirjoituksen Kuka ottaisi uupunutta niskasta kiinni? Artikkelin on kirjoittanut Annamari Heikkilä, Terveystalon työterveyspsykologi ja filosofian tohtori. 

Heikkilä aloittaa kirjoituksen luettelemalla minullekin tutuksi tulleita faktoja kuten sen, että joka neljäs meistä suomalaisista on työuupunut ja että mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy (jos sitä onnistuisi näin masentuneena saamaan!!). Faktaa on sekin, että lähes puoli miljoonaa syö masennuslääkkeitä. Surullista luettavaa. 

Leukani loksahti kuitenkin auki kun luin Heikkilän omaa näkemystä uupumuksemme syistä. Hän on sitä mieltä, että vaikka sairastumisien takaa löytyy tuhansia eri tarinoita, on yksi syy asenneongelmamme. Nyt kun olen kuukausia tehnyt työtä oman syyllisyydentunteen voittamiseksi, tuntuu pahalta lukea ammattilaisen heittävän syyn takaisin minunkin harteille. 

Heikkilä kertoo meidän suhtautuvan työhön ja omaan itseemme liian vaativasti. Pyrimme mielemme orjapiiskurin voimin tekemään enemmän ja paremmin, toisin sanoen täydellisemmin. Kuvittelemme Heikkilän mukaan myös olevamme juuri niin arvostettuja ja rakastettuja kuin viimeinen työsuorituksemme. Kun täydellistä ei voi saavuttaa, uuvumme. Tuo ajatus on varmasti osittain totta. Minuunkin on sisäänrakennettu suorittaja, joka tekee tekemisestä päästessään. Uuvutan sillä itseäni ehkä täällä kotona, mutta en edelleenkään koe sen olevan niinkään se syy työssä uupumiseeni. 

Kertauksena sen verran, että tein vastaanottotyötä, jossa aikataulu määräytyi joko muun henkilökunnan täyttämän kalenterini tai asiakkaiden netissä itsevaraamiensa aikojen puolesta. Vastaanottoajat olivat toki vakiot, mutta kalenterini ylibuukattiin säännöllisesti, vain kun tulostavoite hiillosti kaikkia. Oma mahdollisuuteni vaikuttaa työtahtiin oli todella vähäinen. Nekin yritykseni, joita kokeilin, eivät onnistuneet. 

Tuosta syystä en ota Heikkilän syytöstä harteilleni, vaikka se toki helpottaisi ammatti-ihmisten työtä. Kun vastuu sairastumisesta heitetään uupuneen harteille, on helpompi puuttua tämän yhden ihmisen pääkoppaan kuin kokonaisen työyhteisön vikoihin. Oman kokemukseni mukaan työterveyshuolto ei paljoakaan puutu työnantajan tekemisiin. Se, kuinka paljon voikaan, on toinen juttu. Mutta viimeisessä kolmikantakeskustelussa esimieheni kertoi työpaikan kiireen vain lisääntyneen ja siksi minun oli turha odottaa ainakaan helpompaa tilannetta siellä. Työterveysläälärin ilmekään ei värähtänyt ja koin olevani tässä asiassa yksin kahta tahoa vastaan.

Onneksi seuraava Heikkilän esittämä syy uupumiseen onkin helpommin luettavaa ja lähempänä omaa kokemustani. Meillä on nimittäin liikaa töitä. Heikkilä kirjoittaa siitä, kuinka ensin stressaannumme, jolloin suorituskykymme ja tuloksellisuutemme kasvaa. Kun sitten stressi jatkuu liian pitkään ja tekemättömät työt kasautuvat, voi siitä vähitellen seurata uupumusta ja masennusta. Kyllä, juuri niin oli itselläni! Se ilmeisesti on työpaikallanikin huomattu, koska poissaoloni aikana minun töitäni on hoitanut kaksi työntekijää. 

Työtehtäviä pitäisi vähentää kun niitä on liikaa ja esimiehen rooli on tässä Heikkilän mukaan ratkaiseva. Näinhän se on, mutta vaikka pidän itseäni jonkin verran optimistina, en usko että se tulee ainakaan omalla työpaikalla suuremmin toimimaan. Esimiesten on ehkä helpompi tuudittautua ajattelemaan, että kyse on vain tuosta uupuneiden asennevammasta. Siksi itse heitän tässä pallon vastuusta työterveyteen tai muille sellaisille tahoille, joilla on mahdollisuus puuttua työnantajien toimintaan. 

Heikkilä summaa kirjoituksessaan todella hyvin omankin kokemukseni työuupumuksesta ja masennuksesta. Se menee näin: "Olivatpa syyt uupumuksen ja masennuksen taustalla mitkä tahansa, inhimilliset kokemukset ovat musertavia. Uupuneen elämä ei tunnu merkitykselliseltä ja elämisen arvoiselta. Tarmo ja toimeliaisuus häviävät, kyky nauttia hiipuu pois. Mieli on jatkuvasti ja säännönmukaisesti alakuloinen. Ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi."

Lopuksi vielä toinen hyvä katkelma Heikkilän kirjoituksesta: "En tunne yhtäkään uupunutta tai masentunutta, joka olisi toipunut ottamalla itseään niskasta kiinni. Mitä vakavampiasteisesta masennuksesta on kysymys, sitä vähemmän tahdonvoimalla on tekemistä sairauden kanssa. Sairastunut ei tarvitse oman sisäisen piiskurinsa rinnalle yhtään ulkoista raipanheiluttajaa. Sen sijaan työkaveri, joka kysyy mitä kuuluu ja jaksaa kuunnella vastauksen on kullanarvoinen. Masentunut ja uupunut tarvitsee hoitoa, mutta myös läheisten ihmisten, ystävien ja työkavereiden tukea ja rakkautta. Oletko sinä työkaveri joka auttaa?"

Tässäpä meille pureskeltavaa näin suomalaisen työn päivänä!