Lukujärjestys

Eilen terapiassa mietimme minulle keinoja pitää tasaisempaa rytmiä arjessani. Päiväni menevät aikalailla omalla painollaan ja mieheni työaikojen mukaan, mutta pääasiassa olen kotona terapiakäynnit ja muut sovitut menot poikkeuksena. Joskus aiemmin heräsin kymmenen maissa, mutta pikkuhiljaa olen saanut päiväni käynnistymään kahdeksalta aamulla. Tai, eihän se silloin vielä käynnisty, mutta avaan silmäni silloin.

Pari viikkoa on mennyt aika pirteänä. Tunnen tasaisesti uupumusta koko ajan, mutta siitä huolimatta olen jaksanut lähteä kotoa ja touhuta kaikenlaista. Olen uudelleen päässyt tähän kirjoittamisen makuunkin! Koska vointi on nyt askeleen lähempänä tervehtymistä, ajattelimme kokeilla lukujärjestyksen tekoa. Sen avulla voisin vielä paremmin pysytellä tietyssä päivärytmissä, koska vaihtelua on kuitenkin paljon ja esimerkiksi kotitihin ryhtyminen saattaa vieläkin venyä pitkään. 

Lukujärjestys kuulosti aika kivalta idealta! Olen aina ollut kalenteri-ihminen. Töissä ollessani täytin kalenteria mielelläni ja uuden kalenterin hankinta oli aina yhtä hauskaa. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta siitäkin voi joku löytää ilon :) Sairauslomalla en kuitenkaan ole pahemmin kalenteria käyttänyt. Kännykkään olen laittanut kyllä menoni ja välillä hälytyksen kanssa, koska olen ne muuten saattanut unohtaa. 

Tarkoitus olisi tehdä lukujärjestys, jossa varaisin vaikka arkisin 13-15 ajan kotitöille tai ruuan laittoon. Muun ajan voisin levätä tai tehdä jotain muuta, mutta ns. velvollisuuksille olisi oma rakonsa päivässä. Ruuanlaitto on ollutkin minulle se yksi vaikeimmista asioista nyt sairaana. En ennen edes miettinyt mitä kaikkea siihen kuuluukaan, mutta saikkulaiselle siinä on aivan liikaa eri vaiheita! 

Pelkän ruokalajin keksimiseen voi hyvin mennä parikin tuntia, joskus enemmänkin. Kun vihdoin saa päähänsä mitä tekee, on tehtävä inventaario kaappeihin ja laadittava ostoslista. Sitten kauppaan. Ja mihin kauppaan, se on oma päätöksensä. Kaupassa on välillä täysi työ löytää etsimänsä, varsinkin jos pää toimii hitaasti eikä muistikaan meinaa pelata. Kotona alkaakin sitten (jos siis kauppareissustakin on selvitty kunnialla) oma rumbansa. Mitä välineitä tai astioita tarvitaan ja mistä löytyy resepti, se kun luultavasti on jo unohtunut tai hukassa tässä vaiheessa. Jos kaiken tämän jälkeen saa ruuan lautaselle asti eikä ole onnistunut sitä polttamaan tai jos ei ole jo luovuttanut, on se ollut pieni ihme!

Aiemmin ruuan ajatteleminenkin ahdisti vain tuon työmäärän takia. Kun tietää, että voimavaroja on vain murto-osa normaalista, ei sitä tahtonut edes ajatella tekevänsä ruokaa päivittäin tai edes viikottain. Onneksi mieheni on tässä ollut korvaamaton apu ja työpäivän jälkeenkin hän on jaksanut kokkailla. Pakosta tietenkin, koska onhan nälkä hänelläkin. Mutta onneksi alan minäkin olla pikkuhiljaa paremmissa voimissa ja tälläkin viikolla olen hoitanut muonitusta enemmän kuin aikoihin. 

En siis ahdistunut siitä, että päivissäni voisi ollakin aika, jolloin voisin saada hyödyllistä aikaiseksi. Se tuntuu jopa kivalta, koska onhan se selvä askel parempaan! Takapakkeja varmasti tulee ja tänäänkin olemme täällä molemmat nukkuneet. Ruuaksi sai tänään kelvata makaroni-tonnikalamössö, mutta huomiselle on jo paremmat suunnitelmat. 

Alanpa siis tässä tekemään itselleni lukujärjestystä. Mieli on uupumuksesta huolimatta aika hyvä. Toipuminen etenee ja siitä en voi kuin olla iloinen! 

Déjà vu

Eilen ystäväni vinkkasi työuupumusta koskevasta artikkelista, johon oli netissä törmännyt. Meninpä kurkistamaan, mistä jutusta olikaan kyse. Lehdissä on paljon (kuitenkaan riittävästi?) käsitelty niin masennusta kuin työuupumusta, hyvä niin! Ja minä puolestani toitotan tietoa eteenpäin, ihan sillä, jos vaikka joskus joku asia muuttuisikin tai joku välttyisi siltä, mitä itse käyn läpi. 

Artikkelin luettuani kävin läpi uudestaan oman tarinani. Kuinka harmillista on lukea toistona tilanne, jonka itse 1,5 vuotta sitten kävi läpi. Eikä asenne työpaikoilla tunnu kovin paljoa muuttuneen. Viestit omalta työpaikalta ja nämä toistuvin väliajoin kirjoitetut jutut ainakin antavat ymmärtää, että edelleen hyvin vähän ymmärretään ihmisen voimavaroista ja niistä vaaroista, joita tehostamiset ja tahdin kiristämiset työpaikoilla aiheuttavat. 

Onneksi olen ainakin itse nähnyt juttuja myös niistä vastakkaisista tilanteista. Viimeisimpänä luin jutun Suomen ainoasta villasukkatehtaasta, jossa kiire pidetään kaukana - se kuulosti unelmalta! Ei pakkotahtista raatamista vaan reipasta tekemistä omien kykyjen ja tahdin mukaan. Kunpa muut seuraisivat perässä ja huomaisivat, kuinka paljon parempaa tulosta hyvinvoiva työntekijä tekee verrattuna ahtaalle ahdistettuun, jonka aika ei riitä työtehtävistä selviämiseen. 

Tässä työuupumusartikkelista, joka löytyy täältä HS:n sivuilta, nousi usempi kohta, joka tuntui kuin omasta elämästä kirjoitetulta. 

"Työpaikalla useampi kollega oli lähtenyt parempiin pesteihin, ja oma tiimi oli kutistunut. Taakka jäi, ja ystävä teki yömyöhään alaisiltaan jääneet työt."

"Tilannetta oli firmassa selvitelty, ja nyt viesti olikin, että kaikkien pitää painaa kovemmin."

Meiltä lähti muutama työntekijä muihin tehtäviin. Uusia ei heti oteta tilalle, koska työnantaja näkee mahdollisuuden säästää henkilöstömenoissa. Jospa työt hoitusivatkin pienemmällä porukalla niin säästöä tulee vuodessa kivasti! Totuus kuitenkin on karu: porukka kun pienenee, työmäärä kasvaa, samoin paine ja tunnollisen työntekijän riittämättömyyden tunne. Alkaa alamäki, joka pitäisi pysäyttää ennen kuin tilanne pääsee liian pahaksi. 

"Pääasiassa kehotettiin syömään terveellisesti ja säännöllisesti sekä harrastamaan tarpeeksi liikuntaa. No totta vie, pysyy vire yllä. Mutta salaatin syömisellä tiettyyn kellonaikaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että huonosti organisoitua työtä on liikaa ja firma tulospaineissa."

Niinpä. Jos työaikana ei kykene pitämään taukojaan (lakisääteisiä sellaisia!), työaika ylittyy toistuvasti ja pahimmillaan työt seuraavat kotiin, voin kertoa ettei se terveellinen salaattilautanen tuo paljoa järkeä tai terveyttä. Toki kannatan terveellisiä elämäntapoja ja liikuntaa, mutta ei sekään kaikkeen tepsi. Jos työolot tehdään epäinhimillisiksi, ei välttämättä omilla ponnisteluilla pitkälle pötkitä. 

"Suurimpia syitä työkyvyttömyyseläkkeisiin ovat edelleen mielenterveyden häiriöt, etenkin masennus. Työurat pidentyisivät asiantuntija-arvioiden mukaan vuodella, jos työkyvyttömyyseläkkeet saadaan puolittumaan. Meidän on käännettävä liikkeen suunta työpaikoille sisään eikä ovista ulos."

Tuntuu käsittämättömältä se, että vaikka tilanne on ollut isojen herrojen ja rouvien tiedossa kauan, on tilanne edelleen sama... Oletetaanko ihmisten voimavarojen kasvaneen mystisesti vuosien varrella? Vai eikö oikeasti ymmärretä, että tuosta masentuneesta porukasta osa, aika isokin osa, on ihan tavallisia ihmisiä ja hyviä työntekijöitä, joilta on vaadittu liikaa ja jotka kaiken sen paineen alla ovat sairastuneet?

Onneksi näisä asioista kuitenkin kirjoitetaan! Onneksi tietoa on saatavilla. Kunpa ne päätyisivät niiden oikeiden ihmisten nenien eteen, joilla on mahdollisuuksia vaikuttaa. Mutta ihminen ei taida oikein uskoa, ennen kuin on itse kokenut. Sitten kun löytää itsensä sängyn pohjalta ja on täysi työ raahata itsensä suihkuun, tai sitten kun seuraa läheistään, joka hurjien ponnisteluiden jälkeen kykenee syömään, ymmärretään (ehkä!) mistä on kyse. 

"Kiitos hyvän työterveyshuollon ja työnantajan, lamaantunut mieli kuntoutuu lähes varmasti entiselleen. Töihin palaa erilainen ihminen, joka aikoo hyvästellä oravanpyörän. Hän luottaa pimeimpinä hetkinä saamaansa lupaukseen: sua me ei susille heitetä."

Näitä uutisia lisää! Lisää onnistumisia ja työnantajan kantamaa vastuuta työntekijöistä! Vaikka tie on ollut itselläkin aika pitkä, on lohduttavaa ajatella, että työelämään joskus palaa eri minä. Minua ei enää voida heittää oravanpyörään, minua ei enää viedä kuin pässiä narussa! Iloitsen siksi tästäkin henkilöstä, josta artikkeli kertoo. Vaikka hänelläkin on matkaa terveyteen, hänen tulevaisuus näyttää kuitenkin hyvältä, hän selviää! 

Jos en itse pysty muuhun, niin ainakin tätä kautta toimin jonkinmoisena äänitorvena. Haluan jakaa tietoa ja lisätä ymmärrystä, jos se joskus muuttaisi edes jotain. Toivossa on hyvä elää :) Mutta käykäähän lukemassa tämä artikkeli, joka löytyy tästä osoitteesta.

Saanko esitellä...

Kirjoitin tammikuun puolella seurastani kotona. Onkohan kyse tilanteen hyväksymisestä, kun alan näkemään oireitani henkilöitä? Vai onko kyse mökkihöperyydestä ja liiasta kotona olosta? Enpä tiedä, mutta sieluni silmin aloin saada persoonaa mieleni ilkeälle piiskurille tai uupumukselle, joka imee viimeisenkin pisaran minusta.

Tammikuisen tekstin kirjoitettuani hymähdin kun muistin työpsykologin aikanaan puhuneen oireistani persoonana. Hän pyysi minua kuvailemaan olotilani henkilönä ja muistan nähneeni ahdistukseni naisena. Olin varma, että hän elää yksin, itseasiassa hän on vanhapiika, koska sellaista persoonaa ei kukaan voisi sietää pysyvämmin vierellään. Sieluni silmin näin yhteen huoneen tyhjistä tuoleista istahtaneen tympeän ja epäsiistin näköisen naikkosen. Hän näytti kävelevältä ongelmalta, riidanhaastajalta, todella rasittavana. Siltä tilannettani hallitsevat tunteet silloin mielessäni näyttikin. 

Vaikken välillä tiedäkään, ovatko seurassani viihtyvät persoonat edes ihmismäisiä, on niistä M (=masennus) lähimpänä tätä puolentoista vuoden takaista persoonaa. M on raskasta seuraa ja näyttääkin siltä. Hän muistuttaa hyvin niiden päivien olomuotoa, jolloin suihku olisi enemmän kuin tarpeen ja jolloin oma olemus etoo jopa itseäni. Hän ei kuitenkaan ole riitapukari vaan enemmän hiljainen ja kaikkeen kyllästynyt. 

V (=vaativuus) on näistä kolmesta seuralaisestani lähimpänä ihmisolentoa. Hän on kuin virkaintoinen opettaja, karttakeppi valmiina läimäyttämään sormille yhdestäkin virheestä. Hän on orjapiiskuri, joka ei tunne sääliä. Hänen vaatteistaan ei löydy rypyn ryppyä eikä hymyä näy hänen kasvoillaan. nuttura taitaa kiristää liikaa niskassa, mutta aggressiivinen hän on. 

Kaikista vähiten ihmisyyttä muistuttaa U (=uupumus), joka on kuin epämääräinen massa. Se on kuin tahmeaa liimaa tai paksua liisteriä, joka hidastaa jokaista liikettäni ja sitoo paikalleen. Se takertuu joka paikkaan ja tekee kaikesta raskasta, pelkästä olemisestakin. Siitä irti pääseminen tuntuu joskus vaikeimmalta ja ehkäpä onkin sitä. 

Olipa kyse sitten vaikka viimeistenkin ruuvien tipahtamisesta päästäni, oireiden muuttaminen persoonaksi auttaa toisaalta minua niiden hätistämisessä. Kun näen ne istumassa kotonani, on minun helpompi ottaa niistä niskapersotteen ja heittää pois, vaikka ne palaavatkin takaisin.

Tosin nyt on kopautettava puuta kun kerron, että kolmikon vaikein hätistettävä, U, on pysytellyt poissa jo reilun viikon, tai hän on pistäytynyt vain hetkiksi. M ja V näyttäytyvät enemmän, mutta hekin vähemmän kuin pitkiin aikoihin. Uskaltaakohan sitä ajatellakaan, että ehkä ne alkavat pikkuhiljaa tekemään lähtöä luotani? Toivottavasti näin olisi!