23 sivua ja muutama rivi!

Nyt voin ehkä vähän hehkuttaa! Nimittäin kokonaisen 23 sivun vuoksi, ja niiden muutaman lisärivin! Ai miksikö?

Jo ennen sairauslomalle jäämistä huomasin lukemisen vaikeutuneen. En pystynyt keskittymään mihinkään tai jos jotain luinkin, unohdin pian kaiken. Tätä on jatkunut siitä lähtien ja entinen lukutoukka on muuttunut nettisurffailijaksi ja kuvien katselijaksi. 

Alkupuolella kotona oloa otin silloin tällöin kirjan käteen. Halusin uppoutua johonkin tarinaan ja unotaa todellisuuden vaikka vain hetkeksi. Ajattelinkin silloin, että nythän minulla siihen on aikaa kun työssäkäyntiä ei ollut. Luinkin silloin useampia sivuja, kunnes huomasin unohtaneeni lukemani. 

Kun on kirjan ensimmäisen kappaleen lukenut ja on siirtymässä seuraavaan, on erittäin masentavaa ymmärtää, ettei tiedä mitään mistä kirja siihen asti kertoi. Puolikas, tai jopa se kokonainen, tyhjä sivu kappaleiden välissä riitti tyhjentämään muistini. Katsoin välillä kirjan kanttakin muistuttaakseni mieleeni, mitä olikaan lukemassa. 

Lukeminen siis jäi, lukuunottamatta joitain lehtien lyhyitä artikkeleita. Joskus kirjakaupassa olen selaillut kirjoja ja miettinyt mitä niistä haluaisin lukea sitten kun pystyn. Ja niitähän oli. Kotonakin kirjoja on ja useampi niistä on odottanut lukijaansa. 

Eilen päätin sitten kokeilla. Tai päätin kun huomasin puhelimestani akun loppuneen enkä siksi voinut selailla nettiä ennen nukahtamista. Kuitenkin ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen onnistuin! Muutamaan kertaan luin nytkin saman pätkän uudelleen, mutta sivua kääntäessä muistin lukemaani! En tietenkään kokonaan (muistaako kukaan?), mutta pysyin juonessa kiinni ja asia oli mielessäni kokonaisena. 

Nyt vain pitää muistaa hallita vaativuutta sisälläni. Nytkin tuosta 23 sivusta viimeiset menivät takkuillen, joten liika on liikaa. Mutta sitä haluaisi heti onnistua niinkuin ennen! Mutta ehkäpä vielä joskus ahmin kirjan illassa tai parissa. Ehkä joskus voin ne monet kirjat lukea läpi, joita olen käsissäni pyöritellyt! 

Kuoleman läheisyys

Viime aikoina on muutaman kerran tullut puheeksi kuolema. Se aiheena on pyörinytkin sen jälkeen mielessä, kun siitä olen jutellut, ja päätinpä siitä vähän kirjoitellakin. 

Kuolema on tullut tutuksi ajatukseksi. Ehkä itsekin havahduin kun menin ääneen toteamaan, että  nyt pitkästä aikaa tuntuu, ettei kuolema kulje vierellä aivan koko aikaa. Kuulija taisi ainakin hämmentyä. Mutta kuolema on suomalaisilla yleensäkin tabu ja aihe, jota kierretään monella tapaa. Siirrytään ajasta ikuisuuteen, poistutaan keskuudesta, nukahdetaan ikiuneen, mutta ei kuolla. Sitä ei ehkä ajatella kovin paljoa eikä siitä paljoa puhuta. Etsimme nuoruuden lähdettä, jotta voisimme ehkä olla kuolemattomia. 

Kun oma elämä on tarpeeksi rankkaa ja synkkää, alkaa kuolemastakin tulla arkinen. Se seuraa kuin varjo ja on mukana monessa. Näin on tapahtunut ainakin minulla. Olen nimittäin jo vuosia miettinyt, että voin kuolla hetkenä minä hyvänsä. Siksi harmittaa jättää kotiin sekaisin paikat jos lähden, koska voinhan minä vaikka kuolla. Jos en palaa kotiin, en halua jättää jälkeeni hurjaa pyykkivuorta tai päivien pesemättömiä astioita. Hölmöjä ajatuksia, mutta minulle aika yleisiäkin. 

Miksi sitten kuolisin juuri nyt? Enpä tiedä. Onko tipahtaminen siitä jo normaaliksi tulleesta arjesta syynä sille? Tai se, ettei kykene näkemään tulevaisuuttaan? Mahdollisesti. Tai sitten masennuksen taudin kuvaan kuuluu vaipua synkkyyteen ainakin jossain määrin?

Olen terapeutin avulla tehnyt paljon työtä löytääkseni merkitystäni. Työ on se, jolla olen oppinut itseni määrittämään. Opinnot, vakituinen työpaikka, menestyminen sekä onnistuminen työssäni ovat olleet ne, jotka ovat määrittäneet minua pitkään. Ne ovat kertoneet, kuinka tärkeä olen ihmisenä. Kun yhtäkkiä jäinkin pois työelämästä kokonaan, rakennan omaa minäkuvaani pala kerrallaan uudelleen. 

Pikkuhiljaa olen löytänyt merkitystäni myös muulla mittarilla kuin työllä (toisin kuin suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu). Olen vaimo ja sisko. Olen lapsi ja keinoemo koiruleilleni. Olen ystävä. Miksi se ei riitä kuitenkaan meille? Miksi olemme jotain vain kun voimme kertoa, missä olemme töissä tai mikä on ammattimme? Työtön on harvoin työtön omasta tahdostaan. Työkyvytön haluaisi pystyä työhön. On monta asiaa, mihin emme voi vaikuttaa, mutta viekö se meiltä pois ihmisarvoa? 

Se, että löytää itseään uudelleen, on ehkä onnistunut työntämään kuolemaa kauemmaksi. Elämä alkaa ehkä voittamaan, eikä masennus ole vienyt itsetuntoa kokonaan, vaikka sen tehokkaasti romuttikin. Alan omassa mielessäni olemaan jotain, vaikken vielä pystykään sitä niin sanoiksi pukemaan. 

Masentuneille kuolema ei kuitenkaan ole ehkä niin pelottava asia kuin monelle terveelle. Kun kerroin terapeutilleni ensimmäisiä kertoja ajatuksiani kuolemasta ja itsetuhoisista ajatuksista, taisin hämmästyä kun se ei ollutkaan niin outo tai paha asia kuin aluksi luulin. Niinkuin masentuneille yleensä, myös minulle kuolema tarjosi lohtua. Jos elämä ei muuten ota sujuakseen, on kuolema vaihtoehto. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin. 

Mutta teen töitä, jotta elämä voittaa. Ja voittaahan se, eikö voitakin?

Päivä kerrallaan

Onneksi ei tarvitse enempää kerrallaan jaksaa. Enemmässä onkin aivan liika, koska jo yhdessä päivässä on välillä tekemistä. Sekin auttaa, että voi elää vain tunti kerrallaan, koska pidemmälle ei aina pysty edes näkemään. Tuleva voi ahdistaa liikaa.