Kyllästynyt, turhautunut ja uupunut

Noista kolmesta on viimeiset päivät koostuneet. Pienoinen piristys aiemmin ei kantanut kauas ja nyt päätään nostaa uupumus. Tai en tiedä nostaako sekään päätänsä, mukanahan se kulkee aina yhtä uskollisena. 

Alkuviikosta erityisesti mielen täytti täysi turhautuminen. Taas sosiaalisten tilanteiden jälkeen takki oli tyhjä ja se sai päähäni ajatuksen, etten taida parantua masennuksesta koskaan. En itse näe toipumista, en laihtumista, en muutosta mihinkään. En keksi itselleni ammattia enkä paikkaa täällä. Ja sekös pistää mielen matalaksi. 

Osa minusta porskuttaa ja etsii hyvää elämästä. Se osa näkee muutosta joissain asioissa ja ymmärtää, ettei muutokset painossakaan tapahdu sormia napsauttamalla. Mutta kun voimat ovat vähissä ja peilistä katsoo sama uupunut pullero, ei paljoa hymyilytä. 

On kovan työn takana opetella arvostamaan itse itseään. Jokainen jossain määrin varmasti joutuu tuota harjoittelemaan (tuskin siis kukaan on täysin itseensä tyytyväinen), mutta tässä sairauslomalla sitä joutuu treenata toden teolla. Mutta arvostaako muu maailma? Hyväksyykö toiset uupuneen ja sairastuneen tällaisenaan, silloinkin jos tästä vaikka ei toipuisikaan? Vai olenko jotain vain ammatin, tittelin ja työelämässä saadun paikan myötä? Ajatuskin siitä, etten periaatteessa juuri nyt ole mitään, tekee olon vielä kurjemmaksi. 

Eilen muuten vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Kyseessä on siis Syömishäiriöliitto-SYLIn ja sen jäsenyhdistyksien kampanjapäivä, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. No, minäkään en siis eilen laihduttanut. Ennen kuin kuulin tuosta päivästä, olin jo ehtinyt napostella pullan kahvin kanssa. Sitä suurempi syy raahata itsensä salille antamaan läskille kyytiä. 

Mutta tätäköhän tämä elämä jossain määrin kuitenkin tulee olemaan? Laihduttamisen lisäksi uupumista, asioiden hoitamisen vaikeutta, muistamattomuutta... kaikkea sitä mitä tämä elämä täällä kotona sitten onkaan. Tämä itseinhossa kieriskely ei tietenkään auta, omakin järki sen kyllä sanoo, mutta minkäs teet. Leuka siis ylös ja kohti uusia pettymyksiä päin vain! :)

Niskaoteko uupuneesta?

Lukaisin monin ajatuksin Terveystalon Puheenvuoro-palstan kirjoituksen Kuka ottaisi uupunutta niskasta kiinni? Artikkelin on kirjoittanut Annamari Heikkilä, Terveystalon työterveyspsykologi ja filosofian tohtori. 

Heikkilä aloittaa kirjoituksen luettelemalla minullekin tutuksi tulleita faktoja kuten sen, että joka neljäs meistä suomalaisista on työuupunut ja että mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy (jos sitä onnistuisi näin masentuneena saamaan!!). Faktaa on sekin, että lähes puoli miljoonaa syö masennuslääkkeitä. Surullista luettavaa. 

Leukani loksahti kuitenkin auki kun luin Heikkilän omaa näkemystä uupumuksemme syistä. Hän on sitä mieltä, että vaikka sairastumisien takaa löytyy tuhansia eri tarinoita, on yksi syy asenneongelmamme. Nyt kun olen kuukausia tehnyt työtä oman syyllisyydentunteen voittamiseksi, tuntuu pahalta lukea ammattilaisen heittävän syyn takaisin minunkin harteille. 

Heikkilä kertoo meidän suhtautuvan työhön ja omaan itseemme liian vaativasti. Pyrimme mielemme orjapiiskurin voimin tekemään enemmän ja paremmin, toisin sanoen täydellisemmin. Kuvittelemme Heikkilän mukaan myös olevamme juuri niin arvostettuja ja rakastettuja kuin viimeinen työsuorituksemme. Kun täydellistä ei voi saavuttaa, uuvumme. Tuo ajatus on varmasti osittain totta. Minuunkin on sisäänrakennettu suorittaja, joka tekee tekemisestä päästessään. Uuvutan sillä itseäni ehkä täällä kotona, mutta en edelleenkään koe sen olevan niinkään se syy työssä uupumiseeni. 

Kertauksena sen verran, että tein vastaanottotyötä, jossa aikataulu määräytyi joko muun henkilökunnan täyttämän kalenterini tai asiakkaiden netissä itsevaraamiensa aikojen puolesta. Vastaanottoajat olivat toki vakiot, mutta kalenterini ylibuukattiin säännöllisesti, vain kun tulostavoite hiillosti kaikkia. Oma mahdollisuuteni vaikuttaa työtahtiin oli todella vähäinen. Nekin yritykseni, joita kokeilin, eivät onnistuneet. 

Tuosta syystä en ota Heikkilän syytöstä harteilleni, vaikka se toki helpottaisi ammatti-ihmisten työtä. Kun vastuu sairastumisesta heitetään uupuneen harteille, on helpompi puuttua tämän yhden ihmisen pääkoppaan kuin kokonaisen työyhteisön vikoihin. Oman kokemukseni mukaan työterveyshuolto ei paljoakaan puutu työnantajan tekemisiin. Se, kuinka paljon voikaan, on toinen juttu. Mutta viimeisessä kolmikantakeskustelussa esimieheni kertoi työpaikan kiireen vain lisääntyneen ja siksi minun oli turha odottaa ainakaan helpompaa tilannetta siellä. Työterveysläälärin ilmekään ei värähtänyt ja koin olevani tässä asiassa yksin kahta tahoa vastaan.

Onneksi seuraava Heikkilän esittämä syy uupumiseen onkin helpommin luettavaa ja lähempänä omaa kokemustani. Meillä on nimittäin liikaa töitä. Heikkilä kirjoittaa siitä, kuinka ensin stressaannumme, jolloin suorituskykymme ja tuloksellisuutemme kasvaa. Kun sitten stressi jatkuu liian pitkään ja tekemättömät työt kasautuvat, voi siitä vähitellen seurata uupumusta ja masennusta. Kyllä, juuri niin oli itselläni! Se ilmeisesti on työpaikallanikin huomattu, koska poissaoloni aikana minun töitäni on hoitanut kaksi työntekijää. 

Työtehtäviä pitäisi vähentää kun niitä on liikaa ja esimiehen rooli on tässä Heikkilän mukaan ratkaiseva. Näinhän se on, mutta vaikka pidän itseäni jonkin verran optimistina, en usko että se tulee ainakaan omalla työpaikalla suuremmin toimimaan. Esimiesten on ehkä helpompi tuudittautua ajattelemaan, että kyse on vain tuosta uupuneiden asennevammasta. Siksi itse heitän tässä pallon vastuusta työterveyteen tai muille sellaisille tahoille, joilla on mahdollisuus puuttua työnantajien toimintaan. 

Heikkilä summaa kirjoituksessaan todella hyvin omankin kokemukseni työuupumuksesta ja masennuksesta. Se menee näin: "Olivatpa syyt uupumuksen ja masennuksen taustalla mitkä tahansa, inhimilliset kokemukset ovat musertavia. Uupuneen elämä ei tunnu merkitykselliseltä ja elämisen arvoiselta. Tarmo ja toimeliaisuus häviävät, kyky nauttia hiipuu pois. Mieli on jatkuvasti ja säännönmukaisesti alakuloinen. Ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi."

Lopuksi vielä toinen hyvä katkelma Heikkilän kirjoituksesta: "En tunne yhtäkään uupunutta tai masentunutta, joka olisi toipunut ottamalla itseään niskasta kiinni. Mitä vakavampiasteisesta masennuksesta on kysymys, sitä vähemmän tahdonvoimalla on tekemistä sairauden kanssa. Sairastunut ei tarvitse oman sisäisen piiskurinsa rinnalle yhtään ulkoista raipanheiluttajaa. Sen sijaan työkaveri, joka kysyy mitä kuuluu ja jaksaa kuunnella vastauksen on kullanarvoinen. Masentunut ja uupunut tarvitsee hoitoa, mutta myös läheisten ihmisten, ystävien ja työkavereiden tukea ja rakkautta. Oletko sinä työkaveri joka auttaa?"

Tässäpä meille pureskeltavaa näin suomalaisen työn päivänä!

Pientä piristymistä kolmikannan jälkeen

Tiistaina oli toinen erä kolmikantakeskustelusta. Paikalla oli tällä kertaa minun lisäksi vain lähin esimieheni ja työterveyslääkäri. Ei ylempää tahoa, jolla olisi ollut päätäntävaltaakin tilanteeseeni... Mitä sekin kertoo? Ei varmastikaan siitä, kuinka vakavasti tilanteeni otetaan tai kuinka tärkeä asia on. 

Etukäteen en kokenut paljoakaan stressaavani tuota keskustelua. Olin kuitenkin hurjan uuvuksissa, josta viime kirjoituksessani kerroinkin. Viikko sitten sunnuntaina sain kuitenkin (ilmeisesti pienen paniikin siivittämänä) piristystä ja hääräsin kotonamme aikalailla taukoamatta. Siivosin, järjestelin, tein kaikenlaista, jaksoin tai en. Eli päästin vaativuuden taas määräämään tahtia. 

Maanantaina tilanne oli jo toinen ja uupumus valtasi minut. Illalla jännitystä alkoi jo selvästi olla ja otinkin seuraavaa päivää varten Propralin esille. Vaikka tällä kertaa minua ei vallannutkaan kauhu, kuten ensimmäisen keskustelun lähestyessä, jännitin työnantajatahon kohtaamista. Jännitin sitä, mitä keskustelu tuo tullessaan ja myös sitä, tuleeko mikään muuttumaan. 

Keskustelu meni yllättävän kivuttomasti, vaikka itku pääsikin. Se pääsi, kun puolustin omaa ammattitaitoani ja pidin puoliani. Vaikka epäilin välillä omia sanojanikin, vain koska en ole tottunut kehumaan itseäni, tiesin olevani oikeassa. Olin suoriutunut tehtävistäni hyvin ja hoitanut parhaani mukaan työni. 

Minulle yllätykseksi tuli se, että ennen niin ymmärtäväinen esimieheni, olikin kääntänyt mielipidettään aiemmasta. Tällä kertaa oma tapani tehdä töitä, oma tunnollisuuteni, olikin syy työuupumukseeni. Työnantajan puolelta siihen ei tuntunut olevan syitä eikä syytä ollut myöskään miettiä toisenlaista toimintatapaa. Minun pitäisi vain oppia tekemään työni toisin, tarkemmin sanottuna nopeammin ja tehokkaammin. 

Tämä keskustelu sai mielen maihin, mutta samalla vahvisti pitkään kytenyttä ajatusta siitä, etten voisi palata takaisin. En samoihin tehtäviin. Selvitykseen jäi, voiko työnantajani tarjota muunlaisia tehtäviä. Epäilenpä, että olisi. 

Pari seuraavaa päivää meni taas tuttuun tapaan uuvuksissa. Nukuin nyt jo päikkäreitäkin enkä jaksanut tehdä juuri mitään. En kokenut juurikaan tuntevani mitään erityistä, olin vain aika takki tyhjä. Toki tulevaisuus taas alkoi ahdistamaan, koska horisonttiin ilmestyi taas se sama suuri kysymysmerkki. Mikä minusta tulee? Mitä on sairausloman jälkeen? En tiedä..

No, nyt on olo aika luottavainen. Mistä lie puristankin sen pisaran positiivisuutta mutta uskoisin, että jokin ratkaisu vielä löytyy. Nyt on vain keskityttävä toipumiseen ja elämiseen se yksi ainoa päivä kerrallaan. Olo on jopa virkeämpi taas, jaksan puuhastella ja päiväunetkin on jäänyt nukkumatta taas. Vaikka mistään en kykenekään nauttimaan tai ilosta hihkumaan, on joku osa minusta iloinen siitä, että uupumus on edes vähän vähemmässä roolissa arjessani. Se katala takertuja kun imee voimat ja tekee elämästä raskasta. 

Mutta tämä pirteämpi minä aloitti jopa kuntosalitreenin personal trainerin opastuksella. En tiedä kuinka olen onnistunutkaan järjestämään itseni salille ja jopa ohjattuun treeniin, mutta joku ääni päässäni käskee puskemaan. Ja minähän pusken, vaikka sen harmaan kiven läpi :)