Viha on vahva tunne

Olen vasta viime aikoina havahtunut tunteeseen, jota tunnen. Se on ollut minulle uusi ja siksi aikaa sen tajuamiseenkin on kulunut. Vihaan. En voi sietää ja näen punaista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näin. Enkä ole siitä kovin ilahtunut. 

Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa aina. Miellyttäjä minussa on siihen pyrkinytkin. Pidän siitä, että seurassani viihdytään ja voin saada toiset tuntemaan olonsa mukavaksi lähelläni. Jotenkin olen aina luullut, että kaikilla pyrkimys olisi samaan. Siksi hämmennys on suuri kun huomaa, että ei se niin olekaa. On olemassa myös niitä, joille toisten tunteet on vähäpätöisin asia maailmassa.

Mustaksi mieleni saa mieheni sisko. Hänen seurassaan joudun todella tsemppaamaan, että pitäisin käytökseni asiallisena. Pitäisikö edes pitää? Vai saisinkohan sanoa, mitä sylki suuhun tuo? Onko tunteeni edes oikeutettua? Hyväksyttyä?

Mieheni kanssa yhteisiä vuosia meillä on ollut kohta seitsemän. Tuona aikana muistan ainoastaan yhden kerran kun kohtaaminen hänen siskonsa kanssa on saanut hyvälle mielelle. Se oli se ensimmäinen kerta, jolloin tapasimme. Silloin kai kulissit pysyivät paikallaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen on koiraamme kiusattu, vain koska minulle on haluttu tehdä kiusaa. On osoitettu mieltä, niin että työkaverini saivat hämmästellä hänen käytöstään. Samaa käytöstä sai sukuni ihmetellä meidän häissä. Kiitos mieheni siskon ja anopin, en ajattele omia häitäni lämmöllä vaan mieleen on jäänyt se pettymys omana suurena päivänä. Olen saanut lokaa niskaan kerta toisensa jälkeen. Olen yrittänyt asiasta keskustellakin, tuloksetta. 

Viikonloppuna saimme kuulla, että miehestäni tulee eno. Iloinen asia sinänsä. Tästäkin aiheesta löytyi kuitenkin mahdollisuus kääntää veistä haavassa ja henkisesti lyödä lyötyä. Yritimme mekin vuosia sitten lasta, mutta sepä ei onnistunutkaan. Ehdin tuntea alkuraskauden oireitakin, mutta siihen se jäi. Mieheni sisko tietää sen, ettemme lapsia ole saaneet ja tietää myös sairauslomastani. Mutta sehän ei estä sanomasta ikäviä asioita. 

Anoppi komppaa tytärtään. Aina löytyy jokin hyvä selitys, miksi käytös on ollut mitä on. Minua on pyydetty kerta toisensa jälkeen ymmärtämään ja antamaan olla. Mutta nyt alkaa raja paukkua komeasti rikki, enkä vain enää jaksa niellä! Olisi helpompaa, jos esimerkiksi päätös lapsettomuudesta olisi alunperin ollut oma eikä todellisuuteen tyytyen tehty. 

Olen katkera ja vihainen. Ja olen surullinen siitä. En halua myrkyttää mieltäni pahalla. Totuushan on, etten pysty ketään muuttamaan. Voin vain itse yrittää päästä asioiden yläpuolelle ja ehkäpä unohtaa. Mutta juuri nyt tuntuu, että se on vaikeaa.

Mieheni suvulla on oma vaikutuksensa sairastumiseeni. Heidän vuoksi hakeuduin jo vuosia sitten terapiaan. Siksi tuntuu välillä lähes mahdottomalta, että jonain päivänä voisin iloisena hymyillä heille. Kunpa kyseessä olisikin joku muu, eikä mieheni sisko! Olisipa joku jota ei tarvitsisi kohdata! Suhteemme mieheni kanssa on ollut karikossa hänen sukunsa vuoksi. Jatkoimme kuitenkin yhteistä elämää, koska olemme toisissamme löytäneet sielunkumppanit toisillemme. 

Miksi meidän elämä menee näin? Miksi meidän suunnitelmat eivät toteudu? Miksi meidän terveys pettää? Jossain sisimmässä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa ja meidänkin elämällä on jokin suunnitelma. Niin ainakin kovasti toivon! Mutta joskus sitä tunteensa itsensä todella pieneksi tässä elämän myllerryksessä. 

Lyhyet terveiset

Täällä sitä porskutetaan. Tälle viikolle sain seuraa miehestäni, ei tosin sairausloman merkeissä vaan ansaitun vuosiloman. Siksi keskittyminen kirjoittamiseenkin on jäänyt. Mutta voinnin voisin sanovan olevan aika ok. Mieli on rauhallinen, alkuviikko on mennyt ihan mukavasti. Tänään seuraksi on tullut hengenahdistus, mutta uskon että se on seurausta reissuun lähdöstä. 

Koti on se turvapaikka, josta lähtemisessä on oma kynnyksensä. Viihdyn omassa kodissani niin, etten itseasiassa edes kaipaa minnekään. Mutta onhan se välillä hyvä vaihtaa maisemaa. Sitä taas aikaa taas on linnoittautua kotiin. 

Terapiassa olen saanut kannustusta poistua kotoa. Ihan hyvä, koska kynnyksestä voi kasvaa turhankin suuri. Ei sillä että pelkäisin, mutta en halua. Kotiin on helppo jäädä. Kotona ei tarvitse tsempata tai pitää yllä kulissia. Ei ole väliä edes sillä, miltä näytän. Reviirin pienenemisen voisi ehkä luulla ahdistavan, mutta sitä se ei toistaiseksi ole tehnyt.

Mutta nyt pakkaan reissulle. Odotan loppuviikkoa kun pääsen taas omaan sänkyyn.

Paisuva ongelma

Enpä olisi itsekään uskonut, kuinka monioireinen sairaus masennus on. Sen lisäksi, että on veto pois, unohtelen asioita, nukun välillä huonommin, kärsin hengenahdistuksesta tai rytmihäiriöistä (listaa voisi jatkaa loputtomiin), on viime päivinä korostunut vielä yksi oire. Olen reilun vuoden sairauslomalla paisunut kuin pullataikina! 

Jo keväällä otin lääkäreiden kanssa puheeksi pikkuhiljaa kertyneet kilot. Silloin se jäi kuitenkin muiden oireiden varjoon eikä sen syytä sen kummemmin mietitty. Loppukesällä alkoi pinna jo kiristymään ja sanoin lääkäreille, etten enää kestä kohoavaa painoani. Silloin käytössä ollut Venlafaxin vaihdettiin Cymbaltaan. Ainoa syy, jonka itse olin keksinyt painon nousuun, oli juurikin lääkitys. 

Toki kiloja kertyy huomaamatta muistakin syistä. En liiku nyt niin paljon kuin ennen ja olen joskus sortunut lohtusyömiseen. Mutta vaikka olen kokeillut kaikenmoisia keinoja laihduttaa (jopa paljon mainostettua nutraamista), ei paino muuttunut paria kiloa enempää. 

Lääkkeen vaihto on tainnut tepsiä, koska painon nousu on pysähtynyt. Onneksi! Se on jämähtänyt näyttämään 12 kiloa enemmän kuin sairausloman alkupuolella. Ja sekös masentaa! Nyt ilmojen kylmetessä olen saanut siitä muistutusta kerta toisensa jälkeen. Siis sen jälkeen kun kesän sinnittelin keksien päälleni jotain makkarat peittävää.

Viime viikolla hain talvitakkeja esille ja kiireessä nappasin villakangastakin päälleni. Autossa jo tunsin, että hihat kiristävät, mutta en ehtinyt enää vaihtaa takkia. Kylmissäni kävellessäni sitten paljastui totuus, takki ei mennyt kiinni! Untuvatakkiani kokeilin eilen, se onneksi meni nipin napin kiinni. Näky vain ei ollut kovin kaunis.

Eilen lähdin naapurin kanssa lenkille. Kiire tuli taas, koska olen aika hidas. Nappasin toppahousut kaapista ja samalla muistin, että viime talvena ne meni juuri kiinni. Niinhän siinä sitten kävi, ettei ollut toivoakaan saada niitä kiinni nyt. Menivät sentään ylös asti! Aikaa ei ollut etsiä toisia paksumpia housuja, joten jätin sepaluksen auki, käänsin lipareet niin, ettei etumus olisi suurilla muhkuroilla, ja peitin pitkällä paidalla totuuden. Mutta kuinka noloa! Eikä ollut helppoa vaivihkaa nostella housuja kävellessä. 

On siis tulossa mielenkiintoinen talvi. Nyt kun en saa mistään rahaa, on turha haaveilla uusista vaatteista. Toisaalta, enpä liian pienissä voi ihmisten ilmoille ainakaan mennä, joten taitaa olla pakko lähteä ostoksille. Veronpalautukset on onneksi tulossa (kiitos sen, että unohdin tehdä veroprosenttiin muutoksen kun jäin saikulle). 

Jälleen kerran voin todeta, ettei masentuneella kovin paljoa syytä ole nautintoon. Osaan nauraa itselleni, enkä ilman huumoria olisi selvinnytkään. En näistä läskeistäkään. Ehkäpä yksi sanonta pitää paikkansa, että näin suurta persoonallisuutta ei vain voisi pakata pienenpään pakettiin :)